Minulla on (oli) kotoa opittu malli, että oltiin ehdottoman rehellisiä perheenjäseniä kohtaan ja vedettiin yhtä köyttä.
Tätä mallia vein eteenpäin avioliitossaniki ja sain kuulla usein mieheltäni kuinka oikeudenmukainen ja vahva olen. Tottakai luotin häneen samalla tavalla. Meillä oli muutenkin jopa ulkopuolisten mielestä aivan valtavan ihana perheidylli.
Mutta kaikki muuttui 20 avioliittovuoden jälkeen. Mies sahasi minua linssiin mennen-tullen, eli selkäni takana toista elämää. Lapset sanoivat myöhemmin, että kyllä he huomasivat kuinka minua huijattiin, mutta minä en huomannut mitään, minä vain luotin.

Meni vuosia, ei tullut mieleenkään etsiä uutta miestä rinnalle. Mutta niin vain löytyi sattumalta ihminen joka tuntui sopivalta. Pitkän aikaa vain seurustelimme ja viimein päätimme muuttaa saman katon alle ja hyvin meillä menikin vajaan vuoden verran. Kerran mies kertoi, että hänen entinen vaimonsa halusi tavata ja jutella tulevista lapsensa valmistujaisjuhlista, että mitä minä siihen sanon jos he tapaavat jossain, vaikka kahvilassa. Sanoin että ilman muuta menet, pitäähän teidän hoitaa järjestelyt. Hehän olivat eronneet vuosia aikaisemmin kuin minä, joten mikä siinä nyt olisi minulle ollut ongelmallista.
Mies tuli takaisin ja sanoa paukautti että nyt on kaikki muuttunut, että hän päätti entisen kanssa palata yhteen ja koittaa vielä uudelleen lasten vuoksi (lapset olivat jo muuttaneet muualle opiskelemaan, eivät asuneet enään kotosalla edes). Että kyllähän minä ymmärrän… En, en oikeastaan ymmärtänyt tällä kertaa, jotain rajaa kiitos.
Sen jälkeen mies lähti, entisensä luo, että minä saan rauhassa pakata ja järjestellä elämäni uusiksi.
Minähän en alistunut taistelemaan tai huutamaan, nostamaan meteliä. Poistuin viileästi, muutin numeroni ja osoitteeni salaisiksi, hävisin kertakaikkiaan.

Kun taas elelin yksin, pari tuttavamiestä koittivat turvautua minuun eroprosessinsa aikana. Ottaa niinsanotusti laastarikseen ja tuekseen. Kun olen niin ihana ja kiltti ja ymmärrän ja osaan kuunnella ja olen jos vaikka mitä ihanaa että meistä voisi tulla jotain yhdessä, että enkös voisi suoraan vaimon luota muuttaa sinun luokse. No jestas sentään, jopas jotakin. Ei kiitos, ei tule kuuloonkaan, en ole mikään korvike kenellekään enkä noin toivottomassa yksinäisyydessä elävä.

On mennyt taas vuosia välissä, en osaa kunnolla luottaa enään vaikka rinnalla on hyvä ja luotettava mies ollut jo pitkään, yli 5 vuotta. En osaa tuntea syvää yhteenkuuluvuutta vaikka rakastankin häntä mielettömän paljon. Kokoajan on tunne, että tämä on vain väliaikaista, kohta siihen väliin tulee kuitenkin entinen vaimo tai muu. Perhejuhlat ovat minulle yhtä helvettiä, henkistä sellaista jos sinne sattuisi ilmestymään miehen ex tai joku muu entinen. Taistelen itseni kanssa että en panikoisi turhaa, että mies kyllä pysyy rinnalla kun on tähänkin asti pysynyt.
Ulospäin tätä pelkoani en tietenkään näytä eikä mieheni tiedä minkälainen myllerrys sisälläni joskus käy.

Onko muita, jota joutuvat kohdallaan miettimään samanlaisia juttuja? Miten pärjäätte itsenne kanssa, pelkojen kanssa?😭