Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan mihinkään tällaiseen, monta vuotta on harkittu. Kotikuntani on pieni, en uskalla mennä terapiaan, koska kaikki tuntevat täällä toisensa, tai ainakin luulevat tuntevansa..😝 oon kyllä teininä silti käynyt n. 5 vuotta terapiassa, joten tunnen toimintatavat siellä.

Mä olen kolmeakymppiä lähestyvä nainen, mun isäsuhteeni on ollut tosi vaikea, ja vaikuttaa yhä merkittävästi elämääni. Isäni oli pelottava alkoholisti, joka jatkuvasti uhkaili itsemurhalla ja muulla mahdollisella. Jatkuvasti häntä kiikutettiin sairaalaan tehohoitoon, kun yritti tappaa itseään viinalla ja lääkkeillä.. Mua se alkoi itsemurhalla uhkailla kun olin 14, eli ihan liian nuori kuulemaan ja näkemään tollasta.. Mä olen oikeastaan koko pienen ikäni ollut sille se ”holhooja”, ja se ei oo musta pitänyt koskaan huolta. Isä kuoli viime vuonna. Mä olin tosi surullinen. Nyt mä oon alkanut tuntea jostain syystä vihan tunteita. Musta tuntuu että tää ei lopu koskaan. Pitäisi osata jättää tuokin taakse. Enää ei sentään täydy käydä holhoomassa toista ja soittelemassa piipaa-autoja.. Mä pelkäsin isää. Äitikin sanoi pelkäävänsä. Ne tosin eros jo 2000-luvun alussa, onneksi. Veljen kimppuun se kävi jo puukonkin kanssa, sekin kännissä.☹️

Mä olen nyt naimisissa ja odotan lasta. Mun mies on tosi kärsivällinen, vaikka välillä mä osaan olla tosi rasittava (jankkaan asioista, mäkätän pienistä, olen mustasukkainen ilman mitään syytä). Se rakastaa ja näyttää rakkautensa mulle. Hän saa hyvää liksaa, on koulutettu ja ei ole koskaan mua lyönyt. Hän suorastaan palvoo mua, eikä vilkaisekaan muita.

Luulen, että isäsuhteeni takia en välillä ajattele ihan selkeästi. Meillä on ollut omat kinamme, ja kerran mulle tuli iso mustelma kylkeen, kun mies otti rajusti kiinni. Tämä taas johtui siitä, että sain raivokohtauksen, hänelle tuli kynsistäni naarmuja ja jopa pari mustelmaa, kun olin hänen kimpussaan. Se mustelma mulle tuli siitä, kun hän halusi mut pois päältään, tottakai. Hän siirsi mut kovakouraisesti sivuun, mutta ei lyönyt tms.. Mä vaan jotenkin pelästyin. Tiedän että mä aloitin koko jutun, ja en antanut miehen rauhassa mököttää, vaan aiheutin jopa kynsilläni verinaarmuja miehelle. Olen kysynyt äitini mielipidettä, ja se sanoi että ihme ettei lyönyt kun siten olin käyttäytynyt. Miksi mä silti pelästyin? Mies oli niin pahoillaan, kun pelästyi kylkeäni. Minä sen riidan aloitin ja päälle kävin. Miksi siis reagoin näin oudosti?

Mies on ollut muutaman kerran myös liian paha suustaan. Meinasi mennä suhde poikki sen takia. Haukkui mua huoraksi ja sanoi että ansaitsisin kunnolla saada turpaan. Kai se oli joku välttämätön tunteenpurkaus, kun oon välillä aika hankala. Mä en vaan voi unohtaa noita puheita. Anteeksi annoin kuitenkin. Tästä on nyt aikaa noin kaksi vuotta, kun se noin sanoi. Koskaan ei ole silti mua lyönyt vaikka tuollaista puhuikin. Ihmiset sanoo suhteessa välillä pahasti ja tekee tyhmästi, mutta mä en osaa päästä asioista yli. En edes nyt muista, millon viimeksi se olis haukkunut mua pahasti tms. Koko ajan vain kehuu ja on herttainen.

Tiedän, että tämä johtuu mun isästä. Mä en voinut koskaan luotaa siihen, koska se petti mun luottamuksen aina. Mun mies taas on ollut loukkaantunut luottamuksen puutteesta, vaikka hän täyden luottamukseni ansaitsisikin. Hän ei ole koskaan jäänyt mulle kiinni valheesta, ja pitää lupauksensa. Haluisin vaan tietää mikä mua vaivaa, ja miksi jankkaan ja jankkaan ja jankkaan vaan näitä asioita. Haluan olla onnellinen.

Koulukiusaamisesta olen päässyt lähestulkoon yli. Se ehkä vaikuttaa silti yhä itsetuntooni. Olin joskus useasti itsemurhan partaalla. Kun tapasin mieheni, hän teki minusta uuden ihmisen. Mulla oli sillon myös lääkeongelma ja paino-ongelmia, niistäkin pääsin mieheni ansiosta yli. Nyt olen hoikka ja ilman päihdeongelmia ollut vuosia. Miksi siis yhä kiusaan itseäni, ja sitä kautta miestäni tällaisilla kaikilla vanhoilla asioilla.. Sanon että olen hänen sanomisensa antanut anteeksi, mutta silti pohdin niitä mielessäni. Mun on vaikea jatkaa eteenpäin, kun elän aikalailla menneessä. Tuntuu, että loukkaannun oikeastaan pienimmästäkin, mitä mieheni sanoo tai tekee. Se on epäreilua häntä kohtaan. Mutta sitten alan taas miettimään, että kun se joskus sanoi niin pahasti tms.. ja oravanpyörä jatkuu.. 🙄 Mä taidan väkisin tehdä asioistani vaikeita, nyt kun on asiat suht hyvin. ehkä se johtuu siitä, että ekat 20 vuotta elämästäni olivat ihan oikeasti täyttä helvettiä. En osaa antaa itselleni lupaa olla onnellinen. Uskon että se on mun suurin ongelma.