Nyt ei kuullosta siltä, että sinä saisit sellaista arvostusta ja kohtelua, joka kuuluu kenelle tahansa elämänkumppanille, oli naimisissa tai ei. Avomiehesi käytös ei kuulosta olllenkaan reilulta.

Minulla heräsi paljon kysymyksiä (sinun teksti ei näy kun tätä kirjoitan, niin en voi tarkistaa, että oliko johonkin jo vastauskin):
Onko miehesi ollut aina tuollainen vai muuttunut joskus viime aikoina tuollaiseksi?
Onko lapsen syntymä vaikuttanut suhteeseenne? Onko miehesi vaikea sitoutua perhe-elämään, joka on välillä aika tylsääkin arjenpyöritystä?
Onko miehesi kiinnostunut lapsestanne? Onko hän kahdestaan lapsen kanssa?
Onko teillä koskaan yhteistä aikaa ja haluaako mies olla sinun kanssa kahdestaan?
Onko teidän toiveet suhteeltanne ja perhe-elämältä ollenkaan yhtenevät, vai ovatko ne aivan eri planeetalta?

Vaikuttaisi, että teillä olisi tarvetta pitkälle ja hartaalle keskustelulle, että mitä kumpikin suhteelta ja perhe-elämältä odottaa ja voitaisiinko niitä tarpeita jotenkin yhdistellä ja tehdä kompromisseja. Pystyttekö keskustelemaan? Rakastatko miestäsi niin paljon, että haluat elää hänen kanssa?

Niin kauan, kuin sinä olet kuvaamassasi asemassa, jota nimittäisin alistetuksi, yritä pitää tallella omanarvontuntosi. Se, että mies käyttäytyy noin ja parjaa sinua, ei ole sinun vika. Hänellä on nyt jotain ongelmia itsellään ja sinä jäät niiden ongelmien jalkoihin. Yritä pitää mielialasi erillään hänen käytöksestä ja kiittää itseäsi siitä, että jaksat hoitaa lastanne ja kotiakin. Voitko hakea itsellesi tukea jostain läheisiltä tms, tai ihan ammatti-ihmisiltä, että et olisi yksin tilanteen kanssa? Hyvä että kirjoitit tänne, sekin yleensä helpottaa. Vaikken olekaan itse kuvaamassasi tilanteessa, näen vaaran, että voit tyystin uupua. Lähde liikkeelle hakemaan tukea itsellesi, ennen kuin olet niin uuvuksissa, ettet jaksa enää hakea sitä apua.

Voimia sinulle ja toivon tilanteeseesi pikaista muutosta. 🙂🌻

Hei,
hae apua kodin ulkopuolelta, esim. terveyskeskusken kautta mielenterveyspalvelusta. Sieltä saat ainakin keskusteluapua ja ehkä tälläkin foorumilla voit purkaa tuntojasi. Et taatusti ole ainoa näiden asioiden kanssa kamppaileva. Onko sulla omaa sukua tai perhettä lähellä? Entä sisaruksia tai ystäviä joiden kanssa voisit viettää aikaa ja tuntea itsesi hyväksytyksi. Mun mielestä pitäisi olla oikeus tuntea itsensä tarpeelliseksi ja rakastetuksi, myös sinulla.
Tsemppiä pitkään viikonloppuun ja virtuaalinen halaus!
Iiris

Kiitos vastauksista🙂 Kyllä mies toisaalta vaikuttaa että välittää lapsestaan,mutta kaikki muu menee yli siitäkin..Hän ei koskaan ole ollut kahden lapsen kanssa, tai kerran minä olin alle tunnin kaupalla kaverini kanssa ja sillä välin mies oli vienyt lapsen äidilleen ja mennyt itse kaverilleen.
Joka kerta kun sanon että olisi mukavaa jos hän voisi olla lapsen kanssa kotona niin että minä saisin mennä kavereideni kanssa jonnekkin käymään,on vastaus että kyllä hän äidilleen voi viedä lapsen ja mennä sitten itsekkin. Muutaman kerran ollan oltu kahden kaupalla ja kerran elokuvissa,mutta yleensä saan sitten haukkuja kokoajan niskaani.Mm.siitäkin kun lapsi on ollut yhden kerran minun vanhemmillani,muuten aina heillä,mutta kun hän haluaisi kokoajan viedä lasta vain äidilleen...hänen äitinsä ja siskonsa ovat heti synnytyksestä lähtien olleet sitä mieltä että heidän kuuluu saada lasta itselleen..Itseasiassa jo heti sairaalasta kotiutumis päivänä anoppi hoiti kun oli pakko mennä kauppaan kun mies ei ollut käynyt,samoin jouduin siivoamaan,tiskaamaan ja pyykkäämään..mies ei ollut kuin ryypännyt kavereiden kanssa...olisi saanut edes kukkakimpun antaa,sen verran vaikea,kivulias ja pitkä synnytys oli.Oli kyllä mukana ja näki kaiken synnytyksessä,mutta kai se sitten oli aivan sama.Kukkia ei tuonut,koska äiti tuo,eli ilmeisesti anoppi oli sanonut että heiltä kaikilta ettei miehen tarvi...vaikka olin ennen tapahtumaa jo sanonut että edes jos ne saisin...pientähän se on mutta olisi merkinnyt paljon.Taas on omilla teillään,minä kun olen paska joka uskalsi sanoa että minä teen huomenna ruuan,hän kun ilmoitti että hän syö kotonaan..eilen illalla häipyi myös kun ensin oli yhtä-äkkiä haukkunut minut lehmäksi,huoraksi jne.Monesti sanoo että hän tarvii 23h omaa aikaa,hän ei halua kuin ryypätä kavereiden kanssa ja minun kanssa on kuin vankilassa.Hän myös ottaa pikku nahinastakin kamalat pultit ja parhaissa tapauksissa on mennyt kotiinsa itkemään kuinka ei jaksa minua ja siellä on sitten taivasteltu kuinka minä olen vaikea ja kyllä nyt pitää erota..samoin harrastaa sitä että lähtee ties minne ja sulkee puhelimen.Koen erityisen raskaaksi viikonloput kun toinen vaan menee ja minä aina vain näen samat neljä seinää ja teen samoja asioita päivästä toiseen.Koko viikon ahdistaa tuleva v.loppu jne.Mun siskot asuu kauempana,eikä niillä käydä koska ne on lehmähuoraidiootteja,kuulemma..kaikki kaverit asuu kauempana,tai pari tässä on mutta niillä on omat miehet ja perheet ja tekevät asioita yhdessä/ovat kotonansa joten mä olen tälläinen väliinputoaja.Ärsyttää kun mies huutaa lapsen kuullen ja nähden ja onpa hakannutkin minua lapsen nähden..aina se sanoo,kaikki on sun vikaa,mitä itse aloitit..syytä itseäsi.Kyllä heillä ymmärretää jos minua pitää lyödä/jättää meidät.Anopille kerran sanoin että kun se sotkee asioita,tulee mulle turpan..sepä sitten sanoi,älä valehtele,sä et saa lyödä ja onko tullut ees jälkiä...Mies myös jatkuvasti käyttää mua vastaan asioita jotka ovat mulle vaikeita menneisyydestäni,pilkkaa niitä ja uhkaa kertoa kaikille jne.vaikka olen ne luottamuksella hänelle kertonut aikoinaan että saisin tukea.Esim.raha asioistani ja lapsuudestani,koulukiusaamisesta jne.Tuntuu aivan järkyttävälle että ihminen jota rakastaa ja haluaisi luottaa,uhkailee,haukkuu,pilkkaa,valehtelee..mua kaduttaa että ikinä olen avautunut kenellekkään..ex-avomies sanoikin aikoinaan että kun mä en tietyssä vaiheessa päästä enää lähelle,sulkeudun,olisi pitänyt jatkaa sillä tyylillä näköjään.Mies muutenkin vaatii että kaikki asiat retostellaan heidän kotona ja tottakai jopa naapureille.Mä en halua kaikkia mun asioita kaikkien tietoon,mun mielestä se ei ole tarpeellista.Tuntuu pahalta lapsen puolesta kun mies joskus sanoo kyllä voin teidät jättää,hoida itse kersas jne.kuinka joku voi sano noin minun elämäni tärkeimmälle henkilölle,maailman suloisimmalle tytölle?Anoppi ja mies sanovat että minä ajattelen vain itseäni?Olen kuulemma aina saanut kaiken...keksivät päästään kaiken...itse tuntuvat olevan jotenkin narsistisia?Kokoajan heitä pitäisi kiitää ja kumartaa,poika kehuu äitiään kokoajan ja käy auttelemassa,että se jaksaa..mitä jaksaa?Herranjumala,siellä asuu kotonaan vielä reilu parikymppinen tytärkin..En tiedä kuinka jaksan sitten joskus kun palaan töihin,mulla on raskas työ henkisesti ja fyysisesti,sitten kaikki yksinäisyys päälle ja kodin ja lapsen hoidot..Olisi pitänyt uskoa kun alussa mies teki ruokaa jne.kun kaveri sanoi että kyllä se loppuu vielä..Kaikki muka tehdään aina kuin minä sanon,mitä ihmettä,mitään ei tehdä ja aina jos muka kysyy mielipidettä on se jo sopinut jotain seläntakana,eli huijaa..Kyllähän se raskaus aikanakin oli ilkeä,mutta kaikki paheni synntyksen jälkeen..n.viikko siitä hakkasi ekan kerran yms.Haukkuu mun pukeutumista että aina se ja se paitakin oli päällä,eikö ollut vittu varaa ostaa muita yms.mieltä ylentävää..ja kun totuus onkin ettei mulla ole ollut rahaa laittaa vaatteisiin vaikka kuinka haluaisin.Eikä ole nytkään,kaikki menee lapseen,ruokaan jne.Olisi jos mies avustaisi enemmän,mun äitiysraha kun ei ole suuri kun ei palkkakaan ole mun työstä.
En tiedä,sanoo kyllä että rakastaa,sit taas hetkenpäästä onkin eri ääni kellossa...mihin uskoa,mikä on totta?Mikä mussa on vialla kun kohdellaan näin.Kyllä tunnustan et valitan,mut varmaan jokainen jos aina istuisi yksin kotona ja ukko menee menojaan?Onpas tullut pitkä kirjoitus,ja varmaan saman jauhantaa...mut ahdistaa..joka päivä samaa,tiskiä,pyykkiä,siivousta...Sitten kun vielä saan kuulla siitäkin että olen käynyt ammattikoulun,vain...anoppikin on lastenhoitoon viitaten kehunut ettäs kehtaankin sanoa miehen siskolle vastaan kyllä se tietää,se on akateemisesti koulutettu=lue,ammattikorkean käynyt + lapseton.

Niin ja en tosiaan tiedä mitkä ovat miehen perhe-elämä käsitykset,hänhän ei tosiaan keskustele minun kanssani laisinkaan..aina vaan suuttuu.Eikä ole aikaa,tekosyitä löytyy..ja ainá kun meuhkaa ja pinna kireellä on se minun takiani..aina vaan sanoo senkun lähdet,kyllä hänellä ottajia on.Täytyy myöntää,että itsemurha ei ole kaukana jos ero joskus tulee..mä en oikein usko kestäväni.

Niin ja lisättäköön vielä kolmas kohta,olen tosiaankin koittanut että tehtäisiin jotain yhdessä,uudeksi vuodeksi olin hoitajan hommannut yms.mutta kuten arvasin,valitsi hän kaverit ja minä olin taas kotona..Ja muulloinkin olen koettanut saada jotain yhteistä,ja tästä pääsiäisestäkin olen sanonut että jos jokin kompromissi,mutta ei...muutenkin ihmetyttää että aina pitää olla alkoholia kuvioissa,esim.hänen kaverinsa eivät käy meillä,aina soittelevat ryyppäämään ja mies menee.😯🗯️

En tiedä, milloin näet tämän kirjoituksen, kun kaikki viestit menevät tarkistuksen läpi (mikä on oikein hyvä asia, ettei kukaan kirjoita asiattomuuksia tai muuten omissa tuskissaan lipsauta vahingossa jotain toisen mieltä syvästi pahoittavaa ja ahdistavaa)...

Olen viimeiseen asti sitä mieltä, että parisuhdetta täytyy yrittää kaikin keinoin pelastaa ja säilyttää, mutta kun luin sinun kirjoituksen, minä en ole enää olenkaan vakuuttunut siitä. Olen pahoillani, että sanon näin. Minulle tuli sellainen olo, että sinun täytyisi pelastaa itsesi ja lapsesi tuollaiselta suhteelta. Tilanteesi on pahempi kuin aiemman kirjoituksen perusteella kuvittelin.

Toki ihminen (tarkoitan nyt puolisoasi) voi kasvaa ja kehittyä, ja siihen tulisi toiselle antaa tilaisuus. Vanhemmuus & perhe-elämä, jos jokin, aiheuttaa kasvupaineita, kun ei voikaan enää elää niin kuin itseä huvittaa ja mieli tekee. Minunkin mies on käynyt kovat kasvukivut, että pystyy laittamaan perheen ja lasten asiat edes silloin tällöin omien halujen edelle. Meillä ei onneksi ole alkoholiongelmaa eikä tuollaista toisen yletöntä parjaamista.

Mutta, mutta... onko miehelläsi halua ja kykyä kasvaa sellaiseen vastuuseen, jota onnelliselta tai edes siedettävältä perhe-elämältä vaaditaan? Jaksatko odottaa sitä? Mitä sinulle ja lapselle tapahtuu sitä odottaessa? Minkälaisen perheen ja isän mallin lapsesi saa? Pysytkö henkisesti kasassa sitä odottaessasi? Mitä lapselle tapahtuu, jos sinä simahdat?

En mielelläni kirjoita tätä, mutta... Varmuuden vuoksi kannustaisin sinua ensin vain ajatuksen tasolla pohdiskelemaan, että millaista elämäsi olisi ilman häntä sekä hänen tuomia paineita ja ahdistuksen tunteita? Olisiko yksinhuoltajuus omassa levollisessa kodissa sinun ja lapsen kannalta loppujen lopuksi rauhallisempaa? Saisiko lapsi kasvaa paremmassa ilmapiirissä, kun hän ei kuule äidin sättimistä, näe väkivaltaa ja aisti sinun tuskaa, kun odotat kerta toisensa jälkeen miestä, joka ei kuitenkaan tule ja ole paikalla? Olisitteko ehkä sittenkin onnellisempia kahden? Käytännössä taidat jo nyt olla täysin yksinhuoltaja, mutta sen lisäksi huolehdit yhdestä "aikuisesta lapsesta", joka käyttäytyy kuin pahassa murkkuiässä oleva edesvastuuton nuorukainen. Rahallista tukea yksinhuoltajat saavat sen verran, että selviävät kyllä. Vaikutat myös rahojen suhteen järkevältä kirjoituksesi perusteella, uskon että pärjäisit. Joskus yksinhuoltajuus voi olla parempi vaihtoehto kuin onneton perhe-elämä!

Olen huolissani sinusta, mutta näin netin välityksellä en voi muuta kuin toivoa sinulle voimia, miten sitten parhaaksi näetkin elämäsi purtta suunnata. Muista kuitenkin, että toista ei voi muuttaa ja vain sinä voit itse muuttaa omaa elämääsi. Sinun elämä on myös lapsesi elämää. Pitäkää huolta itsestänne! Halaus 🙂🌻

🙂🌻 voimia sinulle 2006

Kirjoitustasi lukiessa mietin rakastaako miehesi sinua enään lainkaan. Ei ketään kuulu kohdella niin kuin sinua nyt kohdellaan. Jokaiselle kuuluu elämä, jossa ei tarvitse pelätä. Suomen lakikin jo määrää niin.
Oma tilanteeni sivuaa jonkin verran sinun tilannettasi. Minulla on 4kk ikäinen vauva ja lauma hieman isompia lapsia. Mieheni on alkoholisminsa takia laiminlyönyt perhettämme usean vuoden ajan ja nyt muuttanut omaan asuntoon, koska kokee elämänsä menevän hukkaan jos sen joutuu perheen kanssa jakamaan. Ristiäisissä hän kävi piipahtamassa ja sen jälkeen on satunnaisesti näyttäytyy kotona. Yleensä silloin kun tarvitsee jotain.

Tiedän miten paljon sattuu, kun toista rakastaa, mutta selvästi näkee ettei toinen halua olla yhtään enää yhdessä. Itsekin taistelen masennuksen kanssa samassa tilanteessa. Olen kokenut hyväksi omalle itsetunnolleni, etten ole enää tapani mukaan kysellyt toisen mielipidettä joka asiaan tai ostokseen, vaan tehnyt suuriakin päätöksiä yksin. Olen pistänyt itseni etusijalle lasten kanssa, vaikka ennen aina ajattelin puhuvani asioista mieheni kanssa, joka teki kaikki päätökset ja käyttäytyi muutenkin kuin maailma pyörisi hänen napansa ympärillä.

Minusta sinulla ei ole mitään velvollisuutta autella anoppiasi, jos et jaksa tai halua. On miehesi velvollisuus huolehtia äidistään. Hänen sisarensakin on siihen täysin kykenevä ihan niin kuin sanoit. Ei kun viittaat kintaalla miehesi vaatimuksille niin kauan kun et itse saa häneltä oikeanlaista kunnioitusta. velvollisuutesi ei ole myöskään vierailla anoppisi luona näyttämässä lasta. Anoppi voi varmasti aina halutessaan tulla lapsesi luokse kyläilemään.

Tiedän miten vaikeaa on nousta ja luopua entisistä tavoista ja tottumuksista, mutta kun sitä kokeilee ja sen huomaa tehoavan(ainakin omaan oloon), niin silloin se on kannattanut.

Toivon oikein paljon voimia sinulle, älä anna periksi, sillä olet voimakas, omia aivoja käyttävä nuori nainen. Ei elämä voi päättyä yhden kotityrannin takia. Tiedän, että sinussa on sisua. Se näkyy jo kirjoituksessakin. Ota nyt se sisu käyttöön.

Parempaa kevättä sinulle 2006 t: ysäväsi Ruuth🙂🌻

Mulla ei ole kokemusta omasta perheestä saati sitten jonkun kanssa yhdessä elämisestä tai taaperon hoitamisesta.. Mutta sen mäkin näen ettei sun eikä sun lapses ole turvallista elää sielä eikä sun lapses saa turvallista elinympäristöä kun joutuu kattomaan väkivaltaa ja aistii sun tuskan.. Jo kun luin ensimmäistä postaustasi tuli heti mieleen että jos kerran miehesi viihtyy niin paljon pois kotoa niin nyt sitten vain pakkaat tavarasi ja lapsesi ja lähdet vaikka siskon luoksesi. Pakko sun on päästä pois tuolta! Ja käsittääkseni miehesi on avomies? joten se erokin on suht helppo. ( Taino helppo ja helppo.. mutta helppo juridisessa mielessä ) mutta jos tuo alkaa siitä lapsesta kinaamaan niin mä uskon vakaasti ja hartaasti että mikä siitä nyt oikeusjuttu tulisi niin oikeus antaisi SULLE sen huoltajuuden, koska SINÄ olet hoitanut sitä lasta, SINÄ olet huolehtinut talosta ja että kaikilla on ruokaa, SINÄ olet tehnyt kaiken. Sä kuulostat olevan loistava äiti, etkä todellakaan huono. Sä olet vahva kun sä olet jaksanut näinkin pitkään, mutta ei kukaan jaksa loputtomiin. Sun on pakko päästä tuolta veke ja jos kerran miehesi kanssa ei kykene keskustelemaan niin en mä näe mitään muuta keinoa kun sen että vaan lähdet vetämään ja sitä sun miehes tuntuu haluavankin. Ja toisaalta kehottaisin myös sua tekemään rikosilmoituksen pahoinpitelystä ja hakemaan ammatti auttajaa esim.psykologia/ terapeuttia/ jotain muuta.

Oikeasti, sun ja sun lapsen turvallisuuden ja mielenterveyden takia sun on päästävä tuolta pois.

Kun mä luen sun miehestäs niin se pistää vaan vihaksi, mutta toisaalta ehkä se vaan on niin pahasti pelästynyt sitä lasta ja tullut sitoutumiskammoiseksi, MUTTA se EI ANNA SILLE LUPAA käyttäyty noin! Jos iskee sitoutumiskammo niin siitä pitää osata PUHUA, eikä muuttua ja käyttäytyä agressiivisesti.

Mä oikeastaan vaan ihailen sua.
Sä olet niin vahva ja hyvä äiti, mutta kuitenkin sellainen jolla on edelleen inhimilliset tunteet ja näin.. Mutta sun pitää olla nyt vielä hetken vielä vahvempi kun koskaan aikaisemmin, sun pitää päästä lähtemään tuolta pois, sun pitää oppia syrjäyttämään kaikki ne pahat sanat sun mielestäsi mitä sun miehes ja anoppi on sanonut. Ne on liian ylimielisiä. Kyllä, sun miehes ja anoppis on ylimielisiä ja ne luulee olevansa sua parempia, mutta ne ei ole hemmetti vieköön.

Sun miehes olis kuulunut ottaa vastuu lapsesta ja auttaa sua, mutta näemmä se ei vaan kykene eikä edes halua kyetä.

Kiltti, hae itsellesi apua.
Mä olen huolissani susta ja lapsesta ja siitä miten te pärjäätte sielä..

Hei 2006,

Luulempa, että meistä moni ajattelee samoin lukiessaan viestejäsi - olet ansainnut paremman elämän!!! Miksi jättäytyisit toisen poljettavaksi noin ala-arvoisesti? Ymmärrän, että me jokainen etsimme perhe-elämää ja rakkautta. Mutta kyllä sinun elämästäsi on rakkaus kaukana... kärsit suunnattomasti ja kuten yksi kirjoittaja jo sanoikin, tee elämällesi jotain ennen kuin väsähdät totaalisesti. Eihän tuollainen ole enää elämää vaan jokapäiväinen helvetti. Kaikkein eniten minua ottaa päähän nuo ilmeiset aivopesuyritykset, jotta uskoisit itsekin kaikki sinulle syötettävät valheet ja jumiutuisit tilanteeseen. Tee ratkaisusi ennen kuin aivan lamaannut. Apua kyllä löytyy moneen lähtöön, on vertaistukea ja ammattiapua, ellet voi muihin läheisiin ihmisiin hädässäsi luottaa. Puhut lyömisestä aivan kuin se kuuluisi itsestäänselvyytenä sinun osaksesi, ei se niin saa olla. Kenelläkään ei ole oikeutta sinua mätkiä. Sinä olet arvokas ihminen kuten kuka muu tahansa. Minusta on hienoa, että olet näinkin nopeasti huomannut, etteivät asiat ole kohdallaan, meistä moni kärvistelee vuosikausia aivan turhaan. Joten kun olet nyt havahtunut, että jotain on vinossa, jatka tätä rataa. Etsi uudet tuulet puhaltamaan sinua eteenpäin tiellä, jonka olet jo aloittanut. Helppoa se ei ole, tiedän sen, tuleva on aina meiltä salassa, mutta olet jo rohkaistunut ottamaan ensimmäiset askeleet... jatka samaan suuntaan.

Voimia sinulle, tiedän hyvin, olen sen vaiheen elänyt läpi, kun pelkäsin jokaista viikonloppua kuin kuolemaa, kun en tiennyt miten päin tulen taas mukiloiduksi... joku päivä sinäkin voit taas odottaa innolla viikonloppuja!!! Tsemppiä matkaasi 🙂🌻

Hei
olen järkyttyneenä lukenut viestejäsi.Jos hälytyskellot ei vielä soi omalle kohdallesi, niin mieti lastasi....tämän pienen, suunnattoman arvokkaan kohdalla kellojen kuuluis huutaa täysillä...ja iteäsi sinun on suojeltava myös mutta pieni on aina suojaton.Hän tarvitsee juuri nyt sinua....auta lastasi.

Hae apua, juuri nyt...ennenkuin on myöhäistä......

Olen ollut yksinhuoltaja jo raskauden alusta asti, nyt 17 vuotta. Olemme tyttären kanssa pärjänneet muuten hyvin, mutta rahallisesti on ollut tiukkaa 1990-luvun yhteiskunnallisen säästökuurin vuoksi.

Parisuhdetta on toki syytä yrittää hoitaa, mutta rajansa kaikella! Miehesi kuulostaa olevan ihan klassinen alistaja. Jatkuvan haukkumisen ja arvostelun todellinen syy on saada sinut uskomaan, että olisit niin huono, että et pärjää ilman häntä. Etkä ainakaan löytäisi koskaa uutta kumppania. Sitä et nyt missään tapauksessa saa uskoa!

Kirjoita vaikka viitenä päivänä muistiin, mitä hyviä asioita hän tekee, jotka edesauttavat sinun ja vauvasi (virallisesti vauvanne) hyvinvointia ja vastaavasti mitä sellaista sanoo ja tekee, jotka aiheuttavat sinulle pahaa mieltä ja pelkoa.

Lue sitten listasi ja mieti, kumpia on vaakupissa enemmän - kaipaisitko oikeasti mitään mieheltäsi, jos hänet jättämällä todella saisit mielenrauhan itsellesi, kotirauhan ja kasvurauhan lapsellesi. Mieti, miltä tuntuu, kun kukaan ei arvostelisi tekemiäsi tai tekemättä jättämiäsi. Voisit laittaa mieleisiäsi ruokia, ulkoilla ja leikkiä lapsen kanssa. Voisit kutsua kavereitasi kylään ja vierailla heidän luonaan. Saisit sovittaa oman ja lapsesi unirytmit niin, että saisit ainakin toisinaan oikeasti levätä. Eikä tarvitsisi pelätä!

Käytännön neuvona kehottaisin ottamaan yhteyttä ensi- ja turvakotiin ja menemään sinne keskustelemaan. Ja että yrittäisit vielä jaksaa ponnistaa irtioton miehestä, joka näköjään suorastaan syö sinua elävältä.

Varmasti pärjäät ja olet parempi äiti lapsellesi, mikäli pääset mahdollisimman pian pois miehesi vaikutuspiiristä!

🙂🌻 Sinulla on vaikea aika ja kun luin sun viestiä totesin, että tarvitset apua. Ota yhteyttä Ensi- ja turvakotiin, juttele neuvolassa, tai terveyskeskuksessa, sosiaalitoimistossa. Missä vaan, kyllä sinua ohjataan oikeaan paikkaan. Pyydä apua, kerro rohkeasti tilanteestasi kaikki.
Älä jää yksin murehtimaan, alistumaan kohtaloosi. Miehes varmaankin suuttuu (luulisin), mutta sinun pitää ajatella lastasi. Hae apua, ole rohkea.Jos miehesi suostuu mukaan perheneuvolaan ja puhumaan teidän yhteisistä ongelmista, silloinhan asia on ok.?
Tulkoon sanotuksi että itsekin olen ollut yksinhuoltaja (tytär aikuinen), Paljon samoja asioita kuin sinun viestissäsi,- koin.
Lapseni oli ½ v. kun ilmoitin miehelleni että koti on minun ja hän voi poistua.
Sain kokea vielä järkytyksen kun lapsen isä halusi viimeisenä iltana juhlia "viimeistä iltaa" ja raiskasi.
En ole edes voinut puhua kenelleen asiasta koska se oli jo niin noloa ja nöyryyttävää. Yksinhuoltajana olin lapsen täysikäisyyteen saakka. Kaikki ovat elämässäni ja lapseni elämässä tänäpäivän kohdallaan.

Luen kuin omaa elämääni ja nyt 18 vuotta tapamisesta ymmärsin, että miehelläni on luonnehäiriöisen piirteet. Samalla tavalla meni ja menee edelleen. Kaverit ovat tärkeämpiä kuin oma perhe ja jostain syystä löytää aina poikamieskavereita, jotka eivät ole sidoksissa perheeseensä. Katsoin mieheni lapsuuteen ja se on ollut täyttä paskaa ja sieltä pohjautuu kaikki hänen käyttäytymisensä ja luonteenpiirteensä. Olen taaskin yksin kolmen lapsen kanssa ja hän viikonloppulomalla kavereidensa kanssa. Koskaan ei parane. Lapset itkevät isäänsä, varsinkin poika. Kaipaisi miesmallia, jota ei koskaan riittävästi saa.
Huom!!! Ihmisen luonne ei koskaan muutu. Toista ei voi muuttaa.
Suosittelisin että mietit sata kertaa onko siinä suhteessa mitään järkeä jatkaa. Itse en tehnyt sitä, että olisin laittanut selvät rajat, minä tai kaverit ja sitä on enää myöhäistä laittaa. Ainoa tie tulevaisuuteen olisi lähteä ja etsiä itselle parempi kumppani. Se ei ole enää helppoa. Olen tyytynyt osaani ja ajattelen, että ylempi tietää, mitä tulevaisuuteni on. Ajattelen, että joskus tämä kaikki kokemani vääryys minulle palkitaan.
Masennuin siihen ainaiseen huonommuuden tunteeseen ja syyllistämiseen, kuvittelin että vika on minussa. Sieltä noustuani, minua ei enää alisteta. Elän omaa elämää lasteni kanssa, mieheni on kuin vieraileva henkilö, joka käy töissä, istuu sohvalla, tai on aina puhelimessa, syö, pesettää pyykit. Lähtee aina kun haluaa kysymättä, mikä meidän mielestä olisi hyvä. Kaikki juhlapyhät elää vain itselleen. Lomat viettää yksin, lapset ovat elämän este, hän ei niitä hoida. Monesti puhutaankin minun lapsista ja minä niitä suojelen kaikelta isän pahoilta sanoilta. Minä yritän laitta rajat kuinka lapsiani saa kohdella. Hän on kokonaan irti meistä...omasta perheestään. Olenkin sanonut, että kun lapset lentää pesästä lennän minäkin, siihen on vielä ainakin 17, 18 vuotta aikaa. En tiedä jaksanko niin kauan.

Voimia sinulle, se on raskasta aikaa ja aina yrittää peittää pahan mielen niillä hyvillä tunteilla, mitä harvoin mieheltä saa.

Kerta kaikkiaan järkyttävää luettavaa 2006!! Kuten niin moni on jo kirjoittanut, hae apua ja/tai lähde oman etusi ja lapsen etusi vuoksi! Tunnen syvää huolta teistä ja haluaisin jo tulla linjoja pitkin auttamaan. Miehesi on todella sairas ja tekee niin väärin. Sinä et tee väärin vaan olet jaksanut aivan esimerkillisesti tilanteessa, jossa moni olisi joko heittänyt pyyhkeen kehään tai murtunut kokonaan. Älä kuitenkaan kokeile äärimmilleen sietokykyäsi, äläkä annan miehen pilata pienen lapsenne elämää. Pärjäisit aivan varmasti yksinkin, sillä eihän miehesi auta sinua käytännössä missään. Voisitko muuttaa lähemmäs sisaruksiasi tai kavereitasi? Oletko puhunut kellekään ja onko ketään, johon voisit tukeutua? Ellei läheisissä tällaisia henkilöitä löydy, hanki apua neuvolan tai jonkun muun kautta, sitä varmasti on saatavilla. Fyysinen ja henkinen väkivalta eivät ole missään tilanteessa tai tapauksessa hyväksyttäviä, et saa antaa miehesi jatkaa noin! Minusta jo kokemustesi lukeminen tuntui niin pahalta..☹️

Toivon sinulle paljon voimia ja jaksamista sekä kykyä irtautua sairaasta miehestäsi ja hakea apua! Samaa toivon myös pyrrylle, joka kertoi vähän vastaavasta, mutta pitempään jatkuneesta tilanteestaan. Onko sinulla pyrry mitään syytä enää jatkaa miehesi kanssa, auttaako hän sinua missään tai saatko mitään tukea? Valtavasti voimia myös sinulle ja muillekin kovia kokeneille! 🙂🌻

🙂🌻Itse olen vaan todennut kuinka elämäni olisi jollen olisi eronnut. Uskon että he jotka ovat (yrittävät olla) uskollisia sille valitulleen, kärsivät. Lapset kaipaavat vanhempaansa häntä joka ei sitä vastuuta ota niin tunnollisesti.
Olen itse ollut onnekas kun olen elänyt yksin lapseni kanssa, sen voin sanoa, helppoa se ei ole ollut.
Ei ole helppoa lähteä jättää puoliso ja purkaa koti.
Aina sitä toivoo parasta ja että kaikki kääntyisi parhain päin. Tiedän jos itse olisin vielä vastaavanlaisessa tilanteessa ja minun pitäisi kaikki vastuu kantaa, toisen saadessaan olla vapaa kaikesta, tekisin niin kuin tein.😉
Toisaaltaan jos mieskin on niin vastenmielinen, voi hänen antaa mennä vaan ja jatkaa nuoruuden unelmaansa.
Sitä vaan miettii kaiken jälkeenkin sitä miten sokea rakastunut ihminen on. Mikä sai menemään mukaan sellaiseen joka ei kuitenkaan ollut enää hyväksi kun lapsi oli syntynyt.
Muuttaakohan lapsen syntymä niin paljon naisen elämää että ei sitten enää jatkakaa entiseen malliin miehen kanssa, mies vaan jatkaa omaa samaa menoaan.
Kuinka noihin tilanteisiin nuori ihminen sotkeentuukin ja minkähän takia ei vanhempien neuvoja kuunnella (itsekään).
Niin valinnat on saatava tehdä itse ja myös ne seuraukset opittava kantamaan. Turha ja liika suojeleminen elämältä, kokemuksilta, onko se kuitenkaan pahasta, mietin. Joskushan on aikuistuttava, opeteltava elämään itsenäisesti ja kannettava vastuu itsensä tekemisistä,- vaikka yksin. Toivon unelmia elämääsi ja voimia jokaiseen päivääsi.🙂🌻