Ennalleenhan me ei tulla koskaan, mutta paljon paremmiksi me tullaan. 😉
Se vie aikaa, se ei ole simsalabim-hommaa.
Jos näet painajasia, ne harvenevat, jos joihinkiin koviin ääniin reagoit, et enää pomppaa ilmaan ja jos toisen ihmisen äkkinäiset liikeet säikäyttää, niihinkin oppii suhtautumaan "normaalisti".
Nuo on niitä muistissa olevia asioita. Siihen mihin itse voi vaikuttaa ja on vaikutettavakin on itse. On alettava arvostaa itseään, jos on mitätöity, niin itse sitä ei saa tehdä, on lievästi ylpistyttävä. Kumpi sinua hävettää, kun pääsit pois vai kun annoit sen kaiken tapahtua? Jos sellaisesta elämästä selviää, pystyy melkein mihin vain.
Tuollaisten kokemusten jälkeen sitä katselee ihmetellen maailmaa, kuinka paljon on ihmeellisiä, mukavia ja ihan arkisia asioita, jotka on jääneet huomaamatta, kun on elänyt kuin tynnyrissä.
En haluaisi itse palata sellaiseksi kuin olin aikojen alussa, no tietysti se ulkonäkö olisi parempi, mutta haluan elää tätä elämää, tässä hetkessä, tälläisenä kuin nyt olen. Jokaisella ihmisellä on menneisyys ja sen kanssa on vain selvittävä, mutta se ei palaa ja toista kertaa, en toivo kenenkään sortuvan samanlaisen elämään.
Me olemme nähneet paljon, jokainen uusi päivä kerrallaan, kohti parempaa huomista.

Niin... en tiedä häpeänkö kumpaakaan noista. Vaan itseäni, yleisesti.

Meill'ä ihmisillä ja varsinkin naisilla on niin paljon, MUKA häpeämistä. Jos ruvetaan ajattelemaan, mitä muut meistä ajattelee, niin eihän sitä ilkiäisi edes nenäänsä ulos pistää, jos sekin on kiero tai liian iso.
Minullakin olisi paljon "häpeämisen" aiheita, mutta mennä porskutan, menneisyyteni kanssa, liikakiloineni tyylittömänä ja meikittä, ihan samoista ovista kuin muutkin ja vielä yleensä ensimmäisenä. Jos jää odottamaan lupaa olla olemassa, niin saa odottaa maailman tappiin.
Joten, pienin askelin eteenpäin.

Niin... näinhän se tietenkin on. Välillä vain tuntuu, että voiko tästä selvitä "omaksi itsekseen" enää ikinä. Välillä tulee edistystä, ja sitten taas takapakkia. Mutta kai se vain ottaa aikaa. Ja pitkäjänteistä itsensä kanssa työskentelyä.

Heippa. Kaikki myötätuntoni on sinun puolellasi. Joka tapauksessa olet oman elämäsi kanssa jo voiton puolella, kun väkivaltahelvetti on jo takse jäänyttä elämää. Olet elossa, selvisit.

Itse uskaltauduin lähtemään pois pelottavasta elämästä 2 kk sitten. Tunteet ailahtelevat tietysti joka suuntaan, koska olinhan se, joka lähti. Silti koen pienenpientä iloa välillä tästä rauhallisesta elämästä, ei tarvitse olla aina varpaillaan eikä varoa jokaista sanaa, voi oikeesti olla vaan. Pelotta. Enää en anna kenenkään minua lyödä.

Ja itselläni on alle kouluikäinen lapsi, jota halusin suojella painajaismaiselta perhe-elämältä. Ainoa tapa suojella lasta on se, että lähtee ja luo itselleen ja lapselle uuden, turvallisen ympäristön elää ja olla. Tämä ajatus tuo mulle positiivista voimaa ja jaksan itsekin paremmin. Lapsi on onnellinen, kun äiti pystyy olemaan aidosti läsnä kaikessa ja koko ajan.

Tiedän, että olen avioliiton jäljiltä ihan romuna, mutta silti olen tosi iloinen tästä tämän hetkisestä tilanteestani. Rahaa ei ole välillä edes tarpeeksi,,,,, mutta kaikesta olemme selviytyneet. Ihan rauhallisesti, yksi päivä kerrallaan. Mihinkään terapioihin ei ole varaa eikä aikaa, mutta joka ainoa aamu jaksan olla iloinen siitä, että lähdettiin. Ja ollaan elossa. Ja että elämä jatkuu, kun siihen vaan heittäytyy ihan näin romunakin. Elämä kun on ihan joka päivä, eikä sitten vasta, kun.

Voimia ja voimaannuttavia hetkiä sulle toivon minäkin.