Hei,
Minulla on hyvin samanlainen tilanne kuin sinulla. Mieheni on myös syönyt masennuslääkkeitä, jotka eivät häntä auttaneet, vaan pikemminkin pahensivat tilannetta sivuoireiden takia. Minä en tahdo jaksaa hänen kanssaan jatkuvien itsemurhauhkauksien takia, eikä kukaan taho todella välitä auttaa. Tuntuu, että hänen lääkärinsä ja psykiatrinsa hoitavat vain häntä, ei koko perhettä, vaikka ongelma koskee kipeästi kaikkia. Tuntuu, että on niin helppo lääkärinä jutella potilaansa kanssa, antaa jotain lääkettä ja myötätuntoa, ja sitten unohtaa koko asia. Ja sit tulee seuraava potilas, jossa samat kuviot toistuvat. Kukaan ei oikeasti välitä ja yritä auttaa. Uskon, että jos minä olisin saanut mieheni sairaalahoitoon, olisin ainakin itse saanut hengähdystauon, ja ehkä hänkin jotain uusia näköaloja tai vastaavia. Mutta minun mieheni ei tunnusta ongelmaansa, hän ei koe olevansa sairas, vaikea sellaista ihmistä on saada sairaalaan. Älä pode huonoa omaatuntoa siitä, että haluaisit hänet joksikin aikaa sairaalaan. Uskon, ettei hän ainankaan pahemmaksi siellä tule, ja saat sinäkin aikaa kerätä voimia....Voimia sinulle!!🙂👍

Ajattelin laittaa vähän kuulumisia miten meillä voidaan. Mies polo ei sitten sinne sairaalaan... psykelle suostui tulemaan ja aloitti uuden lääkityksen. Psyke suositteli korkeinta mahdollista annosta lääkettä. Nyt sitten nostetaan annosta aina kahden viikon välein. Onkohan mitään näin hiljalleen nävertävää kuin mielen sairaudet? Nävertää niinkuin ihmisen persoonaa. Mieheni sanoikin aika osuvasti lääkkeestään: "Enpä tiennytkään että minun persoonallisuuteni on apteekissa; purkissa pieninä pillereinä"
On kun olisi kokonaan toinen ihminen kun on kunnossa ja syö lääkettä.