Hei!

Petettynä osapuolena sanon sulle heti, että hyvä lähtökohta asioiden ylipääsemiselle on, että aidosti kadut tekoasi. Ja että tajuat sen, että tunteeton teko ja humalatila etenkään eivät ole minkäälaisia puolustuspuheita uskottomuudellesi. Onneksi et ole antanut jutun jatkua ja olet oma-aloitteisesti tuonut asian julki. Mielestäni hyviä asioita.

Tietenkään ne eivät tässä vaiheessa puolisoasi auta, sillä hän käy läpi kriisiään. Mutta kun hän saa rauhassa tuntea kaikki tunteet läpi, luulen, että nuo edellä mainitut auttavat teitä terapian avulla parantamaan suhdettanne. Toivottavasti jaksat ottaa vastaan kaikki puolisosi tunteet, ja etenkin pysyt mukana niiden aallonharjoilla ja aallonpohjissa. Tunteet nimittäin vaihtelevat laidasta laitaan ja hyvinkin nopeasti. Luultavasti tulee myös hetki, jolloin hän on valmis kohtaamaan ne syyt, joita olet uskottomuuteesi löytänyt. Kun puhutte asiasta, niin neuvoisin sua olemaan rehellinen kaiken suhteen. Jos valehtelet tai kerrot puolittaisia totuuksia, lankeat omiin ansoihisi jatkossa. Uskottomuudella olet romuttanut suhteenne turvallisen pohjan (siis sen, että puoliso voi luottaa puolisoonsa ilman epäilyksiä, tavalla, että elämänsä tärkeimmässä ihmissuhteessa voi elää huoletta ja rauhassa) ja jatkossa esiin tulevat valheet saavat vain tuon turvallisuuden tunteen entisestään rakoilemaan.

Luulisi, että terapeutti voi teitä auttaa. Ja antaa sulle neuvoja, miten voisit tukea puolisoasi parhaiten. Terapiassa varmaan olette myös oppineet, miten tämä on parisuhteen pahimpia kriisin aiheuttajia ja siitä selviäminen on prosessi, joka kestää pitkään, etenkin petetyn osalta.

Minä olen todella ollut hämmästynyt omassa petetyn elämässäni, miten rankkoja nuo kriisin vaiheet ovat olleet. Aluksi kamala shokki, jossa klassisesti ei pystynyt edes itsestään huolehtimaan, laihtuminen, ulkopuolinen olo koko elämästä. Sitten pientä taistelutahtoa tuli esille, tuntui hallitsevan tilanteen. Siinä vaiheessa päästiin taas fyysisesti lähelle toisiamme puolison kanssa (terapeutit ovat sanoneet, että se on tässä hyvä asia). Mutta sen jälkeen tuli erittäin pohjaton alakulo (sanoisin masennus), tyhjyys, kaikki tunteet tuntuivat olevan täysin hukassa. Sieltä olen kiivennyt, välillä pari askelta taaksepäin ja välillä muutama jopa ylöspäin. Hidasta etenemistä. Joskus joku päivä tuntuu ihan mukiinmenevältä, joskus päivä menee täysin asiaa ajatellessa. Nämä tunteet täytyy vaan käydä läpi ja ikävä kyllä tätä ei juuri voi kiirehtiä.

Ole siis rehellinen ja anna puolisollesi aikaa toipua. Toivon teille kaikkea hyvää, etenkin puolisollesi!

Kysyn, miksi et tullut ajatelleeksi tätä mahdollisuutta ollessasi uskoton? Sinä olet nyt saanut "mielijärvesi" kiertää, odotitko, että puolisosi antaa tuosta vaan anteeksi ja asia unohdetaan, silirimpsis ja sileä tie?
On asioita, joita en koskaan ymmärrä ja kaikkein ymmärtämättömin asia on, ollaan uskoton ja sitten odotetaan että puoliso antaa kaiken anteeksi ja elämä jatkuu kuten ennenkin, isketään pari naulaa kulisseihin ja hiukan pakkelia pintaan.
Näin se ei mene, kysykää kuinka monelta petetyltä tahansa, nii se asia ei unohdu koskaan, anteeksi sen voi antaa, mutta kysykää, moniko on asian unohtunut, luulen että harvempi, joka päivä se kulkee mukana, "kuinka minut on aliarvioitu, katsottu niin huonoksi, ettei minulla ole mitään väliä" ja sitten vannotaan rakkautta, missä se rakkaus oli silloin kun piehtaroitiin toisen kanssa, missä?
Sinulla on pitkä tie edessäsi, sillä särkynyt luottanus on hyvin vaikea kasata taas ehjäksi, siihen jää naarmuja ja pintavikoja.

Kiitos vastauksistanne. SärkynytRuukku, pyrin tekemään juuri niin kuin neuvoit. Olen kertonut rehellisesti ja ymmärrän, ettei kriisin kanssa voi kiirehtiä. Olen lukenut, että puolisoni, kuten sinäkin, olette kriisin ns. kolmannessa vaiheessa, jonka ylipääsy/pääsemättömyys lopulta määrittää sen, voiko parisuhde jatkua (http://www.cheating-infidelity.com/Home/cheating-and-infidelity/how-to-get-over-cheating.html). Yritän etsiä puolisolleni ja parisuhteellemme kaiken mahdollisen tiedon ja tuen, mitä voin. Toivon sydämestäni voimia myös sinulle. Jos oma puolisosi katuu edes osan siitä määrästä, mitä minä kadun, voit olla varma, että katumus on sanoinkuvaamaton.

Helemi, en tietenkään odota, että puolisoni antaisi noin vain anteeksi. Jos voisin tehdä tehdyn tekemättömäksi, tekisin heti niin. Olin itse kuvitellut aivan samalla tavoin kuin sinäkin, etten koskaan, ikinä petä. Nyt olen kuitenkin niin tehnyt ja pyrin kaikin keinoin oppimaan virheestäni, kehittymään ihmisenä ja tukemaan puolisoani. Pidän edelleen elämää lahjana, joten itsemurha ei kohdallani ole ratkaisu (vaikka myönnän sitä välillä miettiväni), elämää on siis pakko jatkaa eteenpäin. Voit ruoskia ja tuomita minua niin paljon kuin haluat, mutta usko minua, teen sitä itsekin todella paljon.

En ole kenenkään tuomari, joten en tuomitse, eikä ruoskaa minulla ole.
Ajatukseni oli kuitenkin yleistävä, sillä näinhän se menee ja näin sen olen itse kokenut. Ne arvet on syviä ja yhtä syvällä kuin peruskallio, eikä niistä kannata enää tarinoida, koska olen onnistunut tekemään muutoksia elämässäni ja toivon todella, etten koe vastaavaa uudestaan, minun anteeksianto automaattini meni epäkuntoon.
Olen joskus sanonut, että pettäjä valitsee silloin puolensa kun pettää, joku muu on vain parempi, haluttavampi, seksikkäämpi ja niin paljon ihanampi kuin oma puoliso.
Mutta, ihan sinulle, mitä ihan aikuisten oikeasti ajattelisit jos puolisosi menisi nyt vieraisiin, tai joskus parin vuoden päästä, kun sinä jo elät kuvitelmassa, että asia on ohitettu? Koskisiko se sinuun yhtään? Riittäisikö sinulla rakkautta, siinä vastoinkäymisessä.
..ja itsemurha nyt, olisi pelkurin ratkaisu, tuli, mitä tuli, otat sen vastaan.
Sinun pitää nyt olla raadollisen rehellinen ja joka ainoa liian pieneltäkin tuntuva asia on kerrottava, jos sitä kysytään, sekä sinun on oltava valmis kertomaan joka ainoa hetki, mitä olet tänään tehnyt tai toissapäivänä, todella vedenpitävästi, mutta älä tuputa rehellisyyttäsi, se herättää epäluuloja, äläkä koskaan kysy "uskothan sinä minua?" Äläkä vanno enää koskaan mitään, sillä sitä sanaa ei sano, jonka kelkassa ei istuisi.

Ymmärrän sinua Helemi. Minulle ei tuota mitään ongelmaa tajuta, millaisen surun olen aiheuttanut, se on tuskallisen selvää. Olen ollut itse petetyn osassa joskus ja ymmärrän asiaa myös sitä kautta. Tiedän siis, että ihmiset tekevät virheitä ja pystyn antamaan anteeksi, rakastamaan - MUTTA en todellakaan ollut tiennyt, että kykenen itse moiseen virheeseen!

Kamalinta olisi jos puolisoni rakastuisi johon kuhun toiseen, se olisi kaikkein pahinta. Mutta en voi ajatella sitä, elämässä voi tapahtua mitä vain, mutta silti uskon rakkauteen ja siihen, että voi luottaa vielä. Sanot, että olet ollut anteeksiantoautomaatti. Tämä on minusta todella väärin! Ihminen voi tehdä virheen, mutta jos tällaisesta kauheudesta ei kerralla opi niin sitten on aivan turhaa koko homma. Olen iloinen, että olet päässyt asian yli, katkeruus on tärkeä voitettava jäipä sitten rakentamaan suhdetta uudestaan tai lähti eri teille.

En tiedä saanko anteeksi ja epävarmuus täytyy hyväksyä. Olenhan itse syyllinen kaikkeen.
Kerron toki rehellisesti tekemiseni ja menemiseni, kuten olen aina tehnyt. Sepä juuri siinä onkin, että puolisoani ei tällä hetkellä halua puhua parisuhteestamme tai selvitellä asioita. Mutta tietenkään en painosta häntä ja annan hänelle kaiken ajan, mitä hän suinkin tarvitsee. Minua vain se pelottaa, että olenko varmasti hänelle tarpeeksi tukena ja teenkö varmasti kaikkeni.

HEI
Sinä toimit minusta juuri oikein, enempää et voi enää tehdä. Halusin kirjoittaa sinulle siksi, että on lohdullista lukea sitä, kuinka joku on todella pahoillan ja haluaa hyvittää tekonsa- itse olen petetty enkä ole saanut kokea tuota "ilmiötä". Kirjoituksesi auttaa siis meitä petettyjä -ainakin minulle se toi uskoa ihmiseen ja hyvään; virheitä me kaikki teemme, mutta kaikki eivät ole ilmeisesti halukkaita/kykeneviä niitä analysoimaan ja hyvittämään, sinä olet. Se, että voi käydä niinkin, ettei puolisosi halua jatkaa suhdettanne on toki olemassa, mutta sinun kannalta on mielestäni oleellista se, että olet yrittänyt parhaasi siinä, että haluat korjata tilanteen. Mikäli suhde päättyy, olet tehnyt kuintekin virheen jälkeen parhaasi.

Ajattelen, että me kaikki teemme virheitä parisuhtessa ja opimme niistä. Olisi jotenkin yksiselitteistä ajatella niin, että pettäminen olisi ehdottomasti suhteen loppu- tiedän, että näin moni ajattelee, mutta kun asia sattuu omalle kohdalle, voi tulla toisia ajatuksia.Kriisi on mielestäni myös mahdollisuus. Parisuhteeseen mahtuu mielestäni erilaisia pulmia; en pysty rajaamaan niin, että suhde loppuu automaattisesti jos pettämistä on. Toki itsekin koen niin, että mikäli nykyinen liittoni tähän pettämiseen kariutuu, en uutta pettämistä ehkä enää mahdollisessa uudessa suhteessa enää kestä, vaan lopetan jutun varsin lyhyeen- mutta pitkässä avioliitossa asia on jotenkin toinen... No, voimia sinulle.

Pitkässä tai lyhyessä, ihan sama karmea kipu.
Ajattelin joskus niin ylevästi, etten minä ole kuin muut ihmiset, minä olen suuripiirteinen ihminen, oikein suvaitsevainen, minä ymmärrän miehen halun olla kavereiden kanssa ja ymmärrän senkin jos mies etsii vaihtelua, en ole mustasukkainen, en nalkuta jne...
Katsoin sitä touhua, tunsin itseni ulkopuoliseksi, talon ilmaiseksi piiaksi...mutta älkää luulko, että se ensimmäiseen petokseen kaatui, ei vielä kymmenteenkään, se kaatui siihen, että halusin itselleni jotakin ihan omaa ja ihmisarvoisen elämän.
Joten tiedän kaikki kootut kertomukset ja selitykset, miksi näin...

Tulevaisuusko, kiitos sanoistasi. Et tiedä, kuinka paljon ne minulle merkitsevät tämän murheen keskellä. Pyrin myös itse ajattelemaan, että kriisistä versoaa jotain uutta, jopa hyvää - luulen, ettei muuta mahdollisuutta ole jos yrittää päästä eteenpäin. Mikään, mikään ei kerta kaikkiaan oikeuta uskottomuutta, se on tyhmää, kehittymätöntä ja lapsellista. Silti minun on myönnettävä, että tämä on kyllä aiheuttanut suuren itsetutkiskelun, josta on jossain määrin voinut olla hyötyäkin. Olen miettinyt, mitä elämältäni haluan, mikä johti typerään tekooni (esim. jotkut menneisyyteni tapahtumat ovat avautuneet minulle) ja olen erityisesti pohtinut parisuhdettani ja miten voisin olla siinä parempi. Tietenkin viisaammat ihmiset pystyvät tähän ilman näin hullua ja idioottimaista tekoa. Toivon, että pääsemme myös keskustelemaan parisuhteestamme kunnolla jossain vaiheessa, mutta nyt näyttää siltä, että vain painostan puolisoani jatkuvilla kyselyilläni hänen voinnistaan ja tunteistaan, joten pyrin olemaan hiljaa. Voi olla, että menetän rakkaimpani ja yritän koko ajan pyrkiä eroon tästä pelosta, sillä se ei johda mihinkään enkä usko sen auttavan suhdettamme. Yritän siis olla voimakas ja tukea. Olen sanonut puolisolleni, että en luovuta ikinä - hän on elämäni rakkaus, joten taistelen viimeiseen asti ja toivon, että hän vielä joskus katsoo minua rakastavasti inhon sijaan. On hyvä kuulla toiselta petetyltä, että olen edes jossain määrin oikealla tiellä.

Olen samaa mieltä siitä sekä sinun että Helemin kanssa, että pettämistä ei todellakaan tarvitse sietää useampaa kertaa ainakaan samassa suhteessa. En ymmärrä, miten kukaan, joka on tällaiseen virheeseen sortunut, sortuisi siihen toista kertaa, saatika sitten useampia kuten Helemin kohdalla! Tuska on aivan varmasti sama olipa kyseessä pitkä tai lyhyt suhde. Mutta voi olla, että pidempi suhde tuo enemmän yhteen sitovia asioita: muistoja, tekemisiä ja olemisia, jotka voivat edesauttaa kriisistä parantumista. Tämä on tietty tällaista keittiöpsykologiaa, mutta tuli vain mieleen. Rakkaus kuitenkin tietyllä tavalla muodostuu myös yhteisestä historiasta.

Tähän on pakko sanoa, omalla kohdallani, etten minä rakkaudesta puhunut, vaan avioliiton koossa pysymisestä, ne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa ja lopulta, hyvin kaukana toisistaan.

Se on kyllä totta, että kautta historian avioliittoja ei todellakaan ole solmittu rakkauden pohjalta. Mutta mulle se on kuitenkin tärkeä, liittoomme kuuluva asia, vaikka toki yhdessä pitäviä asioita on muitakin. Jollain tapaahan sitä yksinkertaisesti päättää olla yhdessä puolisonsa kanssa - itse en vilkaisekaan enää muita. Varmasti usein ollaan yhdessä taloudellisten tai tottumuksellisten syiden takia, vielä enemmän lasten vuoksi. Nykyään yhteisön paine ei liene enää eroamasta estävä asia. Puolisoni sanoi, että rakastaminen tarkoittaa sitä, ettei voi erota. Jollain tapaa allekirjoitan tämän. Se ei silti tarkoita, että hänen tai minun pitää kestää mitä tahansa.

Kun luin aloituksesi huhtikuussa, ensimmäinen ajatus oli: "Olisitpa se nainen, kenen kanssa mieheni petti" Miksi? Halusin (ja haluan edelleen) että tämäkin nainen katuu tekoaan, samoin kuten miehenikin.

Oma tilanne se, että vuodenvaihteessa nimetön lähde ilmoitti mieheni syrjähypystä. Ensin luulin että on vitsi, mutta lopulta sain miehen tunnustamaan että kyllä, hänellä oli ollut yhden illan juttu vuosi sitten. Humalatilassa ajauduttu tilanteeseen, mikä sitten vei mennessään. Ja jälkeenpäin kadutti, kuulemma - vaan ei kuitenkaan paljastanut tekosiaan minulle ennen kuin oli pakko.

Olin pitkään suurinpiirtein shokissa, koska en ikimaailmassa olisi uskonut että meille käy näin 😭 Jälkeenpäin on toki helppo olla jälkiviisas ja todeta, että syy oli yhtä paljon minussa kuin miehessä, joskin mies sen pettämisen teki. Minä vain omalla käytöksellä ajoin hänet siihen. Oma silloinen haluttomuus mikä johtui milloin mistäkin (työkiireet, masennus, lääkkeet, ei oikeaa aikaa eikä paikkaa jne) ajoi miehen toisen syliin. Hän yksinkertaisesti sekoili kännissä, mikä toisaalta ei tilannetta selitä eikä tee sitä anteeksiannettavaksi.

Luotin mieheeni totaalisesti. Vaikka nyt tiedän että asia on tosi, en vieläkään saata uskoa että näin kävi ihan oikeesti. Vaikka yli puoli vuotta on jo mennyt paljastuksesta.

Sen jälkeen on puhuttu ja puhuttu, parisuhdeterapia on menossa ja rehellisesti sanoen, me on lähennytty. Voisi sanoa että tällä hetkellä ollaan läheisempiä toisillemme kuin ikinä yhdessäolon aikana. Seksikään ei ole enää ongelma, kun osoitetaan hellyyttä toisillemme muutenkin kuin vain "se mielessä" 😎 Tavallaan olen osittain jo anteeksi antanut, koska yhdessä on päätetty jatkaa. Silti tulee ahdistuskohtauksia ja sydän hakkaa kurkussa kun mietin tapausta. En tietoisesti mieti, mutta se vaan päivittäin tulee ajatuksiin milloin mistäkin arkipäivän jutuista.

Mies on perunut takiani monia menoja, on aidosti pahoillaan ja yrittää kaikkensa että luottamus palaisi, mutta ikinä se ei ikävä kyllä palaa ennalleen. Mieltä kalvaa pieni epäilys koko ajan ja edelleen asia on joka päivä mielessä. Joskus riipaisevan todellisena näen mielikuvissa mieheni vieraan, kasvottoman naisen kanssa. Itkettää. Seuraavassa hetkessä taas halataan ja todetaan, että kyllä me tästä selvitään. Yhdessä. Silti minusta on ahdistavaa etten uskalla täysin luottamaan. Joskus tuntuu että olen henkisesti väsynyt koko tilanteeseen.

Tuli vähän pitkä (ja sekavakin) pohjustus, miksi olen kiinnostunut ja tavallaan huolissani aloittajan tilanteesta. Miten teillä menee? Oletko onnistunut tukemaan puolisoasi? Toivottavasti tilanteenne on selkiytynyt ja pystytty jatkamaan elämää yhdessä kuten mekin. Toki tässä on vielä monta tuskaista päivää edessä, itkuja tulee itkettyä mutta silti;
Me pysytään yhdessä, toivottavasti tekin ☺️❤️

Yhtään vähättelemättä kenenkään tekoja, puhun nyt ihan omasta puolestani ja näkökulmastani, tämä on siis yhden ihmisen näkökanta eikä mitään muuta..

Uskon että teillä on toivoa. Se, että olet pettänyt yhden kerran humalassa, ns. "merkityksetöntä seksiä"- meiningillä (sitten voi tietysti herättää kysymyksen jos se oli niin merkityksetöntä, miksi tehdä sitä ollenkaan).. Mutta joka tapauksessa. Jos se on pelkkää seksiä ja sitä on vain kerta, onko se loppujen lopuksi niin iso asia. Onhan se luottamuksen menetys, tiedän.
Minua on petetty kaksi kertaa. Molemmat kerrat kyseessä on ollut sama henkilö ja mies varmasti ihastuikin häneen. Mutta lopetti suhteen alkutekijöihinsä. Minua ei se seksiosuus haittaa, vaan nimenomaan ne tunteet.
Itse kostoksi petin häntä - ei hyvä idea. Annoin itselleni luvan "rakastua". Luulin rakastuneeni. Ei se ollut rakkautta.

Koko jutun pointti on se, että kaikkein pahimmanlaatuista pettämistä on henkinen pettäminen ja jos siihen vielä lisätään fyysinen puoli. Jos se on hetken typerä hairahdus ja sitä katuu heti, minä en sitä niin pahana näe. Loukkaannuin, mutta mielestäni on hyvä että mies kertoi sen itse. Minä, raukkamainen kun olen, jäin kiinni ja valehtelin. Eipä ollut enää paluuta entiseen. Valheella on lyhyet jäljet.

Toivottavasti asiat korjaantuvat. Käykää terapiassa, keskustelkaa, näytä vaikka niitä kirjoituksiasi. Luottamusta ei koskaan saa takaisin, mutta ainakin se kasvaa jonkinlaiseksi säröisäksi kipoksi myöhemmin takaisin. Ehkä.

tunturisopuli kirjoitti 11.7.2011 16:3

Koko jutun pointti on se, että kaikkein pahimmanlaatuista pettämistä on henkinen pettäminen ja jos siihen vielä lisätään fyysinen puoli. Jos se on hetken typerä hairahdus ja sitä katuu heti, minä en sitä niin pahana näe.

Tää on niin totta ja olen samaa mieltä, että yhden, hetken huumassa tehdyn (känni)sekoilun vielä ehkä jotenkin pystyy antamaan anteeksi ja sulattamaan. Mutta tuossa henkisessä pettämisessä tulee se raja.

Ja koska olen suunnilleen samassa veneessä kuin aloittajan mies, uskon (ja toivon) että olette saaneet asioita puhuttua ja käyneet parisuhdeterapiassa ja sen myötä rakennatte suhteenne uudelle ja vankemmalle pohjalle.

En ole pitkään aikaan käynyt täällä keskustelussa, koska olen pyrkinyt viettämään kaiken mahdollisen ajan puolisoni kanssa. Kiitos kaikille viesteistä - saan niistä uskomattoman paljon voimaa!

Tie on ollut todella kivinen. Puolisollani on ollut voimakkaita inhon ja vihan tunteita minua kohtaan ja hän pohtii tietysti kovasti suhteemme edellytyksiä. Kuten niin monet sanovat, on koko kriisin prosessi todella aaltoilevaa. Olimme muutamia viikkoja erillämme, jotta hän sai rauhassa miettiä asioita. Hän on kohdellut myös minua todella julmasti, mutta olen sen kestänyt, koska mielestäni hänellä on siihen oikeus. Nyt on taas mennyt muutama viikko hienosti, osoitamme toisillemme paljon hellyyttä ja ollut jopa seksiä (asia, joka käytännössä puuttui suhteestamme vuosia). En tiedä, mikä on tarpeeksi keskustelua, pyrimme puhumaan asioista ja puhumisesta on kyllä hyötyä. Toistan usein hänelle, että minulle on tärkeää sanoa kaikki ääneen, jotta mitään ei jää käsittelemättä - vaikka monet asiat ovat hänelle itsestäänselviä. Opettelen kuitenkin sanomaan kaiken. Suhteessamme on paljon isoja asioita, jotka täytyy selkeästi käsitellä: esim. olemme lapsentekoiässä siinä mielessä, että se voi pian olla myöhäistä. Tietenkin, lienee selvää, että parisuhteemme täytyy olla jollain tasolla selvällä pohjalla ennen lasten hankkimista. Puolisoni kysyy, mitä rakkaus tarkoittaa ja on todella hyvä miettiä, mitä tällaiset perusasiat todella merkitsevät.

Olen oppinut pelottomuutta. Se, että ymmärtää, ettei elämästä voi koskaan tietää, on vain tehtävä parhaansa. Epävarmuus ei ole perusturvallisuuden menettämistä minulle. Yritän antaa tätä suurta virhettä itselleni anteeksi, se on melkeinpä mahdotonta. Mutta se on kasvattanut minulle enemmän ymmärrystä muiden heikkouksia ja virheitä kohtaan. Ymmärrän, että elän tämän kanssa lopun elämäni. Nyt mietin sitä päivittäin enkä voi pysäyttää itseinhon hyökyjä, mutta ehkä joskus on vielä päivä, jolloin huomaan, ettei asia ole tullut mieleeni vähään aikaan. Opettelen arvostamaan itseäni jollain tapaa.

Itselleni on yhdentekevää, katuuko se ihminen, jonka kanssa petin. Hän ei kuulu muulla tavalla mitenkään elämäämme, meistä kumpikaan ei tuntenut häntä ennalta emmekä tule todennäköisesti enää häntä näkemään. Jokainen vastaa omista teoistaan. Kannan pettämisen vastuun kokonaan yksin omassa parisuhteessani ja näin mielestäni kuuluu ollakin. On tietenkin vaikea muutenkin antaa tälle ihmiselle kasvoja, koska hän oli minullekin tuntematon, mutta olen pyrkinyt vastaamaan kaikkiin kysymyksiin hänestä, mitä puolisollani alussa oli.

En tietenkään edelleenkään tiedä, miten meille käy, mutta ole silti toiveikas ja teen kaikkeni. On hyvä myös vain viettää aikaa yhdessä, puuhastella ja suunnitella tulevaa. Parantuminen ei liene pelkkää puhumista, luulen. Minulla ei ole mitään menetettävää, koska olen/olen ollut niin lähellä menettää minulle tärkeimmän ihmisen.

Unohdin tuossa aiemmassa viestissä mainita, että olemme käyneet parisuhdeterapiassa ja siitä on ollut iso apu. Nyt kesällä emme ole käyneet, mutta katsomme syksyllä, jos käymme vielä lisää.

Ja luottamuksen menetyksestä: puolisoni ei siitä ole sen enempää puhunut, vaikka tiedän, että hänellä varmasti sama tilanne. Huomaan itse ajattelevani asiaa jatkuvasti siinä mielessä, että kun saan postia, olen tietokoneen ääressä tms., mietin, että ei kai puolisoni vain ajattele, että sekoilen jotain. Koen, että pettäjänä olen myös menettänyt luottamukseni, siis itseeni. Teen itsetutkiskeluani voimakkaasti myös se mielessä, että minun tulee olla varma, etten koskaan sorru tällaiseen uudestaan. Tietenkin, kun näen mitä olen aiheuttanut niin puolisolleni kuin itselleni, tiedän, että enemmin kuolen kuin mokaisin uudestaan - haluan silti olla myös syvällisesti varma, ettei minussa ole mitään, mikä voisi aiheuttaa tällaista uudestaan.