Kun sydän hakkaa ja paniikki meinaa iskeä, on kai pakko kirjoittaa. Vaikka ei se helpolta tunnu. Olen puhunut suuni kuivaksi läheisille, mutta tuntuu, ettei kukaan oikeasti ymmärrä miltä tuntuu. Tai jos ymmärtää, olen silti ihan yksin. Koska tuo ihminen, joka oli minulle tärkein (vaikkakin hetken ajan), on poissa.

Tutustuin erään seuranhakupalvelun kautta erääseen mieheen tammikuussa. Vaihdeltiin viestejä, tutustuttiin. Mies asuu samassa kaupungissa. Alettiin sopia tapaamista, mutta mies kertoi mieluummin näkevänsä minun luonani, sillä hän (kuulema) asui exänsä kanssa omistusasunnossa, joka on myymättä. Kysyin vielä, että onko mies varmasti eronnut, sillä varattuihin en sekaannu. Kertoi näin olevan.

Minulle jäi epäilykseni. Sitten sain kun sainkin selville että mies on varattu. Sanoin miehelle asiasta, hän ei oikein osannut sanoa mitään, kuin että kaikki on ollut pääpiirteittäin totta – kulahtanut parisuhde, ei enää rakkautta, ”oikeastaan vaan kavereita”. Pyysin häntä tulemaan kahville, jotta voin kysyä tilanteesta. Suoraan suomeksi sanottuna siis, olin täysin idiootti.

No, kahvit meni hyvin. Aloimme tapailemaan. Hän valehteli avovaimolleen olevansa milloin missäkin, kun oli minun luona. Tapailimme noin viikon, jona aikana hän sitten oli luonani mm. yötä. He ”erosivat”, hän käytönnössä katsoen muutti luokseni asumaan. Toi vaatteita ja jotain tavaroita, sai avaimeni. Hän lupasi, ettei valehtele minulle enää koskaan, ja minun ”pitää vain uskoa”. Hän myös lupasi, ettei tule ikinä pettämään minua. Katsoi silmiin ja lupasi. Me oltiin yhdessä, se oli ihanaa. Paitsi että jouduin aika usein lohduttamaan häntä että kaikki tulee olemaan hyvin – hänellä oli aika suuret pelot mm. siitä, mitä lähipiiri tulee hänestä ajattelemaan kun kaikki selviää, miten raha-asiat menee, laina-asiat, yms. Itseänikin ahdisti silloin tällöin. Mutta olin kuitenkin ns. onnellinen.

Kunnes noin viikko tästä eteenpäin minulle tuli kaveri yöksi, ja miehen piti mennä kotiinsa yöksi. Hän hävisi minulta kokonaan, ei vastannut viesteihin, eikä puheluihin. Seuraavana päivänä menin hänen työpaikalleen vaatimaan selitystä. Vastausta en oikein saanut mihinkään. Kyselin ovatko he taas yhdessä, vastausta en tähänkään saanut. Hän oli luvannut ettei nukkuisi exänsä vieressä kun menee kotiin, ja kertoi edelleen, että näin ei ollut käynyt. Tapasin hänet vielä myöhemmin autossa parkkipaikalla. Hän halusi vielä yrittää exänsä kanssa, kuulema välitti minusta edelleen, mutta hänen oli pakko tehdä tämä. Autossakin vaihdettiin vielä pusu. Murtuneena lähdin kotiin.

Seuraavana päivänä hän tuli käymään, hakemaan tavaroitaan ja palauttamaan avaimen. Olin hänen sylissään, olimme todella surullisia erosta. Hän kertoi että tämä oli vain jotain mikä hänen oli tehtävä, pakko, muuten hän pelkää katuvansa loppuelämänsä. Hän itki lähtiessään, pussattiin vielä. Piteli minua kädestä.

Myöhemmin otin yhteyttä hänen avovaimoonsa. Selvisi paljon asioita. Mies ei ollut koskaan kertonut koko totuuksia meille kummallekaan. Oli väittänyt ettei ollut pettänyt, sanonut tälle avovaimolle jopa, että ”millaisena ihmisenä minua pidät, minä en pettäisi koskaan”. Oli myöskin kertonut ihme valheita siitä, kun exä epäili meidän käyneen heidän kotonaan (kävimme tervehtimässä eläimiä). Hän oli harrastanut seksiä avovaimonsa kanssa tuolloin perjantaina, jolloin minulle vannoi, ettei ollut edes nukkunut hänen vieressään. Niin paljon valheita, joita en edes pysty nyt kaikkia muistamaan. Olimme nyt muutaman päivän yhteydessä tämän naisen kanssa, annoimme vertaistukea, ja tsemppasin häntä jättämään tämän miehen. Hän sitten lopulta sanoi minulle, että meidän pitää ottaa etäisyyttä, koska hän haluaa selvittää asiat miehen kanssa ja tehdä omat päätöksensä.

Naurettavinta tässä on, että näimme tuon miehen kanssa pari päivää sitten autossa, kun vein hänelle loppuja tavaroita. Riitelimme, mutta lopulta olimme haikein mielin. Pitelimme kädestä. Hän sanoi ”haluaisitko vielä olla minun kanssa…. no ethän sinä haluaisi… haluaisitko…?” Mietin pitään, tuijotimme silmiin, sanoin että ei.

Minulla on taipumusta läheisriippuvaisuuteen. Tuo avovaimo kertoi epäilevänsä miehen olevan narsisti. Hän on alistanut naista, vähätellyt hänen saavutuksia, uhannut lyödä jne suhteen aikana. Silti nytkin, minulla on ikävä tuota miestä. Olin välillä vihainen, nyt en osaa olla edes vihainen. Pelkään että olen tehnyt suuren virheen kertoessani tuolla avovaimolle totuuden kaikesta, että ”pilasin loputkin mahdollisuuteni” tuohon mieheen – jota en edes oikeasti haluaisi! Silti itken ja kaipaan häntä paljon. Niin paljon on tapahtunut ja kaikki tämä alle kolmen viikon aikana. Olen aivan turta, tyhjä, sekaisin. Syytän itseäni edelleen, välillä vaivun miltei horrokseen ja välillä paniikkiin. Laitoin miehelle äskenkin viestiä, että minun on pakko puhua hänelle eräästä asiasta. Kaipaan häntä suunnattomasti. Tiedostan itse faktat – en voisi koskaan luottaa tähän mieheen. En täysin. Olisin onneton. Silti olen miltei paniikissa kun hän ei vastaa, ja sulkee minut ulkopuolelle.

En tiedä mitä tehdä. Olen aivan hajalla. Jakomielinen olo välillä. Ystävät tukevat. Tästäkään kirjoituksesta ei varmaan saanut mitään selvää, mutta sain sentään kirjoitettua, sain tän ulos. Jos jollakin olis samankaltaisia kokemuksia. Paljon jäi varmasti myös kirjoittamatta, mutta tää kaikki on todella sekavaa. Miksi ihmeessä en ole vihaisempi? Miksi syytän itseäni nyt tuosta, että kerroin naiselle totuuden? Mies olisi vielä halunnut olla ystäväni, nyt tuskinpa vaan. Miksi edes mietin, että haluaisin tuollaisen ihmisen lähelleni? Olenko itse jotenkin sairas?

Jos on vertaistukea tarjolla tai rakentavia ajatuksia, otan vastaan…

☹️