Miten pian uskottomuus unohtuu
Hei 🙂🌻
Täällä on useita ketjuja uskottomuudesta mutta selkeyden vuoksi ajattelin aloittaa uuden.
Eli; kuinka pian olette toipuneet uskottomuuskriisistä.
Keskustelimme miehen kanssa aiheesta ja hänen mielestään kolme vuotta riittää paranemiseen aikuisella ihmisellä tai muutoin on joku lapsuuden trauma taustalla.
Sekin on muuten jännä juttu, että hänen sanomana tuo kuulosti vieraalle; ihan, kuin joku olisi tuon ajatuksen hänen mieleensä saanut iskostettua???
Meillähän oli jo parempi aika välillä, kunnes tänä syksynä minulle on tullut taantumaa/vaistoa, ettei kaikki ole kunnossa välillämme 😑❓
Miten lie teillä muilla saman asian kanssa kamppailevilla???
Ei koskaan.
Olen aidan toiselta puolelta. Yhden illan kaatokäännisutaisu liki 20 vuotta sitten. Päätin silloin olla kertomatta, silloisten neuvojen pohjalta ja sen kanssa on nyt sitten elettävä. Asia vyöryy mieleen tasaisin väiajoin, yleensä silloin kun on muuten kuormittunut. Voisin ajatella, että se on myös näin monella päinvastaisessa tilanteessa olevalla.
Tapahtunut järkytti (ja järkyttää vieläkin) myös itseäni kovasti ja kyllä on eräät terapiaistunnot asian kanssa istuttu. Paska homma, kaikkinensa.
En tiedä, johtuuko asian märehtiminen naissukupuolesta ja onko toipumisprosessi ylipäänsä erilainen miehillä, kuin naisilla. Vai onko vaan niin, että toiset ovat herkempiä, kuin toiset. Suvussa on pariskunta, jossa toisella osapuolella oli suhde pari-kome vuotta sitten. Yllättävän hyvin näyttävät asiasta topuneen ja löytäneen taas balanssin. Kysyinkin asiaa petetyltä ja hän vaikutti vilpittömästi siltä, että asia on puitu, anteeksi annettu ja taakse jätetty. Hän osasi löytää tapahtuneesta jotain hyvääkin, joka oli johtanut oman liiton tarkasteluun ja korjaamiseen.Ei asia kuitenkaan unohtunut ole heilläkään. Se on osa mennyttä, jonka ei kuitenkaan anneta pilata nykyisyyttä.
Onko asiaa edes syytä unohtaa? Ehkä olisi parempi miettiä, muuttuuko asiaan suhtautuminen, ettei se kulje mukana, kuin avoin, tulehtunut haava. Aivan, kuten fyysinen haava, arpi jää muistoksi, mutta itse haava ei enää vaivaa.
Sen kanssa pystyy elämään, mutta unotamaan sitä ei pysty koskaan.
Vaimoni petti minua ensimmäisen kerran 2005-2006 ja siitä meni varmaan nelisen vuotta ettei asia ollut päivittäin mielessä. Oikeastaan pääsin asian yli vasta kun olin "kostanut ja tasannut tilit" huomatakseni ettei se oikeasti ole sen arvoista. Kokonaan olin unohtanut asian seitsemän vuoden jälkeen ja nyt sen aikainen pettäminen ei vaivaa minua enää ollenkaan, joten aikaa siihen menee.
Minä en unohtanut ja ero oli lopulta ainoa ratkaisu. Se oli myös oikea ratkaisu.
Nyt kun olen omillani ja exästä ei mitään kuulu, ei pettäminen enää ole mikään juttu minulle. Mennyttä mikä mennyttä.
Mutta niin kauan, kun olimme vielä yhdessä, en unohtanut. Välillä meni paremmin, mutta aina se tuli mieleen ja ahdistus nousi pintaan.