Olen vajaa 40 perheen äiti, kaksi ala-astelaista lasta. Olen ollut mieheni kanssa 16-vuotiaasta ja reilut 10 v. olemme olleet naimisissa. Sain tietää viikko sitten, että miehelläni on ollut rinnakkaissuhde 1,5 vuotta. Sain tietää suhteesta pahimmalla mahdollisella tavalla; tämä nainen viestitti asiasta minulle ja viestit olivat härskillä tavalla seksipitoisia eli viesteissä hän kertoi, kuinka on lauennut mieheni käsittelyssä viisi kertaa peräkkäin ja kuinka mieheni tykkää 69 asennoista yms. Olin lasten kanssa kotona, kun ymmärsin viesteistä, että viestit ovat täyttä totta. Mieheni ei voinut kuin myöntää asian tullessaan kotiin. Onneksi pystyin hillitsemään itseni edes puolittain lasteni vuoksi. Tämä puolitoista vuotta on ollut raskasta aikaa eli meillä on mennyt huonosti. Miehelläni oli vaikeuksia silloisessa työpaikassaan eli en paljoa valehtele, jos sanon, että hän kävi lähettä born outtia. Lisäksi mieheni sairastuminen lisäsi taakkaamme ja näin siis omin silmin, että hänen oli paha olla. Pari kuukautta ennen suhteen paljastumista ihmettelin kylllä, miksi hän ei koskaan koske minuun ja seksiä oli noin kerran kuussa. Kyselin häneltä, onko hänellä toinen, mutta ei myöntänyt. Ironista tässä on se, että sain hänet silloin heti kiinni, kun hän ensimmäistä kertaa oli naisen kanssa; S-etukorttia oli vingutettu hotellihuonetta varten ja kun tivasin häneltä, että mitä olet tehnyt kyseisessä hotellissa, niin asia meni sen piikkiin, että kortti on luettu väärin. Selvitin kortin tapahtuman ja minulle sanottiin, että kortti on vedetty koneesta läpi, ei siis käsin näpytelty, näin ollen virhemahdollisuutta ei ollut. Minä en alitajunssani uskonut häntä, mutta kun hän sanoi, että on loukkaus häntä kohtaan, että epäilen häntä, annoin asian olla. Muutenkin hän on ollut kireä, poissaoleva tämän 1,5 ja loukannut minua sanoillaan ja nämä viimeiset kaksi kuukautta kulki aina kännykkä kädessään, tietysti kun nainen viestitteli koko ajan. Mieheni sanoi, että hän teki väärin ja sanoi, että yritti lopettaa suhdettaan, mutta nainen kiristi sillä, että kertoo minulle, näin ollen mieheni kävi vastentahtoisesti hänen luonaan viimeiset kuukaudet. Uskon häntä tässä asiassa, koska nainenhan toteutti uhkauksensa vihdoin ja viimein mieheni sanoessa hänelle, ettei jaksa enää, tapahtuu stten mitä tahansa. Tämä nainen oli pyytänyt miestäni jättämään minut ja lapset ja mieheni ei suostunut siihen. Olin niin jätkyttynyt ensimmäisen yön, että nukuimme sylikkäin mieheni kanssa ja itkimme molemmat ja hän pyysi anteeksiantoa, että tahtoo todellakin vielä yhden mahdollisuuden. Hän sanoi, ettei koskaan ole aikonutkaan jättää meitä, ja väitti, ettei koskaan rakastanutkaan tuota naista. Hän ei osaa selittää miksi teki niin kuin teki; ehkä hän ihastui naiseen, ehkä halusi kokeilla, pystyykö vielä iskemään itselleen jonkun ja kaipa siinä oli viehätyksensä kun sai hotellihuoneessa harrastaa salaa seksiä. Ainoa positiivinen asia on tässä se, että kaikki tapahtuivat muualla paikkakunnalla ja mieheni tosiaan teki kaiken niin salaa, ettei kukaan muu meidän lisäksi teidä asiasta. He eivät näyttäytyneet koskaan yhdessä, vaan olivat aina hotellihuoneessa ja poistuivat ja saapuivat huoneeseen eri aikaan.
Mieheni sanoi, että hän on loukannut minua pahimmalla mahdollisella tavalla ja tietää, että tässä voi mennä vuosi tai pari ennen kuin ollaan joten kuten tästä selvitty. Aina iltaisin olen hänen kainalossaan ja kun kyselen kaikkea mahdolista tästä naisesta, niin hän alkaa jo hermostumaan, kun sanoo, ettei halua kertoa mitään yksityiskohtia, koska se ei kuulemma auta minua, kärsin vaan lisää. Minä tietenkin tunnen itseni maailman rumemmaksi naiseksi, ja että minussa on jotakin pahasti vialla, mieheni vakuuttaa rakastavansa minua ja sanoo minun olevan hänen rakkautensa, jonka kanssa tosiaan vanhennutaan yhdessä. Minä loukkaan häntä joka ilta repimällä kaiken aina uudestaan auki, mieheni toivoo, että katsottaisiin tulevaisuuteen. Mieheni kärsii yhtä paljon kuin minä, hän on laihtunut ja laihtuu vaan ja hänestä tun tuntuu, että pää räjähtää.
Minä olin ihan varma, että erotaan, kun tästä kuulin, mutta minun on pakko ajatella jatkoa myös lasteni kannalta, en ikinä haluaisi erottaa heitä isästään. mieheni on nyt ollut paljon lastensa kanssa ja vienyt arkea eteenpäin, koska minä olen täysin lamaantunut, tuntuu, ettei millään ole enää merkitystä. Joka päivä hän on sanonut, että anteeksi ja joka päivä hän kertoo tekstiviestein tai suoraan,että rakastaa minua ja että haluaa yrittää ja näyttää, että rakastaa todellakin minua ja yrittää pikkuhiljaa saada lujottamukseni takaisin…. Ja mitä minuun tulee, niin rakastan edelleen häntä, ja haluaisin todella yrittää ja uskoa yhteiseen tulevaisuuteen hänen kanssaan. olen sanonut, että kaiken pitää suhteessamme muuttua, että emme voi vaan jatkaa siitä, mitä 1,5 vuotta sitten oli; silloinhan joku oli pahasti pielessä, koska mieheni haki uutta ihastusta. ihmeellisintä tässä on nyt se, että olemme rakastelleet kolme kertaa viikon aikana ja sanoisin, että se on ollut varsin intohimoista, tarraudunkohan minä häneen vai mitä ihmettä päässäni liikkuu, kun olen täysin vapautunut hänen kanssaan ja haluan häntä oikein todella pitkästä aikaa.
Miten saan arjesta taas kiinni? Mistä saan voimaa ja iloa, kun tuntuu, että millään ei ole mitään väliä? ☹️
lainaus: Aina iltaisin olen hänen kainalossaan ja kun kyselen kaikkea mahdolista tästä naisesta, niin hän alkaa jo hermostumaan, kun sanoo, ettei halua kertoa mitään yksityiskohtia, koska se ei kuulemma auta minua, kärsin vaan lisää. Minä tietenkin tunnen itseni maailman rumemmaksi naiseksi, ja että minussa on jotakin pahasti vialla, mieheni vakuuttaa rakastavansa minua ja sanoo minun olevan hänen rakkautensa, jonka kanssa tosiaan vanhennutaan yhdessä. Minä loukkaan häntä joka ilta repimällä kaiken aina uudestaan auki, mieheni toivoo, että katsottaisiin tulevaisuuteen. Mieheni kärsii yhtä paljon kuin minä, hän on laihtunut ja laihtuu vaan ja hänestä tun tuntuu, että pää räjähtää.
Anna anteeksi miehellesi, ajattele että tämä episodi antaa uutta voimaa teidän keskinäiseen välittämiseen. Miehesi tajuaa mitä oli vähällä menettää, ja myös sinä, olet arvioinut asioita ja huomaat että mies ja lapset ovat ylitse muun.
On ymmärretävää että sinun on purettava asiaa puhumalla, että pääset sen yli. Voitko löytää jonkun ystävän tai luotetun jonka kanssa voit puida tapahtunutta kunnes pääset sen yli. Miehesi ei halua jatkuvasti virhettään muistella, kuka haluaa jatkuvasti kertoa asiasta joka jälkeenpäin tuntuu vastenmieliseltä.
Etköhän sinä ole hänen rakkaansa, ainakin miehesi käytös osoittaa sitä, älä uuvuta häntä loppuun. Iloitkaa siitä että löysitte toisenne uudestaa, ja jatkatte matkaa yhdessä - toistenne kainalossa.
Hei!
Kirjoituksesi tuntuu niin kovasti omalta. Kirjoittelin tänne tarinaani viikkoja sitten. Koin samanlaisen pettymyksen kuin sinä ja tuntuu että reagoimmekin samalla tavalla. Aluksi seksi tuntui hyvältä ja intohimoiselta.Nyt kun aikaa on mennyt mieheni kiinni jäämisestä 6 kk, ahdistun jo ajatukseksta. Vertaan itseäni siihen toiseen naiseen, hän kirjoitteli minulle sivu kaupalla tarkkoja kertomuksia mieheni ja hänen rakastelustaan jne...
Nyt kertomukset pyörii päässäni ja itsetuntoni on mennyt. Mieheni yrittää kovasti. Olemme käyneet perheneuvolassa keskustelemassa. Silti vaan tuntuu, etten riitä hänelle. Enhän ole riittänyt, koska haki jo aiemmin itselle "ystävän".
Elämän ilon saaminen takaisin tuntuu kaukaiselta. Työ on tällä hetkellä asia joka saa minut hetkeksi unohtamaan asian. Tietysti tyttäreni myös.
Olen koettanut tehdä asioita josta pidän ja näin saada itsetuntoani takaisin mutta turhaan. Koen koko ajan huononmuutta... Olen ruma, lihava, en osaa keskustella, minua ei huomioida...Olen piika, lastenhoitaja, välttämätön pakko koska olen hänen lapsensa äiti.
Voimia sinulle! Toivottavasti me molemmat koemme vielä joku päivä, että olemme tärkeitä, haluttuja ja elämä hymyilee meille!
Hei,
Olen aiemminkin täällä suositellut kirjaa Revitty Sydän, voiko uskottomuudesta toipua. Itselläni ei ollut ihan noin rankka kokemus, mutta yritämme tässä toipua kriisistä. Tuo kirja auttoi minua ymmärtämään erilaisia tunneprosesseja ja kirja käsittelee asiaa sekä pettäjän, että petetyn näkökulmasta. Tuo pettäjän näkökulmakin on tärkeä ja siinä pohditaan erilaisia syitä,, jotka johtavat pettämään. Samoin kirjassa pohditaan niitä haasteita, jotka kohdataa päätettäessä jatkaa suhdetta. Yksi on petetyn viha - pettäjän tulisi se hyväksyä ja ymmärtää, antaa ajan kulua - toisaalta petetty ei saisi purkaa kaikkea vihaansa pettäjään (voi vahingoittaa suhdetta lisää, ja jos halutaan jatkaa...), vaan etsiä ulkopuolista apua.
Vanhaan suhteeseen ei ole paluuta, toisaalta se on HYVÄ. Itse en tiedä jättäisinkö kriisimme kokematta (korostan, että ei ollut ollenkaan noin paha) jos olisin jäänyt paitsi tätä kaikkea hyvää mitä asian käsittely ja keskustelut ovat tuoneet mukanaan. Aivan uudenlaisen liiton. Mieskin yrittää nyt ottaa kotitöistä enemmän vastuuta ja minä yritän olla nalkuttamatta ja holhoamatta. (myös meillä oli aivan mieletön seksielämä tuon kriisin aikana...)
Sinä käyt erilaisia vaiheita surutyössä (- anna vaikka miehesi lukea tämä kirjotus), hautaat sitä entistä suhdettanne ja ihannekuvaasi ja sitten on uuden vuoro. Vaikka kuinka rakastaisi ja haluaisi jatkaa, katkeruus tulee välillä esiin, mutta noin ½-1 vuoden kuluttua se jää taka-alalle - toivottavasti. Anna myös miehellesi mahdollisuus unohtaa tuo nainen tuomatta häntä jatkuvasti elämäänne (minullakin pulpahtelee tämä ystävättäremme silloin tällöin esiin, vaikka tapahtumien alkamisesta tulee huhti/toukokuussa vuosi.)
Pahin virhe, minkä pariskunta voi tehdä on lukemani kirjan perusteella se, että lähdetään rakentamaan uutta suhdetta vain petetyn ehdoilla (pettäjän teki väärin, kärsiköön siis), tämä johtaa vuosien varrella pettämisriskin kasvuun uudelleen, jos molemmilla ei ole suhteessa tilaa olla.
Haavoitettuna varmasti pelkäät nokkiin saamista, mutta-... nyt olisi mahdollisuus rakentaa jotain kokonaan uutta - ja siihen toivon teille molemmille voimia ja ennen kaikkea KÄRSIVÄLLISYYTTÄ kaikkien tunteiden läpikäymiseen.
🙂🌻🙂👍🙂🌻
Oli ihanaa saada teiltä palautetta, näin ei katso tilannetta vain omasta näkökentästä, vaan saa ihan ulkopuolisen mielipiteen asiaan ja sekin on tärkeää. Itse kun ei näe tässä tilanteessa mitään valoisuutta, niin jos joku muu näkee, että on toivoa, niin sekin jo auttaa. Meillä oli ihan hyvä viikonloppu, perjantai-ilta meni kyllä väilllä riitelyksi, mutta lauantaina keskusteltiin jo normaalilla tasolla. Molemmin puolin ollaan tehty selväksi, että halutaan muutosta suhteeseemme, eli emme voi jatkaa siitä mitä oli ennen mieheni uskottomuutta. Ollaan luvattu olla toisillemme täysin rehellisiä, olkoon sitten kuinka paha asia tahansa kyseessä, niin yhdessä sitten mennään kuitenkin eteenpäin ja jos apuja tarvitaan ulkopuolelta, sitä sitten yhdessä haetaan. Olen yrittänyt jättää sen naisen taka-alalle, koska en voi jatkuvaan piikittää miestäni siitä, koska hän on niin monta kertaa jo anonut anteeksiantoa ja sanoo, että katuu tekoaan loppuelämänsä ajan. Jos yhdessä kuitenkin jatketaan, niin en voi aina olla syyllistämässä miestäni ja polkemassa häntä alistettuna maanrakoon- sellaista en tosiaan halua eli ei voi ajatella tosiaan niin, että kun on pettänyt niin kärsikööt.. Ne naisen viestit kalvoivat aluksi mieltäni ihan hirveästi, mutta nyt osaan ajatella asiaa oikein; ne olivat ilkeyksissään naisen kosto eli osaksi hyvinkin liioiteltuja, olihan hän hyvin pettynyt siitä, kun mieheni ei halunnutkaan jakaa elämää hänen kanssaan.
Olen miettinyt tosiaan, että olisiko hyvä, että puhuisin jollekulle, mutta tulin siihen tulokseen, että ainut kenelle voisin kertoa, on siskoni, häneen voisin luottaa kuin jäävuoreen, mutta hän on aivan liian läheinen ja välittää minusta liiaksi, etten halua hänen sitten taas murehtivan minun asioita liiaksi.
Yritän mennä näin eteenpäin, että kertoilen täällä teille tuntemuksiani ja tietysti miehelleni, jospa teidän kannustukset auttaisivat niin paljon,ne ovat auttaneet jo nyt.
Näin jälkeenpäin kun katselen meidän suhdetta taaksepäin, niin ilman tätä uskottomuutta me oltaisiin ihan varmasti erottu, niin vähän me puhuttiin asioista ja molemmat pidettiin kaikkia asioita niin itsestäänselvinä, ei annettu arvoa toisillemme, Nyt tämä kamala asia on laittanut meidät väkisin puhumaan kaikesta ja motivaatio on molemmilla kova siihen, että tästä vielä selvitään. Ehkä tämä oli se "viimeinen varoitus", että jotakin on nyt tehtävä, jotta liitto säilyisi läpi elämän.
Kiitos teille, kun otitte kantaa, ette tiedäkään, kuinka paljon olette jo auttaneet minua tässä surussani, ihanaa kun ventovieraista löytyy noinkin ihania ystäviä!
PS. sain mieheltäni juuri teksiviestin, jossa lukee:rakastan sua aivan kauheesti...
Hei, on kullunut kaksi kuukautta, kun sain tietää, että mieheni on pettänyt minua. Ensimmäiset kaksi viikkoa meni kuin sumussa, en muista niistä mitään. Tunteet ovat menneet laidasta laitaan ja syvä epätoivo on vallannut mielen useasti. On ollut vihaa, raivoa, itkua ja ääretöntä surumielisyyttä, on tarvinnut ponnistella, että on selvinnyt ensin minuuteista, tunneista ja sitten päivästä toiseen. Ollaan puhuttu paljon ja ollaan oltu läheikkäin, kuin hukuttu toisiimme ja tarrauduttu kiinni. Seksi on syvää ja tunnetta täynnä, sellaista jota oli joskus kauan sitten. Mieheni on kärsivällisesti kuunnellut, mutta joskus on riideltykin, mutta aina kuitenkin sovittu. Mieheni ei missään vaiheessa ole heittänyt hanskoja tiskiin, vaan aina valaa uskoa minuun, että tästä selvitään. Edelleen ottaa täyden vastuun tekemisistään ja syyttää siitä vain itseään. Hän sanoo, että minä olen se, kenen kanssa haluaa vanheta ja haluaa tästä lähtien pitää minusta ja lapsista täysillä huolta. Että me perheenä ollaan tärkein asia koko maailmassa. Hän on hellä, ehkä hellempi kuin koskaan aiemmin, tulee ja halaa ja sanoo joka päivä rakastavansa minua. Tekstiviestejä tulee päivittäin, että missä hän milloinkin on; haluaa kertoa sen, etten epäilisi mitään.
Olen kaksi kertaa itse lyönyt hanskat tiskiin, että jos erottas, että hän voisi jatkaa tämän naisen kanssa, sanoin, että hän on merkinnyt miehelleni paljon, koska on niinkin kauan tapaillut naista ja sanoin, että jos kerran elämässä näin ihastuu, niin eikö pitäisi sitten jatkaa hänen kanssaan, jos kerran mieheni on saanut lohtua häneltä, minä en siihen kelvannut, jos nainen oli parempi sängyssä ja kaikessa, kauniimpi kuin minä ja ymmärsi miestäni paremmin, osasi tyydyttää mieheni paremmin, miksi ihmeessä mieheni tyytyisi toiseksi parhaaseen kun voisi saada sen parhaan? Mieheni sanoo, että minä olen hänen rakkautensa ja parhaansa, ettei halua päästää minua, haluaa minut vierelleen ja haluaa pitää minusta huolta. Mieheni ei mieti enää sitä toista naista, sanoi, että hän ajattelee vain meitä ja meidän yhteistä tulevaisuutta. Mieheni sanoo, että teki elämänsä suuren virheen, kun lähti naisen matkaan ja loukkasi siten minua pahimmalla mahdollisella tavalla. Kun itken, hän lohduttaa ja vakuuttaa rakkauttaan minuun ja sanoo, ettei minussa ole mitään vikaa, vaan olen kaunein nainen, paras nainen ja paras äiti. Hän kuuntelee aidosti minua, ei luikertele vastuustaan pois ja vanhat selvittämättömät riidat on selvitetty ja kaiken pitäisi alkaa nyt puhtaalta pöydältä.
Olen kuitenkin ajatellut, että menemme pariterapiaan, haluan ruotia tämän pohjamutia myöden, ettei mikään jää kaivamaan. Ja toisaalta minä en oikein tiedä, miten jatkaa tästä, kun kamppailen välillä toivon ja epätoivon välissä. Välillä tuntuu, että pystyn ehkä antamaan anteeksi, välistä taas tuntuu, etten pääse eteenpäin mitenkään.
uskallanko luottaa ja antaa virran viedä, koska en voi jauhaa tätä asiaa loputtomiinkaan. Mieheni kyllä tietää, että tämä asia ei korjaannut hetkessä, vaan että aikaa voi mennä vuosi, jopa kaksikin, silti hän on valmis mihin vain, jotta me yhdessä pääsemme asian yli. Hänen mielestään ei mennä siitä, mistä aita on matalin (avioero) vaan yhdessä tehdään töitä sen eteen, että yhdessä voitaisiin tulevaisuus rakentaa.
Kun mieheni on nyt niin lempeä ja ymmärtäväinen, niin olen välistä ihan ymmälläni, että voiko ihminen noin muuttua, vai onko tämä hänen tapansa selvitä syyllisyyden tunteestaan? Kun kysyin häneltä, että kuinka paljon hänen sanoissaan, lempeydessään ja teoissaan on syyllisyydentuskaa, niin hän anoi, että tekee tämän siksi, että rakastaa minua, ei siksi että jotenkin säälisi minua.
kärähtämisestä lähtien mieheni on sanonut, että hänen elämänsä muuttuu. Hän sanoi, että siinäkin tapuksessa hänen elämänsä muuttuu, vaikka lähtisin. Hän on tosissaan, tiedän sen. Miehelläni on vaikeat ajat takana päin, lähes loppunpalaminen vanhassa työpaikassaan ja vakava sairastuminen, ehkä sekin on herättänyt hänet, mikä tosiasiassa on elämässä tärkeintä.
Miksi minä sitten märehdin tässä tapahtuneessa, eikö minun pitäisi olla onnellinen, kun mieheni on nyt niin hyvä minulle? Miksi en pysty kääntämään uutta sivua elämässäni, vaan koko ajan kuitenkin epäilen? Lisäksi pelkään, että tämä nainen ottaa vielä yhteyttä joku päivä ja keroo jotakin sellaista taas, että maailmani romahtaa kasaan. Mieheni vakuuttaa ja sanoo, että nainen kyllä on nyt ymmärtänyt, ettei heillä ole mitään enää. Mies vakuuttaa, ettei nainen ole ollut missään yhteyksissä ja jos yhteyksiä tulee niin hän kertoo sen kyllä. Mieheni on tehnyt naiselle selväksi, ettei halua yhteistä tulevaisuutta hänen kanssaan, nainen kun olisi sitä halunnut. Mies sanoo aina, että hänen tulevaisuutensa on minun kanssani.
Mieheni katuu ja sanoo, että on useasti itkenyt ajaessaan töistä kotiin, sanoo, että syyllisyys on ehkä kamalempaa kuin se, että minä tiedän. Että se kalvaa hänen mieltään ja kun tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka kuinka haluaisi.
Uskallanko alkaa pikkuhiljaa luottamaan? Lopetanko ajattelut, että mitä jos mieheni valehtelee? Miksi minä epäilen hänen sanomisiaan? Pystyisikö mies valehtelemaan kaksi kuukautta joka päivä vannoessaan rakkauttaan minuun, jos ei olisi tosissaan?
Eikö jossakin vaiheessa mieheni väsyisi, jos ei olisi tosissaan?
Sitä vain ajattelee niin, että kun on kaksi vuotta valehdellut, niin jos valehtelee nytkin. Kun en huomannut sillon sitä(epäilin kyllä), miten huomaisin sen nytkään? Mies sanoo vaan, että kestää sen kyllä, että kyseenalaistan kaiken hänen sanomansa. Hänen mielstäänkin tämä on luonnollista, että epäilen, koska luottamuksen takaisin saamisessa menee pitkä aika. Mies sanoo, että haluaa olla luottamuksen arvoinen. Ja vannoo, ettei koskaan enää näin loukkaa minua. Että tämä tie tuli kokeiltua ja että se oli väärä tie, ei kuulemma ole sen arvoista, ei todellakaan.
Mitä mieltä olette? Onko tämä liian hyvää ollakseen totta? Että mies ottaa kaiken syyn niskoilleen? Toki olemme puhuneet siitä, että miksi näin tapahtui. Ja minä olen sen myöntänyt, että minunkin olisi pitänyt huomioida miestäni enemmän. Hän sanookin, että on kaivannut minun läheisyyttäni pitkän aikaa, se on kuulemma sitä aitoa läheisyyttä, mitä hän kaipaa ja arvostaa.
Hei,
Hanki ihmeessä käsiisi kirja Revitty sydän- voiko uskottomuudesta toipua. Sen lukeminen valaisee asioita (minulla on kirjahyllyssä ja nyt lähes vuoden kuluttua tapahtumista palaan kirjaan aika ajoin) molempien näkökulmasta. Kirjassa tuodaan tutkimukseen perustuvaa tietoa pettämisestä ja siitä selviytymisestä. Itseäni auttoi hurjasti!
Tuo juttu on prosessi, olette nyt tässä vaiheessa. Miehesi on mielestäni ymmärtänyt jotain olennaista itsestään ja elämänsä arvoista, nyt hän toimii parhaansa mukaan korjatakseen virheensä. Vain rakkaus auttaa luottamuksen uudelleen rakentamisessa ja juuri tuo, että hän toistaa ja toistaa rakastavansa sinua. Sitä ei voi kuulla liian usein. Vihan ja katkeruuden aallot voivat olla hirveitä, mutta ajan ja käsittelyn kanssa uskoisin niiden teidänkin kohdalla laantuvan ja huomaat, kuinka muutos miehessäsi on tuonut suhteeseenne paljon hyvää (vaikka hinta on ollut hurja). Jaksamista tunnepyörteissä ja uskoa tulevaan! 🙂🌻
Olen hankkinut jo sen kirjan, mutta mun täytyy sanoa, ettei se kauheasti mulle valaissut mitään. Olisin ehkä toivonut enemmän pettäjien kommentteja ja ehkä juuri niitä selviämistarinoita enemmän, kuinka moni todellisuudessa selviää tälläisestä? Kyllähän minä jo tiedän, mitkä syyt mieheni tähän ajoi. Ongelmana onkin nyt enemmän se, että kuinka luottaa toiseen, että hän puhuu totta? Miten sitä inhoakaan itseään, kun kyttää koko ajan toista, kun epäilee ja epäilee?Kuinka kauan toinen puolisko kestää tälläistä? Enhän voi koko ajan rypeä itsesäälissä itkien, miksi minulle kävi näin?
Haluaako mieheni todella minut nyt? uskaltaako nähdä vaivaa, jos kaikki tämä onkin vain turhaa?
Jos rakastaa toista, niin silloin kannattaa yrittää anteeksi ja ottaa riski ja yrittää, eikö? Mutta miten, kun päässä pyörii kaikenkarvaisia epäilyksiä?
lainaus: Mieheni sanoo, että minä olen hänen rakkautensa ja parhaansa, ettei halua päästää minua, haluaa minut vierelleen ja haluaa pitää minusta huolta. Mieheni ei mieti enää sitä toista naista, sanoi, että hän ajattelee vain meitä ja meidän yhteistä tulevaisuutta.
Hän kuuntelee aidosti minua, ei luikertele vastuustaan pois ja vanhat selvittämättömät riidat on selvitetty ja kaiken pitäisi alkaa nyt puhtaalta pöydältä.
Voi sinua, kyllä sulla pitäisi olla joku luotettava ystävä jolle voisit vaikka lenkillä vatvoa asioita, että pääset niistä yli, eikös sinua jo itseäsikin rupea pitkästyttämään jauhaa samoja tylsiä juttuja, onko joku nätimpi vai rumenpi.. sehän on yhdentekevää.
Älä aktivoi jatkuvasti mennyttä erehdystä, sehän on kurjaa perheen ilmapiirille. Silloin Sinä itse annat tälle ulkopuoliselle valtaa, ajattelehan, annat ulkopuoliselle valtaa perheessänne vaikka hän ei ole edes paikalla.
Onko se nainen sinusta sen arvoinen että hänestä kannattaa jatkuvasti keskustella ja hänen ominaisuuksiaan pohtia. Eikö se harmittava ikävä episodi voisi jo painua vähitellen unohduksiin, eikö ole muitakin asioita joista voisi yhdessä ja koko perheen kesken iloita: menkää vaikka pulkkamäkeen... Koeta pärjätä hetki kerrallaan, kun päätät ettet siitä jankuta niin pitämällä päätöksesi, huomaat että saat siitä hyvän mielen.
Jaksamista sinulle ja lempeän ja mukavan tuntuiselle puolisollesi.
Hei,
Minulle kirjan kappale Petetyn ja pettäjän kasvuhaastet on varsin tärkeä, erityisesti sivu 175, jossa luetellaan nuo molempien haasteet. Luen sitä muistuttaakseni itseäni, että vaikka kohta on vuosi kulunut, ei prosessi ole lopussa. Juuri eilen hieman viiniä juotuani asiat tulivat taas pintaan ja aloin naljailla miehelleni tuosta naisesta. Ihan kuin mätäpaiseessa olisi vieläkin jäljellä mätää, joka puristaessa tihkuu pintaan. Onneksi yhä vähemmän ja vähemmän.
Kirjassa puhutaan suhteen etsikkoajasta eli ensimmäisen PUOLEN VUODEN hyödyntämisestä - vihan ilmaisusta yms. Onko miehesi muuten lukenut kirjan?
No enhän minä sitä miehelleni koko ajan jankuta, itse vaan mietin suurimmaksi osaksi OMASSA päässäni, ajatuksissani ja yritän keksiä keinoja, millä tavoin pääsen eteenpäin, saisin tämän naisen pois ajatuksistani, päättäisin, että LUOTAN taas tulevaisuuten. Arki sujuu jo ihan hyvin, eli ollaan oltu kyllä pulkkamäessä ja yhdessä lenkillä, uimassa yms. eli en minä missään nurkassa enää kökötä murheineni, vaan pystyn jo ajattelemaan/tekemään muutakin. Ja olo on hiukan helpottanut... mutta minusta on niin, että jos minulle tulee ahdistavan paha olo, niin minä SAAN sanoa sen miehelleni, eikö? Ikävä kyllä, päivittäin asia tulee mieleeni ja ahdistaa, mutta suinkaan en joka päivä asiaa miehelleni enää märehdi. Mutta jos asia vaivaa liiaksi, puhun asiasta miehelleni, minusta minulla on siihen oikeus.
Jo lasten takia tämän asian ÄÄNEEN märehtiminen on poissuljettu juttu, ei heidän tarvitse tietää muuta kuin se, että meillä on ollut riitoja ja me selvitetään ne yhdessä.
Enhän minä voi itselleni mitään, että vatvon juttua päässäni ja yritän ymmärtää, miksi näin kävi. Minä olen työstänyt tätä juttua vasta 2 kuukautta, ja voin sanoa, että ensimmäinen kaksi viikkoa oli shokkitilaa, jolloin minussa ei tapahtunut mitään tämän asian eteenpäin viemisessä, minähän olin varma, että ero tulee, nyt kun tilanne on kääntynyt toisinpäin, niin sitä sitten punnitsee kaikkia vaihtoehtoja, mikä ja miten olisi parempi. Minulle tämä oli vain niin ISO juttu, että vaikeaa on kammeta ylös, mutta ehkä sitten pikkuhiljaa, ja onhan se jo helpottanut, eli aika on kai tähänkin paras lääke. Isoin ongelma mulla on varmaan se, että miten voisin nyt jo antaa menneen olla mennyttä ja uskaltaisin katsoa jo tulevaan? Ehkä se on niin, että kun siitä menneestä on tarpeeksi juteltu, niin se sitten tavallaan lunnollisesti "jää itselleen taakse."
Itse olen sen kirjan lukenut, heti alussa kun maailmani romahti. Täytyy varmaan kaivaa se uudestaan esiin ja lukea illalla miehellekin, kun lapset nukkuvat. Ehkä minäkin saisin siitä jotain irti, nyt kun aikaakin on kulunut sen verran, eikä ole shokkkitila päällä. Kiitos vinkeistä!
...nainen antaa anteeksi aina, muttei unohda koskaan...mies ei anna anteeksi, mutta unohtaa joskus.
Voin kokemuksesta sanoa, että petetyksi tuleminen ei unohdu koskaan, mutta kovasti yhdessä yrittämällä senkin kanssa voi jotenkin elää. Ensin syvät haavat, sitten komeat arvet, jotka ei katoa ehkä koskaan, mutta joskus on niin monta hyvää syytä jatkaa avioliittoa, vaikka hammasta purren. Mutta se epäilyksen siemen on kylvetty ja se meinaa vain itää, vaikka ei pettäjän kanssa enää olisikaan, petetyksi tuleminen vie uskon omaan itseen, luottaminen on vaikeata. Pettäjä särkee aina enemmän kuin voi uskoakkaan.
hei. Tässä viesti ketjussa on niin paljon samoja ajatuksia mitä itselläni on, mitä oli silloin joitain kuukausia sitten. Omasta kriisin alustani, miehen kiinnijäämisestä on nyt viisi kuukautta ja ajatukset menevät samoja polkuja välillä edelleenkin - kuin sinulla nyt parin kuukauden jälkeen. Kyllä tämä prosessi ottaa aikansa.
Puolukan kirjoitus ärsytti, rehellisyyden nimissä on sanottava että enemmän kuin ärsytti. 😝
Minusta sinä saat puhua ääneen omat tunteesi ja aallon pohjasi. Itse näen tämän siten että rehellisyys on ainoa tie. Ja se rehellisyys koskee myös petettyä eikä vain pettäjää. Pitää pystyä puhumaan ja kertomaan miltä tuntuu ja jos taas kerran romahtaa ja on huono päivä, pitää siitä voida kertoa.. Puolukan sanoja miettiessäni pohdin myös sitä että miksi parin kuukauden kuluttua pitäisi pystyä painamaan tapahtunut unoholaan? eikö tunteitaan saisi sanoa ääneen? Miksi ei? Siksi että pettäjälle voi tulla paha mieli kun et vielä unohda?😐 Se on selvää että ikuisesti asia ei voi olla esillä niin paljon, mutta pari kuukautta on lyhyt aika. Vuosikin on lyhyt aika. Jos suhde ei kestä pettämisestä puhumista, siihen johtuneista seikoista puhumista ja niiden etsimistä, miten niiden asioiden korjaamiseksi, parantamiseksi voisi tehdä mitään? Miten millekkään voisi tehdä mitään jos ei saa puhua?
Miten mies voi tietää että sinua itkettää, sinulla on paha olla, jos et kerro sitä?
Onko joku todella sitä mieltä, että avain suhteen selviämiseen on siinä että teeskennellään voivansa paremmin kuin voi? Eikö sekin ole harhaan johtamista ja salaamista?
Minä näen sen niin että vain YHDESSÄ voi liittonsa pelastaa. Tahdon on oltava yhteinen. On voitava kertoa miltä tuntuu, myös pettäjän on saatava näyttää paha olonsa, kuin tottakai petetyn. On annettava toiselle mahdollisuus lohduttaa, miten lohdutat jos mikään ei ole muka vialla? olisiko petetyn hymyiltävä väkisin pelastaakseen liittonsa?
paljon kumpuaa nyt puolukan sanoista, mutta yleisempänäkin pohdintana.
TÄYSI avoimuus ja rehellisyys on nimenomaan sitä. IHAN kaikki on julkista. Ei se sulje pois sitä että on tervettä keskittyä myös hyvään siinä myllerryksessä, tehdä asioita yhdessä ja ottaa yhteistä aikaa. Keskittyä tutustumaan toiseen ihan uudelleen. Sen hyväksymistä ettei vanhaa suhdetta ole enää olemassa, vaan että nyt rakennetaan uutta. Aurinko ja kevät ja toivottavasti parempi mieli, ja enemmän voimia. Mutta kun itkettää, on lupa itkeä, ja kenen olkaa vasten sitten kuin sen puolison kanssa jonka kanssa on valinnut elää -kaikesta huolimatta?
Terveisin Nennykkä🙂🌻
Kiitos nennykkä, kuinka hyvää tekeekään kuulla se, että en ole "epänormaali", vaikka vieläkin märehdin tätä samaa, itseasiassa nyt on päässä ajatukset jo vähän alkusokista selkiintyneet, että nyt vasta alan todella märehtimään tätä päästäkseni päämäärääni. On tietysti ihmisestä hurjasti kiinni, että miten ja millä keinoin asian ylitse pääsee, jotkut pääsevät vähemmällä märehtimisellä, jotku tarvitsevat enemmän aikaa.
Kyllä tässä minun tapuksessani voin sanoa sen, että jos olisi ollut kyse lyhyemmästä pettämisajasta, niin olisin päässyt itse helpommalla, tämä lähes kaksi vuotta jatkunut kaksoiselämä ei anna armoa; pakkohan siinä on olla jotakin muutakin kuin vain seksiä, tunnetta, ihastusta, mikä miestäni veti hänen puoleensa. Jos olisi ollut vain kerta tai kaksi, sitä olisi todellakin helpompi työstää.
Nyt mennään tämä asia pohjamutia myöden läpi, saatiin aika jo sinne perheasiain neuvottelukeskukseen tämän viikon torstaiksi. Haluan, että menemme sinne, koska mieheni ei nyt näe "minussa mitään vikaa", eli haluan, että hänkin joutuu omia tunteitaan käymään läpi ja ruotimaan tämän omalla tavallaan itsekin, liian kauan ollaan oltu toisillemme puhumatta vaikeista asioista, joten nyt jos koska meidän on puhuttava, tavalla tai toisella ja nimen omaan molempien. En halua, että mieheni tunteet jää pimentoon, joten siksi myös haluan ulkopuolista apua. Minun on helpompi puhua tunteistani ja totta vieköön mieheni on kuullutkin niistä nyt viimeiset kaksi kuukautta. On ollut aamuja, jolloin ei halua nousta ylös, vaan haluaisi vaan nukkua tämän "pahan unen pois." Mutta tämä on täyttä totta, ja sängystä on noustava ja mentävä eteenpäin, tuli mitä tuli.
Selvitettävä, mitä kumpikin haluaa, toivoo ja on mahdollista saada tulevaisuudelta. Haluan, että tämä kaikki tehdään "oikein" ja kaikki keinot otettava käyttöön, on ainakin yritetty kaikki voitava, mitä jatko sitten tuokin tullessaan. Näin ollen jatkokin on helpompaa, kun on kaikki mahdolliset apukeinot käytetty.
Olen kolme vuotta "näytellyt", että kaikki on hyvin ja onnellista, en ole vaatinut riitojen selvittelyjä vaan olen antanut asioiden olla. Ja kuinka paha olo minulla onkaan ollut, miksi en silloin jo vaatinut selityksiä?? Nyt en aio todellakaan näytellä onnellisempaa kuin olen, jos tuntuu pahalta, niin sitten saa tuntua ja miehelle kerron taatusti. Hänen on vaan kestettävä paha oloni, koska tämä paha olo ei korjaannut todellakaan viikossa tai kahdessa. Olen huomannut, että kertomalla pahasta olosta, tuntuu jo paljon paremmalta.Miksi peittää oma olotila, kun siitä jos mistä seuraa vain lisää pahaa? Vielä kun minun mieheni kertoisi, nyt tuntuu säästelevän minua, mutta pikkuhiljaa tässä opitaan ja mies on myöntänytkin, että hänelle on vaikeaa puhua vaikeista asioista, mutta haluaa oppia sen taidon.
Olen samaa mieltä, vain YHDESSÄ tämän liiton pelastaminen onnistuu ja TÄYSIN REHELLISIN keinoin. Ei ole mitään takaporttia, mitä käyttää, kun tulee vaikeuksia, vaan mennään etuportista, teki sitten kuinka kipeää tahansa. Jos siihen ei pystytä, niin sitten on mielestäni edes turha yrittää.
Pahoitteluni, ei ollut tarkoitus satuttaa tai ärsyttää. Tietysti asioista täytyy voida puhua, etenkin silloin kun tuska valtaa koko mielen ja sydämen, mutta myös muulloin.
lainaus: Nyt mennään tämä asia pohjamutia myöden läpi, saatiin aika jo sinne perheasiain neuvottelukeskukseen tämän viikon torstaiksi. Haluan, että menemme sinne, koska mieheni ei nyt näe "minussa mitään vikaa", eli haluan, että hänkin joutuu omia tunteitaan käymään läpi ja ruotimaan tämän omalla tavallaan itsekin, liian kauan ollaan oltu toisillemme puhumatta vaikeista asioista, joten nyt jos koska meidän on puhuttava, tavalla tai toisella ja nimen omaan molempien. En halua, että mieheni tunteet jää pimentoon, joten siksi myös haluan ulkopuolista apua. Minun on helpompi puhua tunteistani ja totta vieköön mieheni on kuullutkin niistä nyt viimeiset kaksi kuukautta."
Ymmärsin että ainoa keskustelukumppanisi on "syyllinen" eli pettänyt puoliso, ettei sinulla ole ketään muuta kelle purkaa tilannetta ja ahdistustasi. Hyvä kun menette keskustelemaan ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Kuvauksesi perusteella tilanne näyttää siltä että teillä on todellista halua saada suhteenne korjattua ja antaa teille molemmille mahdollisuus purkaa tuntojaan. Kuvasit keskinäistä hellyyttänne niin kauniisti että sen soisi välillänne jatkuvan.
Toivon että onnistutte.
Puolukka kirjoitti 24.3.2009 19:57
Pahoitteluni, ei ollut tarkoitus satuttaa tai ärsyttää. Tietysti asioista täytyy voida puhua, etenkin silloin kun tuska valtaa koko mielen ja sydämen, mutta myös muulloin.
Eipä mitään Puolukka, ihmiset ovat erilaisia ja toipuvat asioista erilailla, ehkä sinä Puolukka vain näet ulkopuolisena kirjoituksissani sen, että eteenpäin pitäisi jo mennä! Minä en vain pysty vielä jättämään kaikkea taakse, siksi menemme yhdessä hakemaan apua ja mielestäni puolueeton ihminen on tässä ainut oikea ratkaisu.
Minulla on kyllä maailman paras sisko, jolle voisin tämän kertoa, mutta en halua hänelle unettomia öitä tämän asian takia, koska tiedän, että hän murehtisi asiaa liiaksi ja todellakaan en halua mitään hiertäviä välejä mieheni ja hänen välilleen tulevaisuuteen. Olen varma siitä, että siskoni on aina "minun puolellani" ja täten hän ei puolueettomana pysty olemaan sivussa, vaan tästä voisi kehittyä isompi soppa, kuin mitä tämä nyt on. Yhdelle ystävällekkin voisin kertoa, hän ei sitä eteenpäin kertoisi, mutta olen sitä mieltä, että siitä ei ole minulle mitään apua, haluan ehdottomasti AMMATTILAISEN apua tähän, todellakin puolueetoman henkilön. Katson näin, että ehdottomatsi haluan, että tämä asia pysyy vain ja ainoastaan minun ja mieheni välisenä, enkä halua sotkea tähän muita läheisiäni.
Mutta huomenna siis jo aika, katsotaan mitä tuleman pitää!!