Hei 🌻🙂🌻
Olen kirjoitellut tarinaamme useampaan ketjuun mutta kertauksena: mies 50 vuotta täytettyään ja jo hieman ennen sitä alkoi käyttäytyä oudosti. Oli vihamielinen ja puhelin liimautui häneen kiinni. Lopulta kaiken tinkaamisen ja hänen loukkaavan käytöksensä jälkeen selvisi lyhyt suhde tuttavaamme. Se oli mennyt intiimiksi asti tosi nopealla vauhdilla.
Mikään tässä ei ollut tyypillistä miestäni ja hän joutuikin sairaslomalle juttua selviteltäessä.
Välit kolmanteen osapuoleen olivat jo viilenneet ennen tätä.
Takana yhtä paljon yhteistä elämää, kuin teillä.
Luulen, että tässä teillä on osittain kyse samasta: ikääntymiskriisistä, joka tuo mukanaan tarpeen muuttaa kaikki.
Jotkut heräävät aikaisemmassa vaiheessa huomaten, ettei se onni tule uudesta suhteesta, toiset ehtivät rakastua.
Meillä mies ei rakastunut itseään vanhempaan tuttavaamme, vaan oli helpottunut päästessään irti.
Miehesi täytyy tehdä surutyö, jos hän oikeasti on ollut rakastunut. Ehdottaisin teille pariterapiaa. Monet ovat saaneet avun siitä. Mikäli miehesi ei suostu lähtemään, hae sinä itsellesi ammattihenkilö, jolle voit puhua. Näin minä tein. Samalla sain suruani työstettyä.
Päätimme jatkaa yhdessä, eikä mies missään vaiheessa ollut eroamassa.
Mutta helppoa tämä ei ole ollut meille kummallekkaan.
Voimia sinulle 🙂🌻

Olin niin sekaisin kirjoittaessani ensimmäistä viestiäni, että käyttäjätunnukseni ei jäänyt yhtään mieleen.

Kiitos mariella, luinkin viestejäsi muista ketjuista ja niistä oli paljon lohtua.

Suurin ongelma minulla on se, että mies on menettänyt kaiken elämänhalun suhteensa myötä. Tuntuu, että minä, joka tarvitsisin hyvittelyä ja tukea, olenkin se ikävä ihminen, joka on vienyt ilon toisen elämästä. Tunsin aluksi suurta luottoa siihen, että selviämme tästä - nyt masentaa vielä enemmän: mies ei selvästi halua selvitä - eikä lähteä.

Haluaisin sanoa miehelleni, että hänen pitäisi löytää ilo omasta itsestään ja elämästään - ei ulkopuolisesta henkilöstä. Meillä on ollut paljon vastoinkäymisiä: oma ja lapsen vakava sairaus, olen itse tarvinnut paljon tukea, enkä varmasti tuonut iloa mieheni elämään. (Vaikka luonteeltani olen hyvin valoisa ja iloinen ihminen)

No, terapiasta mies ei ainakaan vielä halua puhuakaan.

Odottelen, että pääsen tiistaina työterveyteen ja saan jämäkämpiä unilääkkeitä. Nukahtamislääkkeen ansiosta olen nukkunut muutaman tunnin. En myöskään pysty syömään. Juokseminen helpottaa (kun juoksee tarpeeksi kovaa). 😭

Palava kirjoitti 18.4.2014 10:18

Minulla ei ole todellakaan ketään, jonka kanssa voisin puhua kasvotusten tilanteesta.

Olen kaksi vuotta kärsinyt kohta 30 vuotta kestäneessä parisuhteessa: ennen niin, hellä, hauska ja huomaavainen mies ei puhunut, ei halannut ja rakastelikin vain pakon edessä. …
…Pari päivää sitten selvisi pitkään kytenyt ja suhteeseen asti edennyt rinnakkaissuhde. Ihan vanhanaikainen käry, mikä on yleensä edessä, kun tarpeeksi pitkään jatketaan. Oli kuulemma kerran yritetty lopetaa, muttei kyetty.

Mies halusi edelleen jatkaa liittoa ja niin minäkin: laitoin ehdoksi, että suhteen täytyy loppua. Mies suostui. Sanoi, että oli halunnut jatkaa sitä niin pitkään, että se hiipuisi itsestään. Mies kertoi, ettei ollut koskaan ajatellut eroa. Sanoi rakastavansa minua(kin), mutta että uudessa suhteessa on paljon suurempia tunteita. Kävi kertomassa suhteelle asiasta ja totesi palatessaan, että nyt se on teknisesti tehty.

Nyt hän kuitenkin silmin nähden kaipaa tätä salarakastaan: kärsii ja huokailee. Muistan, kuinka palavasti mies rakastui minuunkin aikanaan - hän tuntee todella voimakkaasti. Kesken jäänyt suhde ei pääse ollenkaan hiipumaan, ja tunteet vain voimistuvat. Kohta minä olen taas se, joka kärsii.

En halua itse lähteä, sillä rakastan myös kotiani ja vaikka olen menettänyt rakastamani miehen - pitääkö minun menettää kaikki muukin. Täällä minulla on ympärilläni aikuiset lapseni - toivottavasti kohta myös lapsenlapset.

Onko neuvoja? Onko kukaan selvinnyt onnelliseksi tällaisesta tilanteesta? Tunnen voimakasta rakkautta miestäni kohtaan ja ensisijainen haaveeni on vanheta hänen kanssaan. 😑❓

Mulla ei ole ihan tollasesta kokemusta, mutta törmätty on ja yritetty selvittää toisen osapuolen kanssa, sillä kokemuksella että ei siinä paljon ole yksin mahdollisuuksia, jos toinen ei pysty, kykene, osaa, uskalla, halua lähteä puimaan ja puhumaan esim pariterapeutille.

Toi Fisherin kirja (kun suhteesi päättyy..jälleenrakentaminen) on antanut mulle hyviä näkökulmia ja oivalluksia omaan tilanteeseeni (tulin jätetyksi, ja kolmas pyörä ilmaantui toiselle puolelle kyytiin), ja siitä ehkäpä tämä seuraava Fisherin ajatus voi avata näkökulmia, jos haluaa taistella suhteensa puolesta. (Fisherillä on kai myös "suhteen jälleenrakennus"-kirja, siis rytinän jälkeen uuden kasvun "opas", johon hän viittaa, mutta en tiedä onko sitä käännetty suomeksi)

Siis: Fisherin mukaan jokaisella meillä oman suhteen omat sisäiset valtataistelut. Fisher vinkkaa että sisäinen valtataistelu voi vähetä, kun kumpikin suhteen osapuoli:
a) oppii puhumaan omista tunteistaan (siis uskaltautuu tulemaan näkyväksi omine raadollisine tunteineen, uskaltautuu henkiseen alastomuuteen)
b) puhuu minä-viestein (minusta tuntuu tältä, minä koen tämän näin... tunnen,että...)
c) ottaa vastuun omista ratkaisemattomista ongelmistaan (joita me ansiokkaasti tyrkkäämme tiedostamattamme ihmissuhteemme kannettavaksi... 😀 kokemusta on 😀 )
ja
d) kumpikin katsoo toista, kuin tämä olisi suhteen opettaja, joka auttaa toista oppimaan enemmän itsestään (sen sijaan, että heijastaisi loukkaantumisensa ja syytöksensä toiseen osapuoleen)

Aika hieno paletti mielestäni, en päässyt tätä kokeilemaan, kun suhteeni loppui, mutta opettelen sitä omassa elämässäni muuten.

🙂👍 Sulle ja hänelle taistelussanne avoimemman ja toimivamman suhteen puolesta!

Ehkä, sinä katkaisit sen kotkan uljaan kiidon...siis hän ei saanut itse päättää, koska se loppuisi.
Tuossa tilanteessa voisi pelata uhkapeliäkin, kylmän viileasti vaan sanoa, miehelle, jos tämä elämä ei miellytä, niin tuossa on ovi. Monta kertaa kerta rytinä on parempi kuin ainainen natina
Jotenkin tuntuu, että miehen asia olisi nyt järjestää asiat siihen malliin, vaikka hän lähtisikin, sinä saisit jäädä siihen.
Tiedän, se koskee kovaa ja syvältä.

Kiitokset teille.

Ensikaaoksen jälkeen mieli alkaa selkeytyä. Kirjat pistin tilaukseem - niistä on varmasti hyötyä.

Samanlainen ajatus on kehittynyt minunkin mielessäni. Itse asiassa luulen, että se on ainoa tapa, jolla voin tästä täysijärkisenä selvitä. Meillä on iso talo, ja tälläkin hetkellä kaikki aikuiset lapset ovat kumppaneineen luonamme. (Heille ei ole kerrottu, mutta nuorin kotona asuva on kyllä kuullut, mistä on kysymys) Jos lähden täältä, niin en enää saa kaikkia yhtäaikaa koolle kotiini.

Viime yönä sain viimein nukuttua, ja heti aamulla tuntui paljon paremmalta.
😞

helemi kirjoitti 20.4.2014 9:24

Ehkä, sinä katkaisit sen kotkan uljaan kiidon...siis hän ei saanut itse päättää, koska se loppuisi.
Tuossa tilanteessa voisi pelata uhkapeliäkin, kylmän viileasti vaan sanoa, miehelle, jos tämä elämä ei miellytä, niin tuossa on ovi. Monta kertaa kerta rytinä on parempi kuin ainainen natina
Jotenkin tuntuu, että miehen asia olisi nyt järjestää asiat siihen malliin, vaikka hän lähtisikin, sinä saisit jäädä siihen.
Tiedän, se koskee kovaa ja syvältä.

Kiitos helemi tuosta kotka-metaforasta. Käytin sitä, kun mieheni harmitteli käryään. Hänen mielestään kaikki olisi saanut jatkua entisellään. Kaikesta järkytyksestä ja tuskasta huolimatta olen nyt jo paljon ehjempi kuin viime kesänä, jolloin en tiennyt, mistä etäisyys johtuu.

Mieheni suostui ehdotukseen, että minä jään joka tapauksessa kotiimme. Sanoin, että jäämisenkin mahdollisuus on hänellä olemassa - olen sairauteni "ansiosta" oppinut, että vanhojen asioiden märehtimiseen ei kannata tuhlata aikaa. Kuunnellessani, kun mieheni hehkutti suhdettaan, ajattelin, että ehkei tuohon mieheenkään kannattaisi tuhlata aikaa. Mies lupasi syksyyn mennessä tehdä päätöksensä.Ehdoksi laitoin sen, että suhteen pitää olla tauolla. Jos ei pysty olemaan erossa, niin sitten lähtee. Saa nähdä, miten käy. Toivotaan .... , Kiitos, että voin purkaa asioita täällä. 😑❓

Hei🌻🙂🌻
On hyvin tärkeää, että saat nukuttua; tuolloin alitajunta työstää kriisiä.
Onkohan miehesi varmasti kunnossa: tuo suhteella hehkuttaminen kuulostaa oudolta.
Enemmälti pitäisi olla anteeksipyytävän oloinen ja harmitella sitä, että näin on käynyt, riippumatta siitä, jatkatteko yhdessä vai ei.
Ulkopuolinen suhde avioliiton aikana ei ole mielestäni kehumisen arvoinen asia.
En osaa antaa neuvoja mutta voimahalauksin toivon, että tilanteenne selkiää.
Jaksamista Sinulle 🙂🌻

Kiitos avusta. Tämä onkin ainoa paikka, mistä saan keskusteluapua. Kävin tänään työterveydessä ja sain kaksi viikkoa sairauslomaa, rauhoittavia ja unilääkkeitä. Kun pyysin keskusteluapua, sanottiin, että depressiohoitajalle pääse kesäkuussa, työpsykologille puhutaan vain työhön liittyvistä asioista: tule uudelleen lääkärin vastaanotolle, jos ei helpota. Apua!

Miestä tosiaan vaivaa eniten paljastuminen - "voi, kun kaikki olisi jatkunut ennallaan." Hän on jotenkin perustellut itselleen tämän suhteen niin, että hänkin on ansainnut tällaisen onnen. Ei kadu eikä häpeä eikä varsinkaan halveksi itseään mitenkään - minä tässä romutun ja haalenen, mutta häntä taitaa kummastuttaa, että minulla on ollut näin suuria tunteita (vaikka olen niistä hänelle kyllä usein sanonut), kun hän itse ei ole muutamaan vuoteen tuntenut kiintymystä kummempaa. Miksei lähde? 😭

Terveydenhuollosta ei apua herunut minullekaan. Kävin tapausta seuraavana päivänä päivystyksessä. Pyysin päästä lääkäriin. Terveydenhoitaja otti minut vastaan. Hän kyllä kuunteli ja ymmärsi koska hänelle oli samanlainen kokemus. Hän vain totesi "että tästä vain täytyy päästä eteenpäin" ja antoi mukaan kaksi Diapamia ja kaksi nukahtamislääkettä. Kävin kaksi kertaa seurakunnan perheneuvojalla. Tarkoitus oli mennä miehen kanssa kaksinstaan, mutta hän ei halunnut. Toisen käyntikerran jälkeen ahdistus kasvoi eli lopetin käynnit siihen.

Elämä on pettämisen jälkeen vaikeaa vaikka mies tukee, keskustelee, tuntee katumusta ja on häpeissään. Voin vain kuvitella, mitä se on sinun tapauksessai. Mies vaikuttaa tunnevammaiselta. Toivon todella voimia ja tsemppiä.

😯🗯️ Mies sanoo, että hän joutui vakavan sairauteni vuoksi kylmettämään itsensä (=varautumaan, että menettää minut), ja keskusteluyhteydestä alkanut ystävyys pääsi lämpenemään palavaksi seksisuhteeksi. Mitä?

Hei 🌻🙂🌻
Et ole tunteittesi kanssa yksin: meillä nimittäin kävi samoin; minulla vakava sairaus, johon tuttavamme halusi antaa tukea mutta huom. vain miehelle.
Siitä se pikkuhiljaa lämpeni seksin antamiseen. Miehellä ei vaan pelittänyt ja kovasti nainen oli tästäkin huolissaan.
Nainen naimisissa ja kotona ei seksi maistu hänen miehensä sanojen mukaisesti.

Ihmettelen vielä tuota mieheni kylmyyttä: voiko tapahtua niin, että mies puolustelee suhteen kestäessä pettämistä etsimällä ikäviä puolia - jotka ikään kuin oikeuttavat käytöksen - puolisosta? Kahdessa vuodessa on ehtinyt kertyä siis kaikenlaista kuonaa niskaani. Hän ei kyllä syyttele minua, mutta tuo torjuva ja kylmä asenne tekee pahaa.

Päätin hoitaa keskivaikeaa masennustani työnteolla: tuntuu, että jos jään sairauslomalle masennun entisestään ja edessä saattaa olla pitkä työkyvyttömyys. Näin jälkeen päin ajatelleen vuodet 47-50 ovat olleet ehdottomasti surkeimmat elämässäni. Kaikki hienot ja hyvät asiat tapahtuivat ennen sitä. Ensin lyötiin syövällä vatsaan, sitten lapsen sairaudella rintaan ja nyt vielä pettämisellä suoraan kasvoihin.

Minulla on tuttu, jonka mies lähti vielä 50:nä perustamaan uutta perhettä. Hyvin nopeasti tämä jätetty ja petetty nousi tuhkasta entistä ehompana ja pian hänellä oli mukava seuralainenkin. Siihen on vielä pitkä matka - mutta varasin kuitenkin itselleni yhden hengen matkan 50-vuotispäivikseni. Olkoon se eheytymisriittini. ☹️

Hei🌻🙂🌻
Olet joutunut kokemaan tosi kovia asioita elämässäsi. Minäkään en olisi voinut uskoa sitä, että mieheni pystyy pettämään minua nähtyään, miten kovan koulun olen fyysisen sairauteni kanssa läpikäymään. Kaikki kivut ja useat leikkaukset...ja pitkät sairaalassaolot.
Samalla tavoin mieheni aluksi yritti syyllistää minua vedoten sairastumiseeni mutta se oli ihan alkuvaiheessa, kun pettäminen oli juuri paljastunut.
Sitten alkoivatkin itsesyytökset hänellä ja voimakas häpeä. Parisen kuukautta hän joutui olemaan poissa töistä, kun ei kestänyt nähdä ketään.
Myös lastemme edessä hän häpesi itseään niin, ettei voinut tulla edes samaan ruokapöytään.
Tottakai tilanne on tässä ajan myötä hänellä helpottanut samoin, kuin minulla mutta kyllä se asia vielä molempia hiertää. Toipuminen on pitkä ja tuskallista, vaikka yhteen päätetään jäädäkin 😟

XXX2 kirjoitti 23.4.2014 17:5

Ihmettelen vielä tuota mieheni kylmyyttä: voiko tapahtua niin, että mies puolustelee suhteen kestäessä pettämistä etsimällä ikäviä puolia - jotka ikään kuin oikeuttavat käytöksen - puolisosta? Kahdessa vuodessa on ehtinyt kertyä siis kaikenlaista kuonaa niskaani. Hän ei kyllä syyttele minua, mutta tuo torjuva ja kylmä asenne tekee pahaa.

Päätin hoitaa keskivaikeaa masennustani työnteolla: tuntuu, että jos jään sairauslomalle masennun entisestään ja edessä saattaa olla pitkä työkyvyttömyys. Näin jälkeen päin ajatelleen vuodet 47-50 ovat olleet ehdottomasti surkeimmat elämässäni. Kaikki hienot ja hyvät asiat tapahtuivat ennen sitä. Ensin lyötiin syövällä vatsaan, sitten lapsen sairaudella rintaan ja nyt vielä pettämisellä suoraan kasvoihin.

Minulla on tuttu, jonka mies lähti vielä 50:nä perustamaan uutta perhettä. Hyvin nopeasti tämä jätetty ja petetty nousi tuhkasta entistä ehompana ja pian hänellä oli mukava seuralainenkin. Siihen on vielä pitkä matka - mutta varasin kuitenkin itselleni yhden hengen matkan 50-vuotispäivikseni. Olkoon se eheytymisriittini. ☹️

Meillä tapahtui juuri niin. Syitä hakemalla haettiin minusta. Kaiken huippu oli se, että mies kuvitteli, että minulla on toinen. Todellisuudessa kärsin työpaikkakiusaamisesta ja voimat olivat totaalisen loppu. En ilmeisesti jaksanut kotona ongelmistani puhua, koska mies sanoi ettei hän teinnyt. Ei siis antanut tukea minulle, kun sitä olisin tarvinnut. Pettäjän on helpompi perustella itselleen takoja, kun haetaan syitä puolisosta.

Nyt jälkeen päin hän on myöntänyt, että oli tise aivan hukassa. Ystävyys muuttui kiihkeäksi seksisuhteeksi.

Reilu viikko iskusta. Keskustelut työterveyslääkärin (virolainen mies: "Miehet ovat possuja ja kriisit kuuluvat elämään") ja terveyskeskuspsykologin (vanhempi naisihminen: "Onko itsetuhoisia ajatuksia?") kanssa ovat auttaneet hahmottamaan kokonaistilannetta.

Inhottavasti mieleen tulee koko ajan tilanteita, joissa minulle on valehdeltu ja joiden mekityksen nyt vasta ymmärrän. Päässä soi Erinin Ootte idioottei.

Kokonaistilannetta ajatellen laitoin avioerohakemuksen, joten harkinta-aika alkaa tuota pikaa. Kerroin miehelleni, etä paperi on tulossa ja haluan sillä varmistaa, että tilanne muuttuu puolen vuoden päästä, mutta hän käänsi asian niin, että minä olen nyt sitten päätökseni tehnyt. Toisaalta, voiko tämä enää paremmaksi muuttua: jos ei rakasta, niin ei rakasta. Ei minun rakkauteni riitä - sehän jo nähtiin.

Mutta hei, tänään en ole itkenyt kertaakaan 😮