Kaivoin tämän viestiketjun esille ja ajattelin kirjoittaa. Tuntuu, etten voi puhua kenellekään ystävilleni, koska inhoan ja häpeän itseäni edelleen niin paljon. Nyt on ollut todella huonoja päiviä jo monta. Meillä oli puolisoni kanssa kaunis kesä, matkailimme ja suunnittelimme tulevaisuutta. Noin viikko sitten huomasin, kuinka puolisoni vaipui jälleen jonnekin sinne, mistä olin etsinyt häntä koko kevään ja alkukesän. Tiesin heti mikä häntä painaa, vaikka hän ei itse sitä heti myöntänytkään. Viimein hän puhui ja asiat olivat oikeastaan juuri samat kuin aivan alussa: hän ei voi antaa anteeksi vielä (ja on ihmetellyt, miten se ei ole tapahtunut, koska oli itsekin ajatellut niin käyvän jo tähän mennessä). Hän tuntee olonsa hankalaksi seurassani, on katkera ja kokee voimakasta inhoa ja häntä harmittaa, ettei ole koskaan itse pettänyt. Hänen elämässään ei ole mitään iloa. Romahdin tietysti itsekin, koska olin luullut meidän menneen eteenpäin ja nauttinut upeista yhdessäolon hetkistä, vaikka tietysti syyllisyys ja häpeä ovat kalvaneet minua melkeinpä päivittäin. Puolisoni ei ole puhunut eroamisesta, mutta tiedän hänen miettineen sitä jo ennen kuin itse tein kamalan hairahdukseni. Nyt hän on koko ajan ollut sitä mieltä, että pysymme yhdessä. Äskettäinen keskustelumme kuitenkin sai minut epäilemään, vaikkakin puolisoni kuitenkin lopulta sanoi rakastavansa minua. Tuntuu, että emme pääse eteenpäin. Ehdotin hänelle, että voisimme pitää viikoittain hetken, jolloin puhuisimme suhteestamme. Onneksi hän vaikutti myöntyväiseltä tähän. Yritän muistuttaa itselleni, että pettämisestä ei ole kulunut vielä vuottakaan ja tunteet menevät aaltoina ja kaikilla on oma rytminsä parantua. Olenko oikeassa tässä vai elätänkö liikaa vain omia toiveitani? Uskon niin kovin vahvasti, että voisimme olla vielä onnellisia ja viettää loppuelämämme yhdessä. Tiedän, että puolisoni on sielunkumppanini eikä minulle koskaan enää tule samanlaista rakkautta. Hirveintä on tietenkin se, että olen itse mokannut kaiken.

Hei!

Minäkin taas olen palaillut, vaikka jotenkin tuntuu, että tänne tullessa sitä ei muuta näekään kuin koko vyyhdin ja kaikki meidät petetyt ja surkeat tarinat... Toisaalta on niin hyvä purkaa oloaan, mutta toinen puoli on tämä suru, ahdistus ja tuska, mikä ympäröi meitä.

Mutta niin kyllä koin kirjoituksestasi omakseni nuo vaimosi tunteet! Yhtenä hetkenä tunnet ehkä jotain elämisen arvoista, mutta sitten taas kaikki vyöryy päälle, etkä voi hetkeäkään olla ajattelematta sitä, miten sua on kohdeltu, vaikka asian esille tulosta oli jo kuukausia! Tosin sinä yrität parhaasi ja olet nyt vaimosi kanssa 100 %, mutta muista, että vaimosi ei voi säädellä ajatuksiaan tästä kriisistä, johon hän on joutunut. Tavallaan nuo ajatukset eivät ole tahdonalaisia, ei niitä voi torjua, kun ne tulevat. Toivottavasti jaksat vaimosi kanssa! Hänellä on edessään pitkä toipuminen ja luottamuksen palautuminen on todella hidasta.

Mullehan kävi niin, että lyöytyä lyötiin aina vaan uudelleen, vaikka muuta vannottiin ja vakuuteltiin. Nyt ei mieheni ymmärrä, että miten niin kaikki toipuminen pitää aloittaa alusta. Niin olen solmussa nyt itseni kanssa, etten tiedä mitä tehdä. Keräilen itsetuntoni rippeitä päästäkseni jonkinlaiseen tasapainoon itseni kanssa. Nyt vaan -edelleen- päivä kerrallaan, kunhan vaan selviän lopulta ehjänä itse. Kaikki, mitä rakensin ja mitä mieheni kanssa yritin rakentaa kuluneiden kuukausien aikana, on ikään kuin nollaantunut ja olen taas toipumisen alkulähteillä. Yritän pitää pääni pinnalla, etten ihan vajoisi uudelleen, mutta toisaalta tuo kyky ajatella tulevaisuutta tuntuu nyt kadonneen lähes kokonaan. Vähän kuin koko elämä olisi pelkkää omituista näytelmää.

Toivon sulle ja kumppanillesi kaikkea hyvää! Koita jaksaa hänen toipumisensa rinnalla!

Harm kirjoitti 7.9.2011 17:45

Kaivoin tämän viestiketjun esille ja ajattelin kirjoittaa. Tuntuu, etten voi puhua kenellekään ystävilleni, koska inhoan ja häpeän itseäni edelleen niin paljon. Nyt on ollut todella huonoja päiviä jo monta. Meillä oli puolisoni kanssa kaunis kesä, matkailimme ja suunnittelimme tulevaisuutta. Noin viikko sitten huomasin, kuinka puolisoni vaipui jälleen jonnekin sinne, mistä olin etsinyt häntä koko kevään ja alkukesän. Tiesin heti mikä häntä painaa, vaikka hän ei itse sitä heti myöntänytkään. Viimein hän puhui ja asiat olivat oikeastaan juuri samat kuin aivan alussa: hän ei voi antaa anteeksi vielä (ja on ihmetellyt, miten se ei ole tapahtunut, koska oli itsekin ajatellut niin käyvän jo tähän mennessä). Hän tuntee olonsa hankalaksi seurassani, on katkera ja kokee voimakasta inhoa ja häntä harmittaa, ettei ole koskaan itse pettänyt. Hänen elämässään ei ole mitään iloa. Romahdin tietysti itsekin, koska olin luullut meidän menneen eteenpäin ja nauttinut upeista yhdessäolon hetkistä, vaikka tietysti syyllisyys ja häpeä ovat kalvaneet minua melkeinpä päivittäin. Puolisoni ei ole puhunut eroamisesta, mutta tiedän hänen miettineen sitä jo ennen kuin itse tein kamalan hairahdukseni. Nyt hän on koko ajan ollut sitä mieltä, että pysymme yhdessä. Äskettäinen keskustelumme kuitenkin sai minut epäilemään, vaikkakin puolisoni kuitenkin lopulta sanoi rakastavansa minua. Tuntuu, että emme pääse eteenpäin. Ehdotin hänelle, että voisimme pitää viikoittain hetken, jolloin puhuisimme suhteestamme. Onneksi hän vaikutti myöntyväiseltä tähän. Yritän muistuttaa itselleni, että pettämisestä ei ole kulunut vielä vuottakaan ja tunteet menevät aaltoina ja kaikilla on oma rytminsä parantua. Olenko oikeassa tässä vai elätänkö liikaa vain omia toiveitani? Uskon niin kovin vahvasti, että voisimme olla vielä onnellisia ja viettää loppuelämämme yhdessä. Tiedän, että puolisoni on sielunkumppanini eikä minulle koskaan enää tule samanlaista rakkautta. Hirveintä on tietenkin se, että olen itse mokannut kaiken.