Oon 4kk seurustellu ikäiseni naisen kanssa. Oltiin tunnettu reilu vuos ennen kuin alettiin seurustelemaan. Rakastan häntä, ihan aidosti ja uskon hänen rakastavan myös minua. Ongelmana on vain että ollaan molemmat mielenterveyskuntoutujia ja molemmilla on vielä epävakaa persoonallisuushäiriö. Muiden mielestä meidän suhde oli tuhoon tuomittu jo alunalkaen mutta me päätettiin ettei asia ole niin. Oltiin molemmat hyvässä voinnissa suhteen alussa mutta pian kuitenkin tyttöystäväni vointi romahti. Mä oon jo suht hyvässä kunnossa vaikka elämä oli yli kymmenen vuoden ajan todella hurjaa. Käyn DKT-terapiaa ja mulle siitä on ollu tosi paljon apua. Tyttöystäväni vointi ei kuitenkaan meinaa millään nousta. Aina välillä on parempia hetkiä, joskus päiviäkin ja niiden takia olenkin jaksanut. Nyt kuitenkin kun hän on jo kuukauden verran ollut mun luona, alkaa pikku hiljaa voimat loppua. Hyvinä hetkinä en sitä muista ja osaan niistä kyllä nauttia täysillä ja tiedän että hän on se kenen kanssa haluan lopun elämäni olla, mutta muuten joudun jatkuvasti pelkäämään milloin hän ahdistuu liikaa.. Sanon mitä vain, vetoaa hän jotenkin huonoon oloonsa.. Siis vaikka puhuisin IHAN mitä vain, tulee heti perään jotain hänen huonoon oloonsa liittyen. Jos se häntä auttaisi niin ei olisi mitään ongelmaa häntä kuunnella mutta kun tiedän ettei se auta mitään, huonontaa oloa entisestään.

En todellakaan ajattele häntä jättäväni mutta pelkään milloin sitä alan ajattelemaan.. Tai osaanko edes ajatella vai romahtaako vain minun huono oloni. Arkeen on kuitenkin kohta tulossa muutos ja toivon sen auttavan. Hänelle yritämme saada oikeaa apua ja toivon senkin pian löytävän. Haluan tämän suhteen niin paljon onnistuvan!! En vain tiedä miten itse mt-kuntoutujana jaksan olla huolissaan ja auttaa ja kuinka pitkään..