Mitähän tässä oikein tekisi?
Olen 31-vuotias opiskeleva, avioliitossa asuva kahden pienen lapsen äiti. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä tänä vuonna 10 vuotta, josta naimisissa 6. Viimeisten kahden vuoden aikana olen alkanut enenevässä määrin miettimään, onko tämä se suhde, missä haluan elää loppuelämäni, rakastanko enää miestäni?
Olemme mieheni kanssa hyvin erilaisia persoonia, mieheni on hyvin epäsosiaalinen ihminen, jonka rakkain (ja ainoa) harrastus on tietokoneella istuminen. Hänellä ei ole yhtään ainoaa kaveria perheensä ulkopuolella, lukuunottamatta niitä pariskuntia, jotka tunnemme yhdessä – ja joiden luona käymme minun aloitteestani. Itse olen todella sosiaalinen, kaipaan ympärilleni ihmisiä ja elämää. Viihdyn kyllä myös kotona, mutta olen jo vuosia yrittänyt houkutella miestäni johonkin yhteiseen harrastukseen siinä onnistumatta – häntä ei kiinnosta yksinkertaisesti mikään. Emme myöskään osaa keskustella, eikä meillä oikeastaan ole mitään puhuttavaakaan lastenhoidon ja kotiasioiden ulkopuolella. Riitelemme vaihtelevasti kausittain, ja yleensä riitamme ovat kauheaa toistemme syyttelyä ja mieheni varsinkin on mestari haukkumaan minua suuttuessaan. Ja itse tietysti vastaan sitten usein samalla mitalla takaisin..
Yksi suuria ongelmiamme on myös seksielämämme. Mieheni haluaisi ja yrittääkin vongata minulta kiitettävän usein, mutta minun haluni ovat lähes nollassa, tai ne tulevat todella harvoin kausittain. Mieheni vonkaaminen ja ehdottelu ärsyttää minua, mutta sanomisistani huolimatta hän ei ole tapojaan muuttanut.
Vaikka koen, että haluaisin kokeilla asumuseroa, en kuitenkaan jostain syystä uskalla ottaa asiaa esille mieheni kanssa. Uskon hänen suuttuvan siitä (toki ymmärrettävää), ja toisaalta pelkään myös asumuseron tuomaa taloudellista ahdinkoa. Olen tällä hetkellä opiskelujeni puolivälissä, valmistun kahden vuoden kuluttua, ainoat tuloni ovat satunnaiset keikkatyöt sekä lapsilisät, en saa edes opintotukea tai muitakaan tukia. Toki sitten saisin erinäisiä tukia, mutta kuitenkin totaalinen taloudellinen epävakaus arveluttaa suuresti.
Paraneeko asiat eroamalla. Eron ei taida hoitua asuntoa muuttamalla. Monikaan ei taida ajatella asioita aivan loppuun saakka erotessa. Ero ei ole helppo juttu ja vaan toisen päätettävissä. Liitossa on kaksi ihmistä ja useimmiten yhteiset lapset. - Parisuhde vaatiia hoitamista, yhteinen loma, tai viikonloppukin voisi tuoda uusia näköaloja arkeen. Mielestäni aivan tavallinen arki kun sen oppii jakamaan puolisoiden kesken arki johon kuuluvat kodin työt ja lasten hoito - on sitä oikeaa avioliittoelämää joka tuottaa onnea. Aivan tavalliset arkiset pienet kohteliaisuudet ja pienet hemmottelut - arkipäivän erotiikkaa johon ei välttämättä tarvitse kuulua aina seksielämä.
Tietokoneella istuminen on monenkin "ongelma" niin ja onhan siellä asiaakin - asioita joilla useampikin ratkaisee ongelmansa.😀
Totta, muuttamalla pois nykyisestä kodista ei hoideta koko eroa. Se ei ole kuvitelmanikaan, olen vierestä aikoinaan seurannut vanhempieni eroa ja tiedän, ettei se ole helppo ja miellyttävä prosessi. Mutta toisaalta, kyllähän eroaminen on vain toisen osapuolen päätettävissä, vai miten toista voisi vasten tahtoaan pitää parisuhteessa? Ja ovatko lapset oikeasti syy jäädä parisuhteeseen, jossa ei muutoin halua olla, tekeekö se lasten elämästä onnellisempaa ja parempaa jos äiti/isä voi huonosti? Itse olen sitä mieltä (enkä vain oman suhteeni osalta), että lapset vaistoavat todella helposti aikuisten tunteet ja reagoivat niihin omalla käytöksellään. Lisäksi, millaisen parisuhteen esimerkin minä haluan lapsilleni antaa? Sehän on ihan tunnustettu fakta, että lapset vievät omiin parisuhteisiinsa mukanaan niitä piirteitä, joita ovat vanhemmiltaan oppineet.
Olen eräitäkin kertoja aiemmin ehdottanut miehelleni yhteistä viikonloppua tai muuta yhteistä tekemistä, mutta hänellä ei ole sellaisiin mitään mielenkiintoa. Nykyään en jaksa enää edes yrittää ehdotella mitään normaaliarjesta poikkeavaa. Minut on lannistettu ja kiinnostuksenikin on tainnut kadota jo aikaa sitten.
Olen huonoimpina hetkinä kertonut, että kaipaan suhteeseemme jotain muutakin kuin tätä samaa päivästä toiseen puurtamista, en ole onnellinen, mutta hänen mielestään kaikki on hyvin näin ja ongelmani ovat jotakuinkin omiani. Mieheni on paljolti sitä mieltä, että suurin osa elämämme ongelmista juontaa juurensa siitä, kun löysin itseäni kiinnostavan alan vasta lasten synnyttyä ja joudumme nyt elämään tiukoilla opiskelujeni ajan. Hän siis ajattelee enimmäkseen raha-asioita, minun vaakakupissani elämässä on niin paljon muutakin kuin raha.
Yksi minua vaivaavista asioista on myös se, että minulla ja miehelläni on hyvin erilaiset haaveet tulevaisuuden suhteen. Tai ehkä lähinnä niin, että minulla on haaveita, jotka eivät häntä kiinnosta ja niin ollen haaveeni jäävät tietenkin toteuttamatta.
Kaikesta huolimatta, en kuitenkaan ole ihan sataprosenttisen varma, että haluaisin erota, mutta monen asian pitäisi muuttua, jotta jaksaisin jatkaa ja voisin sanoa olevani onnellinen. En vain tiedä, ovatko sellaiset muutokset mahdollisia..
Camryn kirjoitti 15.1.2013 13:58
Olen eräitäkin kertoja aiemmin ehdottanut miehelleni yhteistä viikonloppua tai muuta yhteistä tekemistä, mutta hänellä ei ole sellaisiin mitään mielenkiintoa. Nykyään en jaksa enää edes yrittää ehdotella mitään normaaliarjesta poikkeavaa. Minut on lannistettu ja kiinnostuksenikin on tainnut kadota jo aikaa sitten.
Olen huonoimpina hetkinä kertonut, että kaipaan suhteeseemme jotain muutakin kuin tätä samaa päivästä toiseen puurtamista, en ole onnellinen, mutta hänen mielestään kaikki on hyvin näin ja ongelmani ovat jotakuinkin omiani. Mieheni on paljolti sitä mieltä, että suurin osa elämämme ongelmista juontaa juurensa siitä, kun löysin itseäni kiinnostavan alan vasta lasten synnyttyä ja joudumme nyt elämään tiukoilla opiskelujeni ajan. Hän siis ajattelee enimmäkseen raha-asioita, minun vaakakupissani elämässä on niin paljon muutakin kuin raha.Yksi minua vaivaavista asioista on myös se, että minulla ja miehelläni on hyvin erilaiset haaveet tulevaisuuden suhteen. Tai ehkä lähinnä niin, että minulla on haaveita, jotka eivät häntä kiinnosta ja niin ollen haaveeni jäävät tietenkin toteuttamatta.
Kaikesta huolimatta, en kuitenkaan ole ihan sataprosenttisen varma, että haluaisin erota, mutta monen asian pitäisi muuttua, jotta jaksaisin jatkaa ja voisin sanoa olevani onnellinen. En vain tiedä, ovatko sellaiset muutokset mahdollisia..
Miten niin haaveesi jäävät tietenkin toteuttamatta? Jos itse alat toimia haaveidesi suuntaisesti. tehdä haaveesi toteutumiseksi vaikka askel kerrallaan jotain, voit kenties jossain vaiheessa saada miehestäsikin tukea. Olen itse elänyt pitkän avioliiton, joka ei särkynyt kertomanlaisiisi syihin vaan traumasyihin, jossa tein ja toimin omaksi(kin) (en vaan perheen) parhaaksi asioita: hakeuduin kursseille, kävin tanssimassa sovittuani siitä ensin mieheni kanssa, hoidin omia kaverisuhteitani jne. ja mies omiaan tai lähinnä harrasti töitä vapaa-ajallaankin. Ero on äärimmäinen ratkaisu, ja ensi vaikutelma minkä kirjoituksestasi saa, kertoo että teillä on paljon hyviä asioita liitossanne. Raha-asiat on kuin yksi pöydänjalka avioliitossanne, ei koko pöytä, siitä vois vaihtaa ajatuksia kumppanin kanssa miten hän mieltää mitä ne muut pöydän jalat on, joilla suhde pysyy kunnossa. Me naiset kaipaamme totta tosiaan enemmän huomiota, paikallaan pysyvä arki ei aivan riitä että vireystila säilyy hyvänä. Jos siinä arjessa ei tule kuulluksi tai tulee aina ohitetuksi. Muutokset, joita kaipaat, ovat mahdollisia jos jaksat uskoa niihin.
Haaveeni ovat sellaisia, jotka vaativat koko perheen halua ja innostusta - haaveitani ovat mm. työskennellä vuosi tai pari ulkomailla, kunhan olen ensin valmistumiseni jälkeen saanut hieman työkokemusta. Mieheni ei voisi kuvitellakaan asuvansa ulkomailla.
Haluaisin meille koiran, olen aina halunnut. Tämän mieheni on luvannut jo vuosia sitten, mutta aina löytyy uusia syitä, miksei koiraa juuri nyt voi ottaa.
Haluaisin joskus kolmannen lapsen (ehkä), mutta mieheni ei mistään hinnasta.
Ja joskus elämässäni voisin kuvitella asuvani muualla kuin Uudellamaalla (en ole täältä kotoisin), mutta mieheni taas ei suostu ainakaan ennen eläkepäiviään poistumaan kauas pk-seudulta.
Lasta en voi perheeseen hankkia ilman miestäni, koiraa taas ei voi perheeseen ottaa elleivät kaikki sitoudu sen hoitoon ja koulutukseen, yksinäni en voi muuttaa perhettämme pois Etelä-Suomesta.. No, voisin toki lähteä yksinäni vuodeksi-pariksi ulkomaille töihin, mutta mieheni tuntien senkin toteuttaminen aiheuttaisi ongelmia - joskaan se ei olisi helppoa mahdollisen eronkaan jälkeen.