Hei! Olen 21-vuotias nuorimies, jota elämä tuntuu kohtelevan taas aika epäreilusti. Tyttöystäväni nimittäin jätti minut muutama päivä sitten, sanoi ettei rakasta minua ja halusi miettiä asioita rauhassa. Minulle tämä kaikki tuli täysin puun takaa, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Emme olleet yhdessä ”kuin” 4 kuukautta, mutta nuo kuukaudet olivat elämäni onnellisinta aikaa, tunsin oloni turvalliseksi ja rakastetuksi. Oli mahtavaa, kun vierellä oli ihminen, jonka kanssa tehdä asioita, harrastaa, kertoa rakastavansa ja kokea läheisyyttä. Nyt tätä ihmistä ei enää ole. Kerroin hänelle usein rakastavani häntä äärettömän paljon, jolloin hänkin aina kertoi rakastavansa minua. Nyt minut jätettyään hän kuitenkin sanoi, ettei ollut minua rakastanutkaan koko aikana. Sanoi, että ainoa jota hän rakastaa, on hänen entinen poikaystävänsä. Ensimmäinen kysymys mielessäni oli ”miksi?”. Miksi hän sanoi minua rakastavansa, jos ei sitä oikeasti tarkoittanut? Ei kuulemma halunnut loukata minua ja ajatteli, että ajan kanssa hän alkaa minua rakastamaan, näin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Hänen tunteensa minua kohtaan ovat kuulemma enemmän kaverillisia. Pari päivää eron jälkeen odotin, ja alitajunnassa koko ajan toivoin että hän haluaisi vielä yrittää kanssani. Yritin päästä siitä tunteesta yli, koska en halunnut itselleni antaa turhaa toivoa. Välillä se tunne vain tuli niin voimakkaasti pintaan, että rintaa alkoi puristamaan, henkeä ahdisti ja itketti. Meidän oli puhe olla edelleen yhteyksissä erosta huolimatta ja laitoinkin hänelle muutaman viestin, joissa varovaisesti kysyin, mitä hänen päässään liikkui ja haluaisiko hän soitella minulle, jotta voisimme puhua asioista avoimesti. Hän lupasi soittaa illalla, mutta mitään ei kuulunut. Seuraavana päivänä taas laitoin viestiä ja kysyin, joko tänään soiteltaisiin. Lupasi taas soittaa, mutta ei kuulunut mitään. Yritin sitten itse hänelle soittaa, mutta hän ei vastannut puhelimeen. Tässä vaiheessa jo tajuntaan hiipi ajatus/pelko, että hän olisi entisen poikaystävänsä kanssa. Tämä aiheutti hirmuista ahdistusta, koska jos näin olisi, hän olisi päässyt minusta yli ihan tuosta vain. Ja näinhän se asia oli. Tänään sain häneen yhteyden facebookin kautta ja kysyin, miten hänellä menee ja miksei vastannut puheluuni. Esitin myös varovaisesti kysymyksen, oliko hän ollut entisensä kanssa, eikä siksi vastannut puhelimeen. Olin arvannut oikein. He olivat puhuneet asioista ja tulleet siihen loppupäätökseen, että haluavat vielä yrittää yhdessä. Siinähän ei sinällään mitään pahaa ole, mutta minulle aiheuttaa kamalaa tuskaa tieto siitä, että en loppujen lopuksi merkannut hänelle mitään. Olin vain ”laastari”, pelinappula tässä sairaassa pelissä. Nyt ahdistaa aivan kamalasti, vaikka toisaalta on helpottunut olo siitä, ettei tarvitse enää antaa itselle sitä turhaa toivoa. En ole pystynyt syömään, en nukkumaan, en ajattelemaan mitään muuta kuin häntä. Rakastan häntä äärettömän paljon, enkä haluaisi luovuttaa. Pelkään olla yksin, pelkään etten totu enää yksinolemiseen. Minulla on paljon kavereita, muttei yhtään ystävää, jolle voisin puhua avoimesti näistä asioista. Pelottaa, etten vain enää joku aamu jaksakaan nousta sängystä, etten pysty enää luottamaan kehenkään. Milloin tämä tuska loppuu? Palaanko enää ikinä ennalleni? Pystynkö vielä joskus luottamaan ihmisiin? Miksi minä? Kaikki nämä ajatukset ovat pääni sisällä niin sekaisin, etten saa niitä mitenkään järkevästi tuotua esille, enkä niitä pysty käsittelemään.

Nyt tuli koko teksti putkeen ja kirjoitusvirheitäkin varmasti löytyy, mutta toivottavasti joku jaksaa sen lukea ja pystyisi jotain kommentoimaan. Toivottavasti täältä löydän jotain helpotusta tähän kamalaan oloon, ettei ihan yksin tarvitsisi pyöritellä näitä ajatuksia mielessään.