Miten oppia taas rakastamaan aviomiestään???
Tästä taitaa tulla pitkä teksti, mutta johonki haluan ajatukseni purkaa ja ehkä saada muidenkin näkökulmia asiaan.
Olen jo kolmen vuoden ajan kipuillut itsekseni avioliittoni tilaa. Mieheni on viime kuukausien aikan herännyt tilanteeseen, kun en ole pystynyt läheisyteen enkä sänkytouhuihin. Nyt asioita on alettu selvittelemään keskenään ja tuntuukin, että onko kaikki liian myöhäistä jo omalta puoleltani. Aikaa olemme perheneuvolasta ja seurakunnalta yritetty varata, mutta jonot on pitkät.
Miten tähän on tultu? Mieheni on aina ollut hyvin vahva persoona ja itse olen ollut ”kiltti”. En ehkä aina ole osannut pitää puoliani ja kertoa mitä haluan, kun vastassa on ollut hyvin vahvat mielipiteet. Varsinaiset isommat ongelmat alkoi kolme vuotta sitten kun saimme toisen lapsemme. Saimme ihanan, mutta temperamenttisen ja vatsavaivoista kärsivän neitokaisen, vilkkaan ja iloisen sisaruksen rinnalle. Ikäeroa tytöillä on 1v5kk. Mieheni ei osallistunut kotitöihin, muuta kuin täyttämällä tiskikoneen, viemällä roskat ja ajamalla nurmikon kun käskettiin. Muut hoidin minä. Vauva heräili öisin 6-8 kertaa, päivisin en voinut nukkua kun tytöt nukkuivat eri aikoihin jos pienempi sattui edes nukkumaan), oli erittäin kovalla imetysdieetillä. Olin kuoleman väsynyt. Mies ei halunnut yksin hoitaa lapsia, että edes viikonloppuisin olisin saanut nukkua. Mies oli myös väsynyt, koska katseli telvisiota myöhään yöhön ja tottahan hänen piti saada viikonloppuisin nukkua, että jaksaa taas töissä seuraavalla viikolla.😟 Pyysin apua, tein listan mistä näkee mitä teen ja milloin. Kommentti oli ”Joo, on tossa hommaa. Mikset ole kitkenyt rikkaruohoja etupihalta?” Niinpä! Mahavaivoista kun päästiin niin tuli infektioastma, tyttö oli koko ajan flunssassa ja yski yöt. Olin sairaalassakin tytöt kanssa yön, että saatiin hengitys kulkemaan. Tuona yönä nukuin muutaman minuutin. Mies oli töihin ilmoittanut, että on poissa töistä, jotta voi olla vanhemman tytön kanssa. Olin niin väsynyt, että en seisaallaan meinannut pysyä, mutta silti mies ei suostunut olemaan tyttöjen kanssa, että saisin pari tuntia nukkua.
Kun pääsin sinuiksi astman kanssa, kuoli isäni tapaturmaisesti. Mies ei edelleenkään suostunut ottamaan vastuuta tytöistä ja kodista edes päiväksi, että olisin saanut surra ja itkeä rauhassa. HÄN oli niin surullinen ja pahoilla mielin, että häntä olisi pitänyt lohduttaa. Tunsin ja tunnen edelleen, etten yksinkertaisesti ehtinyt suremaan ja käymään tapahtunutta kunnolla läpi.
Näistä tapahtumista on kulunut jo kaksi vuotta. Tunnen, että mies ei ole todellakaan osaansa perheemme ja avioliittome eteen. Olen tällä hetkellä hänelle vihainen ja katkera. Rakkauden tunteet on kuollut tai jossain todella syvälle hautautuneena. En pysty häntä halaamaan, suutelemaan saatikka mitään seksiin viittaavaakaan. Nyt olenkin pohtinut, että pystynkö vielä miestäni joskus rakastamaan?
Kirjoitan vielä paremmalla ajalla näistä meidän ongelmista, nyt pitää lähteä hakemaan tytöt päiväkodista🙂
Moi! Kerrotko vielä niin miehesi, kuin omasta työtilanteestasi lapsienne syntymästä eteenpäin, sekä lapsien hoitojärjestelystä. Älä säikähdä kysymystäni !
Olipas kirjoitusvirheitä, kun kiireellä kirjoitin. 😳
Seksi on ollut ongelma alusta lähtien. Tai siis mulla on ollut ongelma🙄 Olisin halunnut suhteen alussa opetella yhdessä millaisesta kosketuksesta kumpikin pitää ja kiihottuu. Mutta miehen mielestä hänellä ei ongelmaa ollut vaan hän sai orgasmin ongelmitta. Kyllä, mutta minä kaipaan vähän muutakin kuin housut kinttuun ja vehje sisään- tyylistä menoa. Aina, kun yritin tehdä aloitteen mies kieltäytyi. Yritin keskustella asiasta, miestä ei kiinnostanut puhua. Sanoinkin hänelle, että joko joudumme eroamaan tai joudun vaan hautaamaan seksuaaliset haluni. Halut on siis haudattu jo 8 vuotta sitten. Nyt kun ajattelen asiaa, olisi tuolloin jo hälytyskellojen pitänyt soida ja lähteä lätkimään.
Nyt, kun mietin asioita taaksepäin, minun olisi pitänyt olla paljon vahvempi, pitää alusta alkaen enemmän puoliani eikä vaan mennä virran mukana.
Miksi sinun pitäisi rakastaa miestä joka kohtelee sinua huonosti? On epätodennäköistä että mies muuttuisi mitenkään. Jotain parisuhde-terapiaa voitte kokeilla jos mies sellaiseen suostuu.
Limestiin2: En säikähdä.🙂 Olin näiden tapahtumien aikaan kotona lasten kanssa. Tytöt aloittivat päiväkodin, kun vanhempi oli 3,5v ja pienmpi muutaman kuukauden yli 2v. Itse menin töihin samoihin aikoihin. Nyt olen töissä ollut reilun vuoden.
Olen löytänyt itselleni monia tapoja hallita ja purkaa stressiä ja saada hyvää mieltä. Käyn salilla ja muutamassa aivan mahtavassa jumpassa. Teen myös mindfulness-harjoitteita. Olen myös jutellut näistä asioista hyvän ystäväni kanssa, mikä on helpottanut omaa mieltä.
Mieheni on nyt vasta "herännyt" näihin asioihin, kun seksiä ei ole ollut moneen kuukauteen. Nyt hänen mielestään minulla on depressio, traumaperäinen stressihäiriö ja vihan hallintaongelma😮 Nämä diagnoosit on bongattu googlella. Mieheni ei tod. ole lääkäri eikä millään tavalla terveydenhuoltoalan asiantuntija. Vihanhallintaongelmaa minulla ei ole, en pahemmin huuda, en heittele tavaroita enkä kiukuspäissäni ketään satuta. Mutta silmissäni on kuulemma "hullunkiilto" kun suutun.😳 Masentunutkaan en ole, nautin pienistä asioista, liikuntaa harrastan, touhuilen, käyn töissä, tapailen ystäviä. traumaperäinen stressihäiriö saattoi olla isän kuoleman jälkeen, mutta tuostakin on 2,5 vuotta aikaa.
Asiaa ollaan puitu keskenämme ja kuvittelinkin meidän päässeen jo samalle aukeamalle. Muutaman päivän päästä mieheni sitten keksi nämä diagnoosit ja on nyt sitä mieltä, että HÄN on joutunut elämään rakkaudettomassa liitossa pari vuotta ja nämä "sairaudet" ovat syy, miksi hän tuntee olevansa kuin vankilassa.🙄
Jotenkin toivoisin, että saisimme asiat ratkaistua ja voisin häntä vielä rakastaa, jotta tytöt saisi elää ehjässä perheessä.
Hei nöhvi,
Luin tarinasi ja heti alkuun haluan kertoa että olen todella pahoillani puolestasi. Tilanteenne kuulostaa todella ikävältä ja miehesi käytös ja tapa hoitaa asioita aika huonolta. En oikein tiedä, voiko tällaiseen edes vastata mitään että "näin opit rakastamaan taas miestäsi" koska ei ole olemassa mitään muuta keinoa, kuin että miehesi itse ymmärtäisi oman osuutensa suhteenne tilaan ja myöntää virheensä itselleen ja sinulle. Tekstisi perusteella kuulostaa, ettei miehesi oikein osaa käsitellä tunteitaan ja ottaa vastuuta teoistaan. Olen itse toiminut tähän astisen elämäni miltei samalla tavalla. Tosin kodinhoidosta vastuu on ollut minulla ja puolisoni on ollut se passiivisempi osapuoli asiassa. Meillä myös seksielämä alkoi jäädä, kun en osannut avopuolisoni tunteita ja ajatuksia käsitellä ja oma elämäni on ollut aivan levällään. Itse pakoilin keskusteluja ja vastuutani suhteen onnistumisesta ja hoitamisesta ja olen tehnyt ehkä jopa peruuttamattomia virheitä joiden vuoksi oma suhteeni on nyt vaakalaudalla. En tiedä onko tämä joku yleisesti vallallaan oleva "miehinen" juttu ettei suuri osa miehistä osaa hoitaa suhteitaan tai käsitellä tunteitaan ja olla puolisolleen läsnä ja tukena kun sitä tarvittaisiin vaan "ulkoistaa" suhteen ongelmat toiseen osapuolen ja kokee itse tulleensa kaltoinkohdelluksi. Toimin itse juurikin näin ja tiedän, miten vaikeaa oli kohdata totuus ja tajuta että onkin itse syyllinen suhteen huonoon tilaan ja puolison onnettomuuteen. Toivon teille kaikkea hyvää ja että saisitte suhteenne korjatuksi. Toivottavasti miehesi ymmärtää ennenkuin on liian myöhäistä.