Olen kolmevitonen nainen, kolme lasta ja melkein viidentoista vuoden parisuhde, johon mahtuu kriisejä ja paljon rakkautta ja onneakin. Nyt tuntuu kuitenkin, että minun voimani ovat lopussa, tätä ennen olen aina kerännyt sirpaleet ja kuljettanut laumani läpi kriisien. Nyt en enää tiedä, jaksanko käyttää tähän suhteeseen sen vaatimaa energiaa, sitä tarvitsevat kuitenkin enemmän lapseni.
Olen itse sairastanut diagnoosilla vähintään keskivakava masennus useamman vuoden. Lääkitys ja pitkä terapia auttoivat, enkä enää halua enkä voi itseäni siihen tilaan päästää. Tunnen kuitenkin, että jos joku ei kuuntele minua, saatan alkaa vajota yhä alemmas. Suurin pelkoni on tämä ja siksi kirjoitan.
Olen vuosien varrella auttanut nyt toipuvaa alkoholistimiestäni ja joutunut liiaksi hoitajan asemaan. Hänellä on diagnosoitu myös persoonallisuushäiriö, mutta siitä hän ei ole koskaan suostunut minulle enempää kertomaan.Olen hoitanut häntä, hänen velkojaan, lapsia ja kotia monet vuodet. Jo ennen ensimmäisen tyttäremme syntymää yli kymmenen vuotta sitten hän katosi yli viikoksi ja sain selville, että meitä uhkaa häätö maksamattomien vuokrien takia. Olin sokissa, nuori ja yksin. Sain molempien perheiden avulla raavittua nuo monet tuhannet eurot kasaan.
Vuosien varrella olen kokenut toistuvaa haukkumista ja huutamista, erouhkauksia ja katoamisia. Vika saattoi krapulaisessa katuvassa miehessä mielestään hiukan olla, mutta siitä ei saanut puhua. Lopulta kuitenkin minä olen hirviö, jolle voi sanoa mitä vaan ja jonka kamaluuden syytä kaikki on.
Nyttemmin hän minun ja perheensä (suurkiitos äidilleen) tuella opiskeli uuden ammatin ja on työelämässä. Alkoholi on suurimmaksi osaksi jäänyt pois, mutta räjähdys on koko ajan vain pienen raapaisun päässä pinnan alla. Viime aikoina hän on alkanut osallistumaan kotitöihin, mutta siitäkin saa syyn haukkua, kun olen lasten ja oman viime vuoden lopulta koko kevään jatkuneen sairastelukierteen jälkeen ollut väsynyt. Hän toki sanoo, että anna hän hoitaa, mutta huutaa kuitenkin, kun en ole ehtinyt/jaksanut tehdä niitä asioita, jotka hän ajatteli minun hoitavan. Vanhimman lapseni kanssa opimme reaktioita joskus jo varomaan, mutta kun ei siitäkään ole ollut apua, olen yrittänyt elää niin omana itsenäni kuin olen voinut.
Äsken luulin hänen menneen nukkumaan, mutta taisi tämän iltaisen huudon päätteeksi nähdä, mihin kirjoitan. Otan riskin, sillä minun voimani alkavat olla olemme jonossa perheneuvolaan, mutta ne kuulemma ovat pitkät.
En tiedä, saako tästä mitään selvää, mutta kirjoitan kyyneleet silmissä nopeasti, että lähetän tämän. Tunnen, että tästä kirjoittamisesta on kuitenkin ainakin se apu, että saisin itselleni voimaa kun näen ajatukseni kirjoitettuna. Pieni osa kalliosta sydämelläni ehkä murenee ja saan muutaman tunnin unen. Tunnen syvää surua, sillä rakkauteni on ollut suurta ja olen uskonut anteeksiannon voimaan. Joskus kuitenkin toivoisi armoa itselleen, ja jo vuosia sitten sanoin puolivakavissaan, että sitten kun olen hoitanut hänet kuntoon, minusta tulee tarpeeton. Nytkö se aika on?
Onko tätä mitään mieltä jatkaa, mietin? Istun tässä koneella säikkynä kuin jahdattu jänis, sillä mieheni palasi taas makuuhuoneesta ilmoittamaan, että autoveron eräpäivä, se pitää maksaa nyt. Heti. Joudun lopettamaan, mutta jos jollakulla olisi edes yksi lohdun sana, sellainen merkitsisi enemmän kuin osaan kertoa. Tai tarina, miten eron kautta tai eroamatta voi selvitä eteenpäin?
Heippa
Niin onhan tuossa sulla ihan liikaakin ongelmia ja vastoinkäymisiä ja mielestäni noin ei voi jatkua!!!
Minä niin toivon että ihmiset pystyisi elämään onnellisena ja sitä toivoisin teillekkin.
Mutta teidän kyllä nyt pitäisi kyllä puhua asiat selväksi ja sopia pelisäännöt.
Mut kaikenlainen haukkuminen, ja sinun aliarvioiminen kyllä täytyy heti loppua sillä se
kyllä henkisesti syö ja onkin tehnyt jo paljon hallaa.
Mutta kysyisin mitä sinä itse tekisit???
Onko sulla ketään ystävää, kaveria jolle voisit puhua ilot ja surut???
Nyt sinun ensiksi pitää huolehtia omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista.
Kirjoita mitä sulle kuuluu ja miten olet jaksanut???
Kaunista kevättä sulle
Hei Katriina V
Tarina elämästäsi kosketti minua tosi syvästi, saat minulta monta myötätunnon ajatusta ja lohdutuksen sanaa. Toivon sinulle paljon voimia!
Kaiken kertomasi jälkeen tunsin iloa siitä, että näen sinun ikään kuin murtautuvan ulos niistä kahleista, joita olet avioliittonne ajan kantanut. Olet suostunut miehesi hoitajaksi, loputtomaksi joustajaksi, vastuunkantajaksi ja koossapitäjäksi. Tämän lisäksi sinua on uhkailtu, haukuttu ja moitittu. Se, ettet ole kokonaan murentunut kaiken kokemasi jälkeen, on ihme. Olet upealla itsenäistymisen tiellä, siitä se lähtee, ongelman tunnistamisesta ja kriittisestä tarkastelusta.
Naisen sielu on aivan ihmeellinen. Se on uskollinen, toivoo parasta, kestää ja joustaa, antaa anteeksi, rakastaa vaikka vastassa olisi hirviö. Sellainen olet sinäkin ollut. Mutta ei ole tarkoitus, että vain toinen saa kaiken, toinen menettää kaiken. Ei niin, että toinen parantuu ja siinä toinen sairastuu. Hinta on aivan liian kova. Jo lastenkin takia sinun on mietittävä tarkkaan, mihin olet valmis. Ja ennen muuta itsesi takia. Kun sinä voit hyvin ja olet henkisesti tasapainoinen ja terve, myös lapsilla on turvallista ja hyvä olla. Lapsesi ovat vielä nuoria, jos vanhinkin on vasta kymmenen vuoden tuntumassa. He tarvitsevat äitiä vielä pitkään.
Luin hetki sitten kirjaa Revitty sydän, voiko uskottomuudesta toipua. Siinä oli kuvaamasi tilanne lähes tarkalleen. Kun sisimmältään kipeä ihminen löytää puolisokseen henkilön, joka haluaa alitajuisesti hoitaa, syntyy jo alkujaan vinoutunut asetelma parisuhteeseen. Suhde saattaa toimia hyvinkin niin kauan kuin toinen vain jaksaa hoitamista, mutta tyypillisesti 10-15 vuoden kuluttua suhteen alkamisesta hoitaja alkaa uupua ja tulee identiteettikriisiin. Tällöin parisuhteen kriisi on valmis, koska toinen osapuoli ei pysty hyväksymään muutosta, luopumaan "saavutetuista eduista". Parisuhde voidaan pelastaa vain, jos lähdetään tutkimaan suhteen perusteita ja muuttamaan niitä vinoumia alusta lähtien. Ai miksi tämän kaiken niin hyvin muistan? Olen täsmälleen samanlaisessa tilanteessa, jossa silmäni ovat auenneet omalle läheisriippuvuudella ja toisen loputtomalle tarvitsevuudelle. Meillä mies teki eropäätöksen ja laittoi viime viikolla eron vireille. Siitä aloittamassani viestiketjussa lisää.
Toivon sinulle koko sydämestäni voimia, uskoa huomiseen. Muista, olet tärkeä, koska olet olemassa ihan itsenäsi, et vain miehesi jatkeena. Olet synnyttänyt kolme lasta, olet heille korvaamaton, hoida itseäsi kuin vain suurinta aarretta voidaan hoitaa. On parempi pelastaa neljä henkilöä kuin yksi teidän perheessä. Joskus se vaatii radikaaleja liikkeitä, joskus yhteiselämän jatkaminen voi olla mahdollista. Mutta muista, olet itse vastuussa omasta onnelisuudestasi!
Ajattelen sinua lämmöllä, toivottavasti tunnet sen. Olemme hyvin samankaltaisessa tilanteessa. Odotan kovasti, että saan kuulla sinusta pian uudestaan. Kirjoittele tänne, kun vain on mahdollista.
Aurinkoista kevättä!