Mulla on ollut tapahtumarikas elämä pienestä asti. Oon asunut lapsena vuosia eripuolilla Afrikkaa ja Aasiaa isäni työn perässä. Nähnyt ja kokenut lukemattomia tilanteita vieraillessani aasialaisissa orpokodeissa (joissa muistan pienet lapset sidottuina), tavannut köyhiä katulapsia, yltäkylläisyyttä ja vaikka mitä. Mä ajattelen ja elän tunteilla. Analysoin kokoajan ja kärsin suunnatonta tuskaa maailman tilanteesta liittyi se sitten ihmisiin, eläimiin tai ympäristöön. Pidän kaikkea kokemaani rikkautena ja olen lapsesta asti arvostanut suuresti, kuinka hyväosaiseksi olen saanut syntyä ja aina halunnut auttaa muita, antanut muille ja nuorempana jopa alistunut kynnysmatoksi kiltteyttäni, koska halusin aina uskoa kaikista hyvää.

Mä olen nyt saanut kasattua ajatuksiani siitä mllainen mä olen ja olen itseni kanssa oikein sinut. MUTTA mä kaipaisin kuitenkin apua, ehkä jopa ammattiapua, mutta ulkomailla asuminen tekee siitä haastavan kun haluasin kuitenkin analysoida aihetta mieluiten suomen kielellä.

Mä tunnun olevan pakkomielteisen sekaisin siitä, että miksi mä olen tällainen. Siis tavallaan mä tiedän kun käyn läpi kokemuksiani, mutta mut saa sekaisin se, että olen täysi vastakohta kuin syntymässä saamani perhe. Mun sisarukset, joilla sama kasvatus ja kokemukset (toki ikäero ja sukupuoli muuttaa kokemuksia) ovat ääripäitä, samoin äitini eli kasvattajani – konservatiivisia ja melko ahdasmielisiä. En halua uskoa, että isäni oli sellainen, muistikuvani ovat erilaiset, mutta isän kuolemasta on jo vuosia ja hän oli paljon meistä erossa työskennellessään ulkomailla. Kasvoin siis konservatiivisessa korkeaan keskiluokkaan kuuluvassa perheessä, joka matkusti paljon ja näki erilaisia kulttuureja hyvässä ja pahassa.

Muistan lapsuudesta jo paljon äitini lausahduksia, joita pidin iljettävänä (maahanmuuttajista, tietyistä ihmisryhmistä ja mm. sillä hetkellä sosiaaliturvan varassa eläneestä serkustani) ja kyseenalaistin paljon. Nyt välit perheeseeni on viilenneet täysin. Vain toinen veli pitää yhteyttä. Äitini eikä toinen veljeni pidä yhteyttä lainkaan ja syynä on, että mä olen liian liberaali – ajattelen toisin. En kuulemma ajattele heitä (äitiäni ja veljiäni perheineen) kun mielestäni kaikilla maailman ihmillä on samat oikeudet. Asun ulkomailla lasteni ja ulkomaalaisen mieheni kanssa eli kaukana syntymässä saadusta perheestäni. Äitini ilmoitti kuukausi sitten, että mulla ei ole oikeus lapsuudenkuviini vaan ne ovat hänen omaisuuttaan. Kipuilen tätä aihetta melko paljon.

Sen lisäksi, että olen aina kokenut ulkopuolisuutta perheessäni (lapsesta asti), mä olen kokenut sitä myös koulussa ja kaveriporukoissa. Mulla on ihan muutamia tosiystäviä, joiden seurassa tunnen olevani hyväksytty 100% tällaisena. Aikoinaan muutettiin Suomeen ollessani ala-asteella enkä koe koskaan sopeutuneeni sinne. Mä edelleen näin 32 vuotiaana koen, että mua ei koskaan hyväksytty täysin ennen kuin muutin uuteen maahan, tapasin nykyisen mieheni ja oon saanut kokea millaista on kuulua sukuun, perheeseen ja olla rakastettu puoliso. Täytyy huomauttaa, että kaikesta kummallisesta ristiriidasta huolimatta mä koen, että mun lapsuus on ollut onnellinen.

Mä en ole siis masentunut tai mitään. Vain hieman sekaisin. Sellainen hassu identiteettikriisi, että tiedän kyllä millainen olen, mutta en sitä miksi ja miten musta on voinut tulla näin erilainen. Mun elämässä varmaan riittäisi jollekin ihmismielestä kiinnostuneelle tutkittavaa.