Hei!

Kuulostaa melkein omalta elämältä tai minkälaista se oli 20-42 vuotta sitten, kun asuin kotona. Silloin ei vaan edes tiedostettu äidin tilaa. Kestettiin vaan.

Toivon vilpittömästi teidän kaikkien osapuolten kannalta sinun, isäsi ja varsinkin äitisi kannalta sopivaa hoitoa tai lääkitystä. Aikuista ihmistä on kyllä vaikea saada hoitoon, jos tämä ei sitä halua. Tsemppiä! 🙂👍

Todellakin niinkuin pala lasia ilmaisi: aikuista ei oikein voi pakottaa - ei edes auttaa pakolla.

Kysyisin voisitko auttaa isääsi? Hän selvästi kärsii myös tilanteesta ja hän saattaisi tarvita apua. Ehkä hän pystyy myös tekemään asioille jotakin kunhan rohkaistuu ja tietää sinun aina tukevan häntä asiassa.
On hyvin raskasta huomata lähimmässä ihmisessään vaikeita ongelmia.

En tiedä tilanteesta tarkemin enkä tiedä neuvoa nimenomaisesti tähän mutta tiedän että "räjäytystekniikka" joskus purkaa jonkun ongelman. Tarkoitan että valmistelee ongelmankäsittelyn niin että valmistelee hyvin eikä anna mitään mahdollisuutta perääntyä. Käsittelee yhden asian niin läpi ettei jää minkäänlaista perääntymismahdollisuutta. En kuitenkaan usko että isäsi kestää - se on sentään hirveää katsottavaa ja hänen tulisi olla sellaisessa sataprosenttisesti sinun takanasi. Vain yhtä asiaa käsitellään, ja pyritään siihen että kertakaikkisesti huomaa olevansa väärässä (vaikkei myönnäkään) se perustuu siihen että kun huomaa olevansa yhdessä asiassa väärässä, - saattaa olla myös jossain toisessa!

Mutta tue isääsi! Ja ilmaise äidillesi selvästi ettet voi luottaa lapsiasi hänelle. -Yritä olla lyhytsanainen ja selittelemätön. 🙂👍

Kiitos vastauksistanne ja varteen otettavista ehdotuksista. Tämmösen räjäytystaktiikan kaltaista olen jo jonkun aikaa alustanutkin, ottanut selvää, pohtinut ammattiauttajan kanssa joka kantilta, jutellut yhden lähimmäisen kanssa joka myös oli samoilla linjoilla. Tosin hän totesi lakonisesti lopputuleman olevan tod.näk. vähän muuta kun mitä itse toivoisin. Se jäänee nähtäväksi.

Olen aikonut ensin puhua isälleni ja pyytää häntä kanssani ammattiauttajalla puhumaan tilanteesta ja siitä miten olisi parasta toimia.

Myös sitä olen ihmetellyt kun lähes niin kauan kuin muistan ovat muut ihmiset kuvanneet äitiäni sanoilla hassu, vähän omituinen, erikoinen, omaa laatuaan mm. mutta silti koskaan en ole kenenkään kuullut oikeasti puhuvan ettei kyse olisikaan vaan 'vittumaisesta luonteesta' vaan ihan todellisesta häiriöstä.

🙄

Eikö tämän enempää kokemuksia palstalaisilla ole asiaan puuttumisesta? Toivoisin todella enemmän kirjoituksia, niistä on vahvistavaa peilata omaa tilannetta ja ne antavat jonkin oloista varmuutta lähteä käsittelemään isoa ja vakavaa asiaa.

Minulla on vahva usko, että teillä on omakohtaista tietoa persoonahäiriöistä yleensäkkin ja etenkin jos samankaltainen asetelma kuin itselläni eli omasta äidistä kyse. Kertoilkaa hyvät kanssa kirjoittajat 🙂🌻

Oma ohjeeni on, että missään nimessä vaan sekaannu. Kohtele normaalisti, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta ota kuitenkin joukkoon, ja kysy ensinnäkin mitä kuuluu? Kuuntele viestintää! Vaatii tunneälyä. Näin terveydehuollossa ei kokoajan soi puhelin! Mistä tiedät edes onko jotain ongelmia? Minä en ainakaan tiedä. En koskaan kysy, ennenkuin ihminen itse kertoo. Esimerkiksi siitä, että kysyy arkaluntoisia asioita ilman toisen lupaa voi syntyä ns. ongelmia.

Lähtökohta on se, että paraneminen ja hoitaminen alkaa ongelman myöntämisestä. . Jos äitisi ei "näe" ongelmaa eikä ole konkreettisesti vaaraksi muille - siis että toiminnasta voi tehdä rikosilmoituksen - ei sinulla ole "pakkokeinoja".

keino on saada hänet näkemään itsensä ulkopuolelta , Onko tiedossasi kirjaa tai elokuvaa jossa olisi vastaavasti käyttäytyvä henkilö . ....

Mutta avainasemassa on mielestäni isäsi joka on hänen elämänkumppaninsa, hän tuntee äitisi pidemmältä aikaa ja pystyy myös konkretisoimaan asiaa. Hän voisi käydä itsensä takia myös ammattiauttajalla - jospa siitä myös aukenisi halua puuttua.

Yritä jaksaa.

White princess kirjoitti 14.3.2011 8:56

Oma ohjeeni on, että missään nimessä vaan sekaannu. Kohtele normaalisti, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta ota kuitenkin joukkoon, ja kysy ensinnäkin mitä kuuluu? Kuuntele viestintää! Vaatii tunneälyä. Näin terveydehuollossa ei kokoajan soi puhelin! Mistä tiedät edes onko jotain ongelmia? Minä en ainakaan tiedä. En koskaan kysy, ennenkuin ihminen itse kertoo. Esimerkiksi siitä, että kysyy arkaluntoisia asioita ilman toisen lupaa voi syntyä ns. ongelmia.

Tähän saakka olenkin kohdellut aivan normaalisti kuten ketä tahansa läheistä ja ihmistä yleensäkkin. Äidin viestintä on niin sekalaista ja sekavaa ettei siitä ota millään tolkkua, sanotaan yhtä, tehdään toista ja kuitenkin vielä tarkoitettiin kolmatta. Olen vilpittömästi ja rehellisesti tarkastellut itseäni ja omaa viestintääni/käytöstäni etenkin äitiä kohtaan ihan ammattiauttajan pakeilla, kuten olen kirjoittanutkin. En suinkaan lähtenyt siitä että syytän äitiä tai muita asiasta.

Nyt ollessani naimisissa ja jo perheellinen ja täten saanut miehen puolenkin suvusta osakseni elämää voin todella sanoa ongelman olevan olemassa. Lapsuuden perheeni tapa toimia ja viestiä ei ole normaalia. Sen tiedän nyt nähtyäni muidenkin perheiden
elämää läheltä.

Mutta jos esim. mistään sovituista pelisäännöistä (kuinka monen ihmisen täytyy edes sopia jostain kuten saako toisen kotiin tulla kuin omaansa koputtelematta, tonkia toisten henk.koht. omaisuutta?) ei pystytä pitämään kiinni tai jatkuvasti loukataan epäasiallisilla ja osittain täysin järjettömillä lausunnoilla joihin on pyydetty kiinnittämään huomiota, niin kyllähän silloin on ongelma. Lapsenlapsen ollessa kylässä ei noudateta sovittuja juttuja vaan mummi tietää paremmin ja täten mitätöi vanhemmat. Mummin mielestä esim. allergisoivaksi todettuja ruoka-aineita voi antaa kun antaa vähän vaan?! Tämä todellakin on ongelma ja iso sellainen.

Onko kirjoittaja itse ollut tekemisissä ihan oikeasti ongelmaisen ihmisen kanssa? Jokaisessa meissä löytyy piirteitä enemmän ja vähemmän suuntaan ja toiseen mitä vaikkapa narsistilla on. Käsittääkseni se erottaa terveen ja sairaan ihmisen että jos epäasialliset piirteet hallitsevat elämää ja käytöstä eikä ihminen näe niissä mitään väärää niin silloin voidaan puhua jonkin asteisesta häiriöstä.

mun äidillä oli impulssiivinen epävakaa persoonallisuushäiriö luultavastikin. Diagnoosi tuli kyllä post-mortem, mutta käytös ehdottomasti todella hankalaa. Tämän takia mulla on ollut yh-isä. Äiti oli niin epämääräinen, epäluotettava ja räjähdysherkkä. Todella raskasta. Äidillä oli nuorempana anoreksia ja sittemmin kuvaan tuli alkoholi, joka sitten veikin. Yritin itse, ja myös koko äidin puolen suku, jotenkin puuttua käytökseen. Ihminen kun olen itsekin, niin välillä se meni syyllistämiseksi, välillä ihan ilmiriidaksi, välillä itkuksi ja välillä yritin vaan sanoa, että hänen käytöksensä tuhoaa sekä hänet itsensä, että muut. Mikään puhe ei auttanut. Usein tai välillä äiti oli ihan ok ja intoa puhkuen tarttui erilaisiin asioihin, mutta aina se into lässähti ja kuvaan tuli sellainen epämääräinen itseinho ja vähän sellainen.. hyökkäävä asenne. Meillä on suvussa ihan lähellä psykiatrikin, mutta meillä tilanne meni niin pahaksi, että alkoi olla aika selvä peli, että oli liian myöhäistä puuttua.

Persoonallisuushäiriöissä on tietysti myös se ongelma, että ovat tosi vaikeita hoitaa. SILTI persoonallisuushäiriöinenkään ei ole tyhmä. Jos halu muuttua lähtee itsestä, jos siis läheiset saavat hänet tajuamaan, että elämä alkaa olla tosi raskasta hänen kanssaan ja jos siitä lähtee motiivi muuttua, niin ei se mahdotonta ole. Mielestäni ihmiseen voi suhtautua ihan niin kuin keneen tahansa kanssaihmiseen, ja silti puhua toisen hankaluudesta rauhallisesti ja suoraan. Meillä asia ei kyllä edennyt yhtään minnekään, koska aikuista ei voi pakottaa, mutta tiedän myös tapauksia, joissa hlö itse ihan kauhistuu tajutessaan, miten hankala on ja päättää edes yrittää muuttua.

Tuo allergia-juttu on todella hurja!

Ilman muuta "eristäminen" voisi olla pakkokeinojesi valikoimissa, sano ettet tuo lapsia mummulle koska et voi olla varma turvallisuudesta. Ajattele asiaa siltä kannalta että antaisitko ITsellesi anteeksi jos jotain kävisi. Jollain hänet on pakotettava näkemään toimiensa epäilyttävyys ulkopuolisen silmin.

Pärjäile

No niin,

tässä hiukan päivitän tuntoja juuri palattuani istunnolta kotiin. Tänään sain viimein kuulla sen mitä olen kait ajanut takaa koko ajan; en minä ole hullu enkä kuvittele vaan täysin järkevä ja täysissä järjissäni oleva. Terapeutti vahvisti epäilyni epävakaasta persoonasta, erittäin voimakkaasta sellaisesta, lisäten sen sisältävän myös vahvasti narsistisia piirteitä.

Olin lähettänyt hänelle kirjeenvaihtomme äidin kanssa (lähinnä omia sepustuksia ja äidin lyhyita vastineita) luettavaksi koska sain palautetta että äiti koki kirjeeni härskeinä syytöksinä itseään kohtaan. Itse näin kirjeet niin, että kerroin miltä äidin käytös ja kohtelu tuntuu. Terapeutti sanoi tekstin olevan erittäin selkeää ja asiallista, joskin pieni tunnelataus näkyi taustalla minkä kokonaista puuttumista hän olisi ihmetellytkin.

Ette usko kuinka ihanalta tuntui kuulla tämmöistä ☺️ Olen jo lähes 15 vuotta pohtinut olenko itse laho päästäni vai miksi aina tunnun ymmärtävän äidin väärin.

Seuraava istunto onkin isäni kanssa jolta toivon paljon. Äitini tosin kuultua tästä on hän puoliväkisin tunkemassa mukaan, ilmoitin ykskantaan kutsuneeni vain isäni ja hän lupasi tulla. Jäin myös sellaiseen käsitykseen, että äitini on soittanut terapeutilleni ja kysynyt mitä olen puhunut. Tästä en ole täysin varma mutta en olisi lainkaan yllättynyt että niin todella on tapahtunut. Mutta ei haittaa, täältä tullaan oma elämä 😉

Lämpimät kiitokset kaikille kanssa kirjoittelijoille ja palaan päivittämään tuntojani asian edistyttyä. Jospa tästä ketjusta jollekkin hyötyä olisi tai uskoa saisi.

Pahoittelen, jos aikaisempi viestini vaikutti hieman tylyltä tms. Halusin kuitenkin sanoa mielipiteeni, koska itse kohtasin mitätöinnin tunteen mnutamia vuosia sitten moneltakin taholta (tai ainakin tulkitsin sen niin) kun tein gradua, ja siinä oli ongelmia. Halusin vain sanoa, että yleensä ihmisten ns. mielenterveysongelmiin on selkeät syyt. Kannattaa siis kysyä kuulumisia, ja näin annetaan valta ulkopuolelle jätetylle itse päättää mitä kertoo. Minulla asia graduhelvetistä on menneisyyttä, mutta myönnän, että tuntui pahalta, kun mitätöitiin ihmisenä. (tai ainakin tulitsin sen niin,. koska ei kysytty mitään tekemisistäni).Nykyään toteaisin vain: "Tutkimusta ei voinut totuetuttaa" , ja eteenpäin elämässä on menty.