Hei!

Ikävä kuulla, että häistä jäi sinulle niin katkera muisto. ☹️ Häidenhän odottaisi aina olevan elämän kohokohtia. Uskoisin, että on muitakin, joilla häät on tavalla tai toisella menneet pilalle. Itse en ole naimisissa, olen vain toista kertaa avoliitossa. Minulla on kaksi tytärtä ja mieheni yksi tytär asuu myös meillä. Minuun kolahti otsikko kateudesta ja menneisyydestä.. uskon että meitä monia vainoavat menneisyyden ikävät muistot. Minulla kuuluisi asiat olla hyvin, valmistun juuri unelma-ammattiini, lapset on terveitä kaikki on hyvin. Kuitenkin ajoittain tunnen itseni niin masentuneeksi, ahdistuneeksi ja yksinäiseksi. Meinneisyydessä on tapahtunut paljon ja mietin asioita usein ja tunnen syvää katkeruutta siitä, että nuoruuteni osittain pilattiin, en kykene kunnon läheisyyteen, enkä viihdy ihmisten joukossa, heillä kun tuntuu olevan kaikki niin täydellistä. Miten sinun elämäsi muutoin sujuu? Uskon, että katkeruudesta täytyy vain jotenkin kiemurrella irti ja löytää niitä positiivisia asioita, ehkä menneisyys pitää käydä läpi keskustelemalla muiden kanssa kuten esimerkiksi täällä keskustelupalstoilla. Itse olen hakenut terapiaan mutta siihen ei ole resursseja, pitäisi olla pohjalla että saa apua, ja silloin on toipuminenkin pitkällistä. Suomessa mielenterveyshoito on muutoinkin ajettu alas.. Mutta toivottavasti pääset katkeruudesta joskus, voimia siihen ja syksyyn muutenkin kaikille!🙂👍

Hei ja kiitos vastauksestasi 🙂 Minullakin on kaksi tervettä ihanaa poikaa,rakastava mies,paritalo ja jopa kaksi autoa.Jotenkin tuntuu siltä että jotain uupuu tai olen muuten vain tyytymätön elämääni ja aikaisemmin tekeminiin ratkaisuihin.Menin "nuorena" naimisiin ja vieläpä ensimmäisen miehen jonka kanssa edes seurustelin,kun aikaisemmin kukaan miehistä ei edes katsonut minuun päin ylipainon takia.Mietin vaan,että mentiinkö liian nopeasti yhteen kun nykyään ei oiken ole mitään yhteistä ja riidellään paljon.Välillä myös harmittaa sekin kun toisaalta jäi omalta osaltani niin paljon elämää elämättä kun en edes koskaan ole ollut sinkku saatika sitten asunut yksin.Painoa haluisin pudottaa ja haluisin miehen myös tukevan ja osallistuvan kyseiseen projektiin koska hänelläkin on roimasti ylipainoa.Mies ei kuitenkaan ole kiinostunut tekemään muutosta elämään ja jotenkin alkaa jo turhauttaa aina sanoa samoista asiasta ja lapsetkin siinä kärsii kun isä harvoin suostuu harrastamaan lasten kanssa liikuntaa tai antamaan edes esimerkkiä siinä.En tiedä onko tämä jotain lähenevää 30 kriisiä,mutta jotenkin olen onneton ja yksinäinen tässä elämässä kun ei ole edes ketään ystävää jolle puhua.Kaasoksenikin jouduin aikoinaan pyytämään jotain puolituttua kun kukaan muu ei hommaan halunnut.Olenko minä oikeasti sitten jotenkin hirveä kun kukaan ei edes halua olla ystäväni?Kuluneen viikon ajan olen mielessäni vatvonut tätä asiaa vielä enemmän kun sain kuulla vanhan koulukaveri menneen naimisiin vanhan ihastukseni kanssa.Haikailen kyseisen henkilön perään vieläkin vaikkakin hän ei koskaan ollut edes minusta kiinnostut.Asiasta tekee vielä vaikeamman kun ihastus meni naimisiin entisin koulukaverini kanssa joka on kaikin puolin täydellinen ja oli aina koulussakin.Asia ei olisi ollut edes niin rankka käsitellä jos se olisi ollut kuka tahansa muu ihminen jota en olisi tuntenut,mutta kun oli juuri tämä jonka kanssa yritin kilpailla mielessä kouluaikoina ja sen jälkeenkin.Tuntuu,että en ole mitään enkä osaa mitään.En omaa suurta äö:ta tai arvostettua ja hyvä palkkaista ammattia enkä mielestäni ole mikään kaunis juurikin tuon ylipainon takia.Ja nyt tuntuu kuin olisin jumissa kun en pysty opiskelemaan edes uutta ammattia raha ja ajan puutteen vuoksi.Olisihan se kiva myös silloin tällöin käydä matkustelemassa joka sekin on jäänyt lasten synnyttyä ja rahan puutteen vuoksi.Jotenkin en vaan enää tiedä mitä tehdä kun kuitenkin haluaisin jotain muutosta elämääni.

Harmi että häät eivät menneet suunnitelmien mukaan. Naisille ne merkitsee varmasti paljon enemmän kuin meille miehille. Se on kuitenkin varmaa ettet ole sillä rintamalla ainoa kellä häät ei ole menneet "putkeen." Kysymyksesi kuuluu että miten päästä eroon kateudesta ja menneitten vatvomisesta. Minä voin antaa pari ehdotusta. Ensin käyt läpi nämä asiat - vaikka ihan meidän "taatelintallaajien" kanssa ja itseksesi. Ja myönnät itsellesi että mennyt on mennyttä, huomisesta ei tiedä joten eletään tätä hetkeä. Sitten voisi käydä katsomassa vähän maailmaa jos se on mahdollista. Jos vähän kurkistaisi turistikulissien taakse ja näkisi mitä se elämä saattaisi olla. Itse en ole slummielämää nähnyt kuin tv:stä, mutta sen verran olen nähnyt, että vaikka välillä itselläkin on vaikeaa, niin ei ole mitään oikeutta olla onneton. Ei muuta kuin unohda ne menneet, ei niitä takaisin saa. Ja mitä se hyödyttää olla kauneille ja rohkeille kateellinen? Itekin oon poikkeava enkä anna sen häiritä. En mä elä naapureita varten. Mä elän itteäni ja perhettäni varten!