Miten tukea lasta surussa?

Miten tukea lasta surussa?

Käyttäjä aavaton aloittanut aikaan 01.01.2006 klo 15:58 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä aavaton kirjoittanut 01.01.2006 klo 15:58

Meillä on lapset nyt siinä iässä, että ovat tosi paljon alkaneet puhua minun kuolleesta äidistäni ja isästäni, mummosta ja ukista. Vaikka kuolemista onkin jo aika kauan, niin minulle on tullut mieleen, että alkoiko minun 3v nyt tehdä surutyötä, hän ehti mummon jo tuntea hetken. Samaan keskusteluun osallistuu sitten pienempi poikakin. Voikohan tämä olla ollenkaan totta?

Sitten on kysymyksiä ja pelkoja milloin mieheni vanhemmat kuolevat, toiset mummot ja ukit. Jouluna haudoilla tyttö jo katteli hautapaikkaa heille ja kertoi miten sitten sinnekin tuo kynttilän.

Omakin surutyö on aivan kesken. En haluaisi olla itsekäs äiti, joka itselleen hakee hoitoa, ehkä lääkettäkin ja ajattelisi, että kyllä ne lapset pärjäävät. Näinhän tuntuu aika usein olettamus olevan. (Tämä on minun tuntemus asiasta, muilla on varmaan muita tuntemuksia. )
Mutta en vaan jotenkin pääse sisään lasten juttuihin?

Ja olemme uskovaisia, meillä puhutaan taivaasta ei lopullisesta erosta. Onkohan sekin nyt väärin? Kun eihän se välttämättä ole totuus, vaikka mie niin uskonkin.

Käyttäjä Rusakko kirjoittanut 03.01.2006 klo 11:34

Minulla ei ole oikein minkäänlaista kokemusta lapsista, mutta vastaan nyt kuitenkin.

Ajattelin, että ehkä kirjoista voisi löytyä apua tähän asiaan. Lapsille on suunnattu paljon kertomuksia, jotka käsittelevät kuolemaa. Aikuisille taas on varmasti kirjoja, joissa pohditaan, miten lapselle voi puhua kuolemasta. Jotenkin vaikea uskoa, että noin nuoret lapset vielä varsinaisesti surisivat kuolleita isovanhempia, mutta varmasti heidän "katoamisensa" voi herättää hämmennystä, että mitä jos äiti ja isäkin katoavat. Luulisin, että lähes kaikki lapset kyselevät jossakin vaiheessa kuolemasta. Kaipa heidän pitää käsitellä sellainen vaikea asia. Yleensä lapset ovat kai vähän vanhempia alkaessaan miettiä kuolemaa, mutta teidän perheen tapauksessa olette ehkä kaikki miettineet asiaa tavallista enemmän ja lasten kannalta aiemmin. Eikä se välttämättä ole huono asia. Jotenkin lasten olo vain pitäisi tehdä turvalliseksi, mikä voi tietysti olla vaikeaa. Jospa kirjastosta löytyisi apua?

En oikein osaa ottaa kantaa siihen, miten kuoleman jälkeiset tapahtumat pitäisi selittää. Ehkä on parasta rehellisesti sanoaa, ettei sitä tiedetä varmasti, mutta kertoa kuitenkin omista uskomuksista.

Käyttäjä 3xäiti kirjoittanut 05.01.2006 klo 12:03

aavaton kirjoitti 01.01.2006 klo 15:58:

Meillä on lapset nyt siinä iässä, että ovat tosi paljon alkaneet puhua minun kuolleesta äidistäni ja isästäni, mummosta ja ukista. Vaikka kuolemista onkin jo aika kauan, niin minulle on tullut mieleen, että alkoiko minun 3v nyt tehdä surutyötä, hän ehti mummon jo tuntea hetken. Samaan keskusteluun osallistuu sitten pienempi poikakin. Voikohan tämä olla ollenkaan totta?

Sitten on kysymyksiä ja pelkoja milloin mieheni vanhemmat kuolevat, toiset mummot ja ukit. Jouluna haudoilla tyttö jo katteli hautapaikkaa heille ja kertoi miten sitten sinnekin tuo kynttilän.

Omakin surutyö on aivan kesken. En haluaisi olla itsekäs äiti, joka itselleen hakee hoitoa, ehkä lääkettäkin ja ajattelisi, että kyllä ne lapset pärjäävät. Näinhän tuntuu aika usein olettamus olevan. (Tämä on minun tuntemus asiasta, muilla on varmaan muita tuntemuksia. )
Mutta en vaan jotenkin pääse sisään lasten juttuihin?

Ja olemme uskovaisia, meillä puhutaan taivaasta ei lopullisesta erosta. Onkohan sekin nyt väärin? Kun eihän se välttämättä ole totuus, vaikka mie niin uskonkin.

Meillä on kuollut -98, -99 ja -00 eli peräkkäin läheisiä, minun mummo, siskoni ja veljeni jotka olivat 16 v. ja 24 v.
Lapseni olivat silloin pieniä, kun siskoni kuoli -00 niin lapset olivat 7, 4 ja 2 v. Nuorin ei niinkään kysellyt mutta kaksi vanhempaa. He pelkäsivät että jos äiti kuolee. Siihen en löytänyt muuta "lääkettä" kuin sen, että puhuin lasten kanssa kuolemasta ja että kaikki ihmiset joskus kuolevat. Ja sen jälkeen muututaan enkeleiksi (koska itse haluan uskoa niin). Ollaan läsnä eri tavalla. Käymme hautausmaalla useastikin viemässä kynttilän haudoille ja lapset eivät enää juuri kysele. Se on heistä ihan luonnollinen asia. Vaikka siskoni ja veljeni kuolemista on jo aikaa, niin välillä tuntuu, etten vieläkään ole tehnyt loppuun surutyötä. Vieläkin elää kysymys; miksi!
Minun mielestäni ei kannattaisi olla huolissaan lasten pohtimisesta ja kyselemisestä, täytyy vain mennä lapsen tasolle ja käsitellä asia niin että lapsi ymmärtää sen omalla lapsen käsitystavallaan. Eikä sillä että lapsi suunnittelee mihin haudataan joku ole sillä lailla suurta merkitystä, lapsi ei vain ymmärrä asioita niin kuin me aikuiset. Onneksi lapsilla on vielä lapsen mieli. 🙂🌻

Käyttäjä Luutu kirjoittanut 17.01.2006 klo 15:53

hei aavaton! On olemassa sellainen vihkonen joka on kirjoitettu läheisensä menettäneille lapsille. Muun muassa ystäväni pieni poika, joka menetti mumminsa viime vuonna ja kymmityttäreni joka menetti ukkinsa 2v sitten ovat saaneet apua tästä kirjasta. Kirjasessa kerrotaan kuolemasta, en ole itse sitä lukenut mutta kuulemma se on todella hyvä.
Ainakin sitä voisi tiedustella seurakunnilta, hautaustoimistoissa ainakin on ollut.
Muistaakseni vihkosen nimi on "ukki nukkuu" en ihan varma siitä ole..

mutta ainakin
http://www.lskl.fi/showPage.php?page_id=116
tuon linkin takana oli kuolemaa käsitteleviä oppaita lapsia varten ja surutyötä varten.

Eipä voi toivottaa muuta kun voimia teille kaikille.

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 18.01.2006 klo 15:52

Kiitos vastauksista ja linkistä.

Meillä sureminen hieman rauhoittui, kun pääsimme joulusta ohi. Lapset kai vaistosivat minun suremiseni ja se sitten ilmeni heidän aika rajullakin kuolemasta puhumisesta.

En osannut oikealla tavalla vastata, kun tyttö suunnitteli mihin hautaa elävän mummon ja ukin. Häpeä taisi olla ainut keino käsitellä juttua. Yritin tytön väkisin pitää hiljaisena, ainakin hautausmaalla vieraitten ihmisten joukossa.

Kyllä kuolemista vieläkin aika paljon puhutaan mutta elävien hautapaikkojen järjestely on jäänyt jo hieman vähemmälle. Haemme noita kirjoja kirjastosta ja yritämme niiden avulla käsitellä asiaa jotenkin sillä tavalla, että me elävät aikuisetkin sen kestämme.

Käyttäjä Rakastan rakastan kirjoittanut 21.03.2006 klo 19:21

Hei, oma suruni alkoi ollessani 26 vuotiaa kun isäni 50 v kuoli yllättäin. Mieheni mielestä en saanut surra liikaa. Itse ajattelin asiasta toisin. Emme pystyneet keskustelemaan asiasta. Surin ja surin, pikku hiljaa suru muuttui muistoiksi ja edelleen vaikka kaikesta on kulunut jo kohta 15 vuotta suru koskettaa aika ajoin. Tuolloin käyn haudalla, vien ehkä kynttilä ja ajattelen hyviä muistoja. Muistoja ei aika vie. Erosin myöhemmin miehestäni ja ajattelin, että vielä jonain päivänä itse koet sen mitä minä sillin, toivon että silloin voin olla hänen tukenaan koska tiedän että tunne on paha. Olemme vielä tänä päivänä puheväleissä nimittäin.

Suru nousee aina uudelleen pintaan kun lähellä tapahtuu jotain järkyttävää. Mutta siihen ei jää kiinni. Tulee kyyneleet silmiin ja mielestäni vain aika parantaa haavat.

Vanhempi poikani oli isäni kuollessa reilun 2 vuoden. Hänellä on hataria muistoja papasta. Hän selitti että pappa kiipesi tikapuita taivaaseen pilviin, koska oli sairas. Hän alkoi huolehtia äidistäni eli mummostaan, koska näki tämän surun. Vähitellen kaikki muuttui kuitenkin arjeksi, jossa suru sai olla oman aikaa läsnä
Pienempi poika oli tuolloin 7 kk ja ei muista papasta mitään.

Suru tuli perheeseemme vielä kaksi kertaa tämän jälkeen parin vuoden sisällä. Isompi poika sanoi yksi päivä, että nyt minä tiedän kuka se seuraava joka kuolee on. Ihmettelin asiaa ja hän sanoi että vanhimmat kuolee aina ensin. Kun sitten elämän kirjaan ei ollutkaan kirjoitettu näin, sain selittää asiaa monesti hänelle. Vielä kerran suru tuli taas eikä kuitenkaan vienyt vanhinta.

Perheeseemme syntyi vielä uuden suhteeni myötä tyttölapsi (nyt pian 7 v.). Tytön isän isä kuoli noin 3 vuotta sitten. Mieheni suri ja mielestäni se oli oikein.Tosin miehen surun näkeminen teki minulle kipeää. Tyttö kulki hänen perässään ja huolehti hänestä. Puhui papasta ja että isän on ikävä.

Alusta asti otimme tytön mukaan kaikkeen mikä liittyi kuolemaan. Olimme yhdessä laittamassa pappaa arkkuun, teimme päätöksen mukaan ottamisesta mieheni kanssa yhdessä ja näin tytölle ei jäänyt epäselvyyttä mistään. Vielä kun aikaa on mennyt hän välillä sanoo että on ikävä pappaa ja ikävä saa olla. Tuolloin on hyvä ottaa hänet syliin ja kertoa hyviä muistoja.

Minulla on nyt kyyneleet silmissä, toivottavasti tästä oli sinulle jotain apua ! Minua helpotti, kun sain
kertoa.