En todellakaan voi sanoa, että tuntisin samoin. En kuitenkaan viitsi ketjuasi varastaa omilla päänsisäisillä myrskyilläni. Yksi ongelmistani on kuitenkin tapaukseesi viittaava. Kuulostit nimittäin hyvin paljon vaimoltani. Tai siltä, miksi hän on viimeisen vuoden aikana muuttunut. Huomaan, ettei hän ole ehjä, mutta syytä emme ole keksineet. Tosin kaikkea mahdollista negatiivistä hän sanoo tuntevansa.

Kaiken pyörittelyn jälkeen vaikuttaa siltä, että vaimoni on masentunut ja masennus menemässä vakavemmaksi koko ajan tai sitten hänen petos on kalvanut omaatuntoa. Tai kuka tietää, kun hän ei hae apua tai edes halua sitä.

Voisiko moisesta olla sinun kohdallasi kyse? Onko sinulla muita ongelmia tunteidesi kanssa?

Uskon vakaasti, että sinulla on olemassa tunteet, mutta ne eivät vain pääse esiin. Olet kokenut hylkäämisiä ja et ole saanut kohdata riittävästi rakkautta, jonka vuoksi olet ehkä alitajuisesti alkanut suojautumaan. Kun ei tunne mitään, ei ole niin haavoittuvainen. Kun esim. rakastuu ja antaa tunteille vallan, asettuu samalla hyvin "alastomana" ja haavoittuvana toisen eteen. Siinä on riski tulla hylätyksi ja kokea kamalia hyljätyksi tulemisen tunteita.

Jotta voisit elää täyttä elämää, tarvitsee sinun löytää tunteesi, joita sinulla on taatusti roppakaupalla jossain sielun syövereissä piilossa. Suosittelin käyntiä ammatti-ihmisen luona. Psykologi tms. voisi auttaa sinua löytämään tunteesi. Kannattaa varata nenäliinoja mukaan (tai on heillä valmiinakin 😉). Omien tunteiden löytäminen nostattaa kirjaimellisesti tunteet pintaan!

Juu ammattiapua tässä tosiaan tarvitaan.. Mtt:lle yritin jo, mutta koska mulla ei kirjaimellisesti ole henki tässä lähdössä niin apua ei sieltä herunut, onneksi löysin muuta kautta apua, johon menen ensi perjantaina... Paljon asioita menneisyydestä tulee kyllä päivittäin mieleen, esimerkiksi poikaystävä muistuttaa jossakin asiassa isääni. En oikein tiedä miten suhtautua näihin ajatuksiin.. Kiitos vastauksista.

Kuulostipa osittain melko tutulta. Itselläni tyhjyys ja tunteettomuus eivät hallitse aivan noin suuressa mittakaavassa, mutta ovat silti varsin tuttuja. Välillä elämäni on tuntunut aivan käsittämättömän sisällöttömältä ja tarkoituksettomalta, mutta viime vuosina olen löytänyt monia kiintokohtia elämääni. Tunteettomuus koskee suurinta osaa muista ihmisistä, muttei tietenkään aiheuta valtaosan kanssa mitään ongelmia. Rehellisiä rakkauden tunteita minulla on ainoastaan äitiäni ja nuorempia sisaruksiani kohtaan. Eniten tunteettomuudesta on ollut ongelmia parisuhteessani, mutta mieheni on ainakin suurin piirtein hyväksynyt sen osaksi minua, vaikka välillä valittaakin siitä. Tunnen kyllä miestäni kohtaan kiintymystä, välittämistä ja tottumusta, mutten ole koskaan pystynyt todella rakastamaan häntä tai ketään muutakaan miestä. Huonoina hetkinä tunnen, että voisin koska tahansa lopettaa parisuhteeni, jos siihen olisi todellinen syy. Myös seksin suhteen minulla on samoja kokemuksia, sillä se ei yleisesti ottaen tunnu henkisesti miltään, vaikka fyysisesti saankin suhteellisen helposti orgasmin. En edes muista, milloin olisin viimeksi halunnut seksiä.

Jokapäiväisessä elämässä tunteettomuuteni ei juuri näy. Minulla on paljon hyvän päivän tuttuja, joille ei sen kummemmin tarvitse selitellä tunteistaan tai ajatuksistaan. He tietävät minusta vain sen, mitä olen sattunut kertomaan. Lähempi ystävystyminen on aina ollut minulle vaikeaa ja tullut vuosien myötä entistä vaikeammaksi. Jo lapsena minun oli vaikea tajuta erityisesti tytöille kuuluvia paras kaveri -kuvioita. Kaipasin omaakin aikaa, enkä ollut valmis laittamaan itseäni täydellisesti likoon. Myöhemmin ongelmaksi on tullut se, etten jaksa pitää kehenkään tiiviisti yhteyttä tai käydä. Rehellisesti sanottuna en edes kaipaa itselleni kovin läheisiä ystäviä. Vuosien takaa on joitakin, jotka tuntevat minut suhteellisen hyvin. En pidä heihin säännöllisesti yhteyttä, mutta nähdessämme meillä on paljon puhuttavaa. Koen osittain ahdistavaksi ihmiset, jotka välittävät minusta, sillä he automaattisesti odottavat minulta tiettyjä tunteita ja tietynlaista toimintaa. Ehkä siksi en alitajuisesti päästä ihmisiä tiettyä rajaa lähemmäksi itseäni.

Lapsuutesikin kuulostaa tutulta. Myös minun isäni on alkoholisti, joka on alistanut äitiäni ja terrorisoinut koko perhettä. Riidat ja valvotut yöt ovat tulleet tutuiksi, ja myös minun isäni on saanut minut lukemattomia kertoja itkemään inhottavilla kommenteillaan. Ehkä osaksi juuri niiden takia on täytynyt oppia kovettamaan itsensä. Minun äitini ei kyllä ole juonut, ja uskon hänen rakastaneen ja rakastavan minua, mutta lapsuudessani isäni juominen ja masennukset sekä nuoremmat sisarukseni veivät hänen kaiken aikansa ja kaikki voimavaransa. Jouduin myös huolehtimaan itsestäni lähes täysin ja olen ottanut paljon vastuuta myös nuoremmista sisaruksistani. Tunnen edelleen heistä huolta, sillä en enää itse asu kotona. Olen myös ottanut osittain sen asenteen, etten satuta itseäni, kun en välitä enkä luo tiiviitä ihmissuhteita. Tästä johtuen en haluaisi lapsiakaan (ehkä koskaan), mistä meillä on välillä mieheni kanssa riitaa. Voi myös olla, että tunnen miehiä kohtaan tiettyä epäluuloisuutta isäni vuoksi.

Mutta tsemppiä sinulle, Monica! 🙂👍 Kyllä se elämä aina joskus hymyilee, vaikka välillä käydäänkin pohjilla. 😀 Mielestäni tunteet ovat asia, joita ei voi pakottaa esiin, ne tulevat kun ovat tullakseen. Luultavasti kyse on ihmisen yhdestä puolustuskeinosta.

Hei Monica_79. Tunnistin itseni tuosta sun kirjoituksesta koska itsekin olen pelännyt kiintyä toisiin ihmisiin johon taas on syynä aikaisemmat kokemukset, pettymykset ja "henkiset selkäsaunat". En osaa tarkalleen edes sanoa missä vaiheessa tunnekylmyys hiipi elämääni. Jos suutun niin senkin kätken vain sisimpääni enkä anna sen tulla ulos ja näkyä ja kuulua, kunhan jurputan itsekseni. Jopa ammattiauttajalle hakeutuneena tuntuu turhauttavalta puhua ongelmistaan koska tää ihminen tekee sitä työkseen ja mulla olis pakottava ja joskus jopa epätoivoinen tarve puhua jollekin joka oikeesti välittää ja jolle itse myös voisin olla tukena ja uskaltaa välittää oikeesti. Mulla on lapsia, joita rakastan tietenkin aidosti ja syvästi, mut joskus tuntuu että olis helpompi kun olis ihan yksin eikä tartteis pelätä että ottavat liian raskaasti meikäläisen päänvaivat. Just vain ja ainoastaan omilta lapsiltani olen kokenut saavani ja antavani aitoa ja pyyteetöntä rakkautta ilman ehtoja. Tästä ei tainnut olla sulle mitään apua mutta toivon että saat sitä sieltä minne olet nyt sitten menossa. Se, että mielenterveyden ongelmien kanssa painistelevia voi auttaa ja ymmärtää vain samoja kokenut, tuntuu olevan tosiasia. Onnellinen se, jolla on ystävä joka ymmärtää ja jaksaa tukea vaikka ei olisikaan näiden asioiden kanssa itse pulassa. Toivottavasti tää ei ollut viestiketjusi varastamista, mutta kun pyysit kokemuksia muilta samasta asiasta.🙂👍

Samanlaisia tuntemuksia minullakin.Olen aika tunteeton ollut ikäni.Varsinkin,jos joku ihminen pitää minusta,en pysty rakastamaan sellaista ihmistä.Aivan kuin en olisi rakkauden arvoinen.
Vaikka olen tunnevammainen,olen ollut naimisissa 20v.Liitto on juuri kariutunut.Minä lähdin mieheni mustasukkaisuuden ja henkisen väkivallan vuoksi.Mies on muuttunut kovasti ja olisin tahtonut palata takaisin.Hän halusi kuitenkin kääntää uuden lehden elämänsä sivulla.
Nyt kadun lähtöäni ja minulla hirveä syyllisyydentaakka lastemme vuoksi.Mutta tiedän,että lähtöni oli ihan oikea ratkaisu.Olisi vain pitänyt miehen kanssa sopia,että katselemme rauhassa,miltä liiton tulevaisuus näyttää erikseen asuttuina.Ryntäsimme molemmat päätä pahkaa uuteen suhteeseen.Tapailin erästä miestä muutaman kerran,mutta en halunnut jatkaa hänen kanssaan.Mieheni löysi myös uuden ja tuntuu olevan aika vakavissaan.Ja se satuttaa kovasti!
Nyt tulevaisuus tälläisenä tunnevammaisena pelottaa.Kaipaan ihan hirveästi ihmistä vierelleni enkä tiedä,kuinka selviän yksin.Minulla on seksisuhde erään ihanan miehen kanssa,mutta hän ei halua vakavampaa suhdetta.Tapaamme silloin tällöin,puhelimitse olemme päivittäin tekemisissä.Hän kannustaa minua erossani ja minä kuuntelen ja yritän parhaani mukaan kannustaa häntä.Minulla on aika paljon tunteita häntä kohtaan.En niistä hänelle kuitenkaan ole kertonut,tuskin kerronkaan ellei hän kerro omista tunteistaan.

🤔 Onpas vain järkyttävä olo! Tänään ois ensimmäinen kerta uudessa "terapiassa" ja jännittää, että otetaanko mun ongelmia siellä tosissaan. Eilen oli todella hankala päivä, poikaystävä alkaa saada tarpeekseen minun kiukunpuuskista ja siitä etten pysty puhumaan tunteistani. Sitten aloin pelätä suunnattomasti, että minut jätetään ja tyypilliseen tapaani mietin, että pitäis jättää ensin niin ei sattuis niin paljon. Mielessä pyöri koko ajan sellaisia ajatuksia, että kuitenkin poikaystäväni rakastaa vielä exäänsä (vaikka on sanonut ettei näin ole, enkä uskalla ees kysyä asioista kun hän hermostuu), ja minä en ole tarpeeksi hyvä hänelle, koska tunteeni vaihtelevat yhdenkin päivän sisällä laidasta laitaan. Olen siis jo vähän alkanut tuntemaan enemmän, mutta valitettavasti se on ollut suurimmaksi osaksi tuskaa, vaikkakin välillä olen osannut nauttia vaikka halauksesta. Sitten mulle saattaa tulla ihan omituisia "oloja", esim jos me ollaan kylässä ja poikakaveri juttelee reippaasti mun kaverille niin tunnen jääväni ulkopuolelle ja pahoitan mieleni.

Tunnen itseni vialliseksi ja tulevaisuus tuntuu todella pelottavalta, että miten voin koskaan asua kenenkään miehen kanssa, kun aloin eilen voimaan todella huonosti poikakaverin luona, oksentelin ja en pystynyt nukkumaan kun kaikki pyöri mielessä. Myös se tuntuu hankalalta, että poikakaveri puhuu välillä eksästään, jonkakanssa oli useita vuosia yhdessä, tuntuuu että joko puristan itseni kasaan etten tuntisi kipua tai sitten tunnen tuskaa. No, jokatapauksessa minun piti pyytää aamuyöstä kyytiä kotiin ku olo alkoi olla sietämätön. Pelotti todella, että miten selviän. Joko en siis tunne mitään tai sitten tunnen kaikkea potenssiin kymmenen eli hyvä tuntuu hyvältä ja paha tosi pahalta. Saatan suuttua 3 kertaa päivässä, ihan tyhjästä, mikä on raskasta meille molemmille. Poikaystävä on myös loukkaantunut siitä, etten osaa sanoa vielä 5 kk yhdessäolon jälkeen tunteistani muuta kuin että ne vaihtelee samanpäivän aikanakin hyvistä huonoihin. Jotenkin tuntuu, että mulla on tuntosarvet koko ajan koholla ja valmiina huomaamaan asioita, että minkä vuoksi kannattais pötkiä pakoon. Sen vuoksi nuo tunteetkin varmaan vaihtelee, että jos tapahtuu pahaa, olen kauhuissani ja valmis pakoon ja jos tapahtuu hyvää niin olen suht ok. Vaikeetapa on. Kiitos taas uusista vastauksista.