niin siis mitä ihmettä minulle on tapahtunut?seurustelen iloisesti,tapailen ja tunnen oloni kivaksi.niin nyt yht`äkkiä mä itken ikävääni neljän vuoden takaiseen suhteeseen.ihmiseen joka petti ja ketä minä petin.aivan tolkuton ikävä sitä arkea ja kaikkea.suhde oli tosin yli kymmenen vuotta.tuntuu kuitenkin aivan kamalan väärältä ja surkealta. hän on naimisissa ym.hän pyyteli minua sen kolme vuotta takaisin,kunnes laitoin välit poikki.nyt kadun ja itken…
onko tää nyt ihan ok?🤨
Hei
Ehkä sinulla on nyt se hetki, jolloin on mahdollisuus surra menetystä. On tukea ja voimia eli asiat riittävän hyvin. Käy ne tunteet läpi ja löydät itsestäsi jotain. Mutta ei se tarkoita sitä, että sinun täytyisi ottaa yhteyttä tuohon ihmiseen. Se on sinun oma juttusi. Tsemppiä!🙂🌻
Viisaita sanoja voisi tähän laukoa ja sanoa kaikenlaista mitä minäkin olen lukenut kirjoista ja terapeutilta kuullut, mutta mutta. Ne ei auta kun se ikävä yllättää. Tai auttaahan ne kun muistaa ettei tee mitään hätiköityä siinä tunnetilassa vaan antaa sen mennä ohi, sillä ikävä kyllä se tunne menee ohi ja hetken päästä muistaa sen todellisuuden miksi erosi. Ihmismieli on kummallinen. Sille ei kannata elämäänsä perustaa tai on kohta kaikki asiat sekaisin.
Minä olen taistellut ikäväni kanssa jo pitkään. Ja sen huomaan itsessäni että joskus ikävöin milloin mitäkin mennyttä asiaa. Olisikohan tähän vammaan jokin toipumiskeino, ettei elämä kuluisi hukkaan menneitä haikaillen? Niinkuin jäisin jostain paitsi jota ehdottomasti haluan, ja haluanko sittenkään.
Koko vuosi 2009 meni enemmän ja vähemmän siinä, että mietittiin erotako vai ei. Sitten päätettiin erota. Minä päätin erota. Vuoteen 2009 mahtui mm. abortti, joka tehtiin, koska meistä ei ollut yhdessä vanhemmiksi. Suhde oli niin huonossa jamassa, että vahinkolapsi siihen, ei ei ei... Toisaalta siihen mahtui myös viikon ulkomaanreissu (ensimmäinen meidän suhteessa). No loppuvaiheessa kuulin, että hän olisikin halunnut vielä jatkaa, mutta minä olin kuulemma ratkaisuni jo tehnyt. Minä taas luulin, että yhdessä se ratkaisu tehtiin. Ettei ollut muuta vaihtoehtoa. Muuton hetki tuli. Oltiin jouluna uudessa kodissa, minä ja lapsi edellisestä suhteesta. Kun joulun tohinat oli ohi, iski aivan hirveä ikävä. Nyt olen kohta kaksi viikkoa itkenyt häntä, en haluakaan erota. Haluan hänet. En halua menettää häntä. Mitä hittoa tämä on?? Miten sitä voi olla niin varma erosta ja sitten kun se on totta, iskee aivan hirveä kaipuu, ikävä. Olen masennuksen syövereissä, enkä saa tehtyä mitään. Makaan sängyllä ja itken. Otin häneen yhteyttä ja kävinkin siellä, kodissa jossa itsekin asuin vain hetki sitten. Oltiin pitkästä aikaa lähekkäin ja miten hyvältä se tuntuikaan! Maattiin vaan sylikkäin, miten se tuntuikin niin oikealta! Ja nyt on taas paha olla.
Mietin, mikä olisi tilanne jos sitä aborttia ei olisi tehty. Meillä olisi nyt lapsi. Asuttaisiin edelleen yhdessä. En vaan saa koskaan tietää!
Mitä pitäisi tehdä?! Onko tämä normaalia kipuilua? Onko tämä vaan sitä eron käsittelemistä mielessään vai oliko hän oikeasti se elämäni mies? Teinkö hirveän virheen kun en koittanut korjata suhdettamme? Miksi se ero tuntui oikealta silloin ja nyt niin väärältä??