Itse olen eron partaalla ja menen katsomaan asuntoakin lähipäivinä, mutten ole vielä kertonut aikeistani. Pelottaa kauheasti. Olen siis aiemmin puhunut ja puhunut, kirjoittanut ym. mutta toinen ei reagoi. Sama kaava toistuu aina tilanteissamme, ikinä niitä ei ratkota ja anteeksipyyntöä ei juuri tule. Ongelmana miehen kriittisyys, sulkeutuneisuus ja joskus myös holtiton alkoholinkäyttö. Nyt on sellainen ahdistuspala ollut, että jotain pitää tehdä. Eroa olen miettinyt aktiivisesti jo kolmisen vuotta!! Muistoja enemmän minua taas pelottaa miten lapsemme reagoi...ja myös pelkona oma ikäväni lasta kohtaan, jos ja kun mies haluaa vuoroviikko- tms. systeemin...

Otan osaa, yrittäkää jaksaa! Kirjoittelin juuri omista eron jälkeisistä tuntemuksistani otsikolla Ero ja ahdistus. Teillekin tulee varmasti näitä samoja ajatuksia, joten siinä mielessä vertaistukea on kyllä tarjolla. Jos olisin tiennyt, mikä helvetti on edessä, niin olisin miettinyt asiaa vielä ainakin vuoden tai kaksi sekä hakeutunut pariterapiaan. No, nyt hakeuduin ammattiauttajan juttusille itsekseni. ☹️

Minä ajattelin eron jälkeen ensimmäiset pari viikkoa, etten tule ikinä pääsemään jaloilleni, mikäli en pääse eroon yhteisestä asunnosta ja kaikista siihen liittyvistä muistoista. Kuitenkin kodin järjesteleminen uudelleen, keskittyminen muihin asioihin elämässä ja tietenkin loputon itkeminen ja eron käsitteleminen lopulta alkoivat auttaa. Asun edelleen, kaksi kuukautta eron jälkeen yhteisessä asunnossamme ja elämä alkaa sujua jo ihan hyvin. Totta kai henkinen tilani on sama kuin toipilaan terveys vakavan sairauden jälkeen, mutta pikku hiljaa päivässä on enemmän hyviä tunteja ja viikossa enemmän hyviä päiviä. Elämä jatkuu, kun sen antaa jatkua 🙂

''Kiva'' kuulla teidän kokemuksia ja ajatuksia, vaikka ei toivoisi tätä oloa kellekkään ☹️

Maisa varsinkin, helpottavaa kuulla että eroprosessissa voi päästä eteenpäin vaikka asuisi edelleen yhteisessä asunnossa. Tietenkin pillitän ihan kokoajan ja kaikesta tulee mieleen muistoja tietyistä tilanteista; kun toinen laittoi aamupalaa, kaatoi maidon, otti vitamiinit... Pieniä juttuja mutta ai kamala kun sattuu silti! Itselläni sentään muutto kahden kuukauden päästä, se tieto helpottaa hieman oloa. Oletko sinä Maisa jäämässä yhteiseen asuntoonne

Tänävuonnakko, voimia! Itse erolapsena voin kertoa, että paljon mielummin katson vanhempieni elävän omia elämiään ja minä välillä ''pallottelen'' siinä välissä, kun sitä aikaa kun he olivat yhdessä ja riitelivät. Se oli aivan HIRVEÄÄ, ja on jättänyt traumoja joista ylipääseminen on vieläkin hieman hakusessa. Joten näin lapsen näkökulmasta, ero on usein lapsellekkin parasta mitä vanhemmat voivat tehdä. Riitely tai puhumattomuus, myrkkyä kumpikin. :/ Ja sitä haluaa loppupelissä vanhempiensa olevan onnellisia!

Opaque, minäkin ehdotin pariterapiaa, mutta miehen mielestä hölmö idea koska jos kahden vuoden jälkeen tarvitsemme terapiaa, millainenkohan tulevaisuus meillä olisi... Ja oikeassahan hän on. Mutta eri asia kun on lapsia ja perhe, asunto yms! Silloin siinä vaakakupissa on paljon enemmän kun vain kaksi ihmistä. Minäkin tässä itsekseni nyt sitten terapiaan, vaikka alunperin eri syystä....

Tänävuonnako kirjoitti 12.3.2015 12:20

Itse olen eron partaalla ja menen katsomaan asuntoakin lähipäivinä, mutten ole vielä kertonut aikeistani. Pelottaa kauheasti. Olen siis aiemmin puhunut ja puhunut, kirjoittanut ym. mutta toinen ei reagoi. Sama kaava toistuu aina tilanteissamme, ikinä niitä ei ratkota ja anteeksipyyntöä ei juuri tule. Ongelmana miehen kriittisyys, sulkeutuneisuus ja joskus myös holtiton alkoholinkäyttö. Nyt on sellainen ahdistuspala ollut, että jotain pitää tehdä. Eroa olen miettinyt aktiivisesti jo kolmisen vuotta!! Muistoja enemmän minua taas pelottaa miten lapsemme reagoi...ja myös pelkona oma ikäväni lasta kohtaan, jos ja kun mies haluaa vuoroviikko- tms. systeemin...

Oletko ihan varma, että miehen kannattaa saada vuoroviikoiksi lapsia, jos käyttää ajoittain holtittomasti alkoholia? Ei lapsi ole vain aikuisen tunteiden kannattelija, vaan tarvitseva ja pieni.

Totta kai lapsi kaipaa isäänsä, vaikka isä olisi millainen idiootti. Oma lapseni ei ole kuin 18 kk vanha, mutta etenkin alkuviikot olivat raskaita. Nyt lapsi välillä katselee isänsä kuvaa ja joskus tuntuu kaipaavan kovasti. Kodin ilmapiirin rauhoituttua on lapsikin kuitenkin pystynyt keskittymään paremmin leikkeihinsä ja kuuntelemaan saamiaan ohjeita. Tällä viikolla hän on opetellut pyykkien ottoa koneesta. Kovasti lapsi tarvitsee tietysti syliä ja joskus tulee sellainen fiilis, että voisiko lapsonen olla jossain muualla kuin äitinsä lahkeessa.

Isäänsä lapsi on nähnyt vaihtelevasti, välillä on ollut parinkin viikon tauko. Lapsen isä ei todellakaan ota aktiivisesti yhteyttä nähdäkseen lasta, vaan joudun aina häntä pyytämään. Minä olen jäämässä yksinhuoltajaksi, mutta sekin on helpompaa ja keveämpää kuin 40-vuotiaan aviomieslapsen jatkuva passaaminen ja auttaminen. En usko, että mieheni saa hankittua uuteen asuntoonsa kovin nopeasti keittiön pöytää tai muita tarvittavia huonekaluja, kuten syöttö- tai taaperotuolia, ellei hänen äitinsä tule paikalle huseeraamaan.

Sitä en tiedä miten pääsisin pakoon muistoista. Aina se mies jostain ajatuksiini ilmestyy. Rakastan kai vieläkin jollain tasolla. Omituista se on, koska mies ei ole vuoteen tiennyt rakastaako minua vai ei.😟

Neitivain20 kirjoitti 13.3.2015 21:24

''Kiva'' kuulla teidän kokemuksia ja ajatuksia, vaikka ei toivoisi tätä oloa kellekkään ☹️

Maisa varsinkin, helpottavaa kuulla että eroprosessissa voi päästä eteenpäin vaikka asuisi edelleen yhteisessä asunnossa. Tietenkin pillitän ihan kokoajan ja kaikesta tulee mieleen muistoja tietyistä tilanteista; kun toinen laittoi aamupalaa, kaatoi maidon, otti vitamiinit... Pieniä juttuja mutta ai kamala kun sattuu silti! Itselläni sentään muutto kahden kuukauden päästä, se tieto helpottaa hieman oloa. Oletko sinä Maisa jäämässä yhteiseen asuntoonne

En ole jäämässä, mutta joudun täällä vielä useamman viikon asumaan. Ex-puoliso kyllä muutti jo pois, että kämppiksinä emme sentään joudu olemaan.