Mitä vanhemmuus vaatii mielenterveyskuntoutujalta?

Mitä vanhemmuus vaatii mielenterveyskuntoutujalta?

Käyttäjä K.K. aloittanut aikaan 20.07.2012 klo 02:39 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä K.K. kirjoittanut 20.07.2012 klo 02:39

Hei!

Olisikohan täällä kukaan miettinyt samoja asioita kanssani? Olen nainen siinä iässä, että lapset olisi jo mahdollisimman pian saatava alulle, ja uskon hetki hetkeltä enemmän haluavani vielä kerran saada lapsia. Rakastan veljeni lapsia, enkä haluaisi ajatella että 10, 20 tai 30 vuoden päästä oma elämäni olisi edelleen tätä samaa: työtä ja uraa, parisuhdetta, lemmikkieläimiä, oman kodin hankkimista tai sen hoitoa, satunnainen matka jos lemmikit saa jonnekin hoitoon. Ihan hyvää elämää sinänsä, mutta haluaisin jotain paljon enemmän, syvempää ja tärkeämpää. Haluaisin myös jäädä osaksi sukupolvien ketjua, haluaisin tietää että jotain jäisi tänne minun jälkeeni. Itsekästä ehkä? Mies ymmärtää ajatukseni ja on samaa mieltä, että lapsia on kerran elämässä saatava, mutta tuntee useimmiten olevansa vielä liian nuori ja kokematon 35 vuoden ikäisenä…

Olen siis parisuhteessa, kuusi vuotta täynnä joista neljä asuttu yhdessä. Mies on toisesta Euroopan maasta, matka kotiin perheen luo vie häneltä koko päivän. Siitä aiheutuu omat ongelmansa. Enemmän ongelmia, tai ainakin päänvaivaa, aiheutuu kuitenkin meidän molempien mielenterveysongelmista. Niistä on ollut tosin melkoisesti enemmän hankaluutta nuorempana – nyttemmin olemme molemmat oppineet elämään aika hyvin niiden kanssa, minä ilman lääkkeitäkin ja hän lääkkeiden avulla. Meillä on molemmilla varsin heikko itsetunto ja varsinkin minä olen todella piintynyt perfektionisti. Sairastin itse keskivaikeaa ja vaikeaa masennusta vuosikaudet, mies puolestaan yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä mihin liittyi erittäin vaikea masennus. Jotain muitakin diagnosoimattomia ongelmia miehellä on ollut jo lapsesta, esimerkiksi kyvyttömyys innostua ja ilahtua estottomasti (ellei sitten ole humalassa). Meidän molempien suvussa on lisäksi ollut skitsofreenikkoja…

Tällä hetkellä tosiaan itse olen mielestäni suurin piirtein terve, perfektionismia lukuun ottamatta, ja sitä koetan työstää pikku hiljaa armollisempaan suuntaan. Masennustani helpotti huomattavasti vaihto hormonaalisesta ehkäisystä kondomiin, vaikka lääkärit kymmenen vuotta vakuuttelivat että pillerit eivät masennusta voi aiheuttaa. Mies puolestaan elää lääkkeiden avulla ihan hyvää, toimintakykyistä elämää mutta ei ole oikein innostunut mistään ja sanoo, ettei yleensä nauti tai saa iloa juuri mistään. Tästä syystä hänellä ei juuri harrastuksia ole: jos en itse kärtä miestä lenkkiseuraksi tai keksi muuta tekemistä, hänen vapaa-aikansa täyttää lähinnä kotona oleilu televisiota katsellen sekä nukkuminen – unentarve on mahdollisesti lääkityksen vuoksi luokkaa 10 h yössä. Lääkitykseen on hänellä kehittynyt riippuvuus – lopettamisyritykset aiheuttavat masentumista, raivonpuuskia, tolkutonta päänsärkyä ja krapulaista oloa, ”sähköiskuja” pään sisällä. Niinpä lääkitys jatkuu ja yritän silloin tällöin vetää miestä kokeilemaan uusia asioita ja harrastuksia, liikkumaan ja syömään terveellisesti, yleensä heikolla menestyksellä. Nuoruuden ja varhaisaikuisuuden pitkän masennuskierteen vuoksi mieheltä jäi koulut käymättä, mitä hän aikoo nyt täällä Suomessa vihdoin paikata kunhan ensin saa kielen opiskeltua. Sillä välin meidän leivänsyöntimme on minun tienestieni varassa.

Jo useamman vuoden olen tuloksetta miettinyt, onko meillä realistisesti ajatellen lainkaan rahkeita huolehtia lapsesta tai lapsista. Vaikka arjessa mielenterveysongelmat eivät tavallisesti juuri näykään ja meillä on yleensä varsin mukavaa yhdessä, parisuhde on kunnossa jne., niin miten paljon ajoittaiset vaikeat kaudet vaikuttaisivat lapseen? Kun äitiä joskus vaan itkettäisi kamalasti tai isä tahtoisi nukkua koko päivän? Periytyykö molempien sukujen alttius skitsofreniaan? Miten jaksamme itse ongelminemme, kun yöunet jäävät viiteen tuntiin kuukausien tai jopa vuosien ajaksi? Räjähtäisivätkö nyt hallinnassa olevat mielenterveysongelmamme käsiin hormonien heittelystä, unen puutteesta, stressistä – millaista vaatimustasoa alkaisin itse perfektionistina stressaantunessani edellyttää itseltäni, mieheltä ja lapsilta? Entä jos mies (tai minä) ei rakastakaan lasta vaan katkeroituu elämänsä pysyvästä häiriytymisestä? Tai jos miehen (tai minun) mielenterveys romahtaa kokonaan? Miten parisuhde kestää tulotason putoamisen, kun joudun jäämään pois töistä ja mies opiskelee? Miten pystymme pitämään huolta myös itsestämme, samalla kun huolehdimme lapsesta? Miten lapsi saa riittävästi yhteyttä isovanhempiinsa? Mistä apua lastenhoitoon – ne Suomessa asuvat isovanhemmat tuskin jaksaisivat enää oman ikänsä ja sairauksiensa vuoksi juuri auttaa? Entäpä se kauhein vaihtoehto: vaikeudet ovatkin ylivoimaisia ja ero tulee – lapsien toinen vanhempi olisi silloin joko päivän matkan päässä tai joutuisi jäämään asumaan vieraaseen maahan lasten vuoksi.

Miten vahva pitää suhteen olla jotta se kestää lapsen? Jos rakkautta ei riitä joka päivälle, onko se silti tarpeeksi? Miten pitkällä tervehtymisen ja kuntoutumisen on oltava? Voiko kukaan koskaan olla täysin terve? Ja voihan tervekin sairastua – meillä ehkä on pitkän itsetutkiskelun myötä parempikin käsitys omasta kunnostamme ja mielenterveydestämme kuin ”terveillä”.

Kirjoitettuna tämä näyttää kamalalta, en voisi kuvitella suosittelevani kenellekään tällaisessa tilanteessa elävälle lapsen hankkimista. Mutta pitäisikö minun lapsen hankkiakseni sitten jättää mies jonka tunnen läpikotaisin ja jota kyllä vikoineenkin ja puutteineen rakastan, ja joka jaksaa rakastaa minua kaikesta huolimatta ja elää vieraassa maassa vain minun takiani? Sitten täytyisikin enää näiden muutaman jäljellä olevan hedelmällisen vuoden aikana löytää Suomesta ”se oikea”, joka olisi tervepäinen, rakastava, hyvätuloinen sun muuta, ja ymmärtäisi näistä huolimatta vielä minun mielenterveysongelmianikin?

Vai onko vain niin että kaikkea ei voi aina saada? Lapsilla on mielestäni ehdottomasti ja ensisijaisesti oikeus hyviin vanhempiin ja hyvään lapsuuteen – yritänkö tässä vain selittää itselleni mahdotonta mahdolliseksi? Mutta mikä on riittävän hyvä vanhempi?

Onko tämä vaan kerta kaikkiaan sellainen haave, josta minun on pakko luopua ja jatkaa tyhjää ja tarkoituksetonta olemassaoloani? Tässäpä tätä vuodatusta – kuten näkyy niin parissa vuodessa ehtii pohtia jo yhtä ja toistakin. Penni ajatuksistanne 😑❓

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 20.07.2012 klo 09:21

Mun ajatus ei taida olla edes sen pennin arvoinen. Piti oikein googlata mitä penni on, kun olen lähes aina euroilla maksanut.
Minä en ota mitenkään kantaa sun asemaasi vaan kerron itsestäni. Mun äitini oli hullu ja vieläpä sen verran, että teki itsarin. Minä pelkään sen verran itseäni ja äitini sairautta, että olen päättänyt etten koskaan tee lapsia. Mies mulla on ja aivan terve mutta hän on hyväksynyt sen ettemme tee omia lapsia. Olen sen vastuullinen ja epäitsekäs ihminen etten ala kenenkään äidiksi.

Toisaalta mulla on diabetes ja epilepsia ja ne lääkärit ovat sanoneet, että jos suunnittelen lapsia, niin se pitää tehdä tarkasti heidän kanssa yhdessä. Tai mies ja minä sen teemme mutta lääkärit valvovat ajankohdan ja lääkityksen kuntoon. Samaa valvontaa voisi suunnitella mt-sairaille äideille ennakkoon.

Mulla on siskon-ja veljenlapset joita voimme hoitaa. Lisäksi maailmassa on paljon kehitysmaan lapsia ja katulapsia joita voi helliä ja hoitaa vielä lisäksi.

Käyttäjä mankka kirjoittanut 20.07.2012 klo 09:56

Moi K.K.

Oman ja miehesi terveydentilan tiedostaen ja se että vaivaudut asiaa pohtimaan antaa susta vastuullisen kuvan mahdollisena vanhempana.

Myös se että kirjoituksestasi selvästi näkee ettet halua lasta esim. pelastaaksesi epävarmaa suhdetta tai toivo lapsen myötä masennusten tai muiden mielenterveysongelmien yhtäkkiä vain häviävän johonkin, on terve pohja perheenperustamiselle. Tottakai yhteinen terve lapsi on niin iso iloinen asia teille molemmille että vaikeuksia voitetaan ja oma parisuhde voi hyvinkin vielä lujittua ja kehittyä, mikä on pelkästään hyvä.

Sitä ei silti voi koskaan tietää ennenkuin siihen vanhemmuuteen ryhtyy. En sano että ennenkuin sitä kokeilee, sillä lapsen kasvattamista ei tulisi mielestäni vain kokeilla, vain nähdäkseen ettei se nyt toiminutkaan, kun ei sitä muksua voi minnekään enää palauttaa.
Kamalasti vanhemmuus vaatii joustoa molemmalta vanhemmalta, mutta kompromissit ja tahto sopeutua uusiin ja erilaisiin tilanteisiin on lopulta koko perheen etu.

Pienillä tuloillakin on täysin mahdollista rakastaa lasta ja taata tälle turvallinen kasvuympäristö. Läheisyyttä lapsi kaipaa monta vuotta ennen rahaa. Vielä myöhemminkin, tietysti.

Ainahan olis helpompaa jos oma mahdollinen tukiverkosto vanhempien omien perheiden ja muiden läheisten muodossa olis aina lähellä. Harvoin niin on. Säätöä ja joustoahan vaaditaan tähänkin.

Vanhemmuus mielenterveyskuntoutujilta voi sujua aivan yhtä hyvin, kuin "terveiltäkin" vanhemmilta. Muistaa vain että lapsen etu tulee aina ensin. Itseään ja parisuhdetta ei tule tietenkään unohtaa. Apua pitää muistaa ja uskaltaa pyytää jos sitä tarvii.

Käyttäjä fenix30 kirjoittanut 20.07.2012 klo 14:11

Hei K.K.

Hyvän aiheen olet aloittanut. Ja hyviä kysymyksiä jo ladannut postauksen täyteen.

Taustat meillä ovat varsin erilaiset, mutta kysymykset tuntuvat olevan varsin samankaltaisia. Pohdinta siitä, että onko tämä nykyinen riittävästi, jos ajattelee asiaa useamman vuoden eteenpäin. Haluanko elämältäni jotakin enemmän ja syvempää? Minulle oma jaksamiseni on melko hyvä vastaus. Lapsia haluan vasta sitten, kun tiedän, että meidän koko perhe voisi elää riittävän hyvää arkea. Nyt omat voimavarani menevät vielä liiaksi muihin asioihin, olen liian usein liian väsynyt. Ja siitä tiedän, että lapsen aika ei ole vielä. Tai ei ehkä koskaan. Rakastan lapsia. Touhuan naapuruston lasten kanssa, käyn lapsenvahtina, teen retkiä kummilapsieni kanssa, järjestän teemajuhlia sukulaislapsille (tylsiä aikuistenjuhlia on muutenkin ihan riittävästi) jne. saan lapsista ne parhaat puolet, mutta saan myös levätä. En ole varma jaksaisinko vauva-arkea. Kumppanini ymmärtää tämän ja olemme molemmat avoimia mihin suuntaan tahansa elämä viekään.

Jos olet perfektionisti, saattaa olla paikallaan jo heti alkuun tutustua käsitteeseen "riittävän hyvä vanhemmuus". Itselleni se on ollut tärkeä apu oman perheen perustamisen ajatusmylläkässä. Minun ei tarvitse tarjota kaikkea, minun ei tarvitse olla täydellinen. Minun täytyy kyetä olemaan oikeasti aikuinen ja erottamaan lapsen hyvä omastani. Minun täytyy kyetä olemaan johdonmukainen ja rakentava. Rakkautta täytyy riittää joka päivälle. Sen sijaan ajattelen, että suuttua saa ja tunteet voi näyttää. Perheen täytyy olla turvallinen ja hyvältä tuntuva yksikkö kaikille perheenjäsenille. Äiti eikä isä saa uupua täysin taakkansa alle, lapsi ei saa tuntea oloaan toissijaiseksi tai unohdetuksi. Vanhemmilla täytyy olla myös muita rooleja: puolisona, naisena, miehenä, ystävänä, työntekijänä, harrastajana,....minä tahansa mikä määrittelee ihmisen myös joksikin muuksi kuin vaipanvaihtajaksi tai kurin ja järjestyksen ylläpitäjäksi. Ja toisaalta lapsen tarpeet ovat moninaiset ja kasvatusvastuu suuri - ne eivät kysy aikaa, paikkaa tai vanhempien sen hetkistä jaksamista. Lapsen asiat täytyy jaksaa edes jomman kumman hoitaa riippumatta siitä minkälainen tilanne itsellä on juuri sillä hetkellä.

Tilanteessa, jossa teillä molemmilla on omat haasteenne, on mielestäni erityisen tärkeää, että teidän parisuhteenne on todella hyvissä kantimissa. Lapsi ei varmasti helpota parisuhteen dynamiikkaa, eikä ainakaan pelasta parisuhdetta. Lapsi on jotakin ihan omaansa, jotakin jolle pitää olla oma tila ja oma kasvualusta. Ja se kasvualusta on minun mielestäni vanhempien tasapainoinen ja hyvä parisuhde.

Olisiko mahdollista jo ennakkoon miettiä turvaverkkoja lapselle ja teille tueksi? Superhyvät kummit? Isovanhemmat? Sisarukset? Ystävät? Voisiko heidän kanssaan sopia esim. erilaisista "vastuista" tai avusta, joita he voisivat helposti tarjota teidän arkeanne helpottamaan? Olennainen kysymys on myös kuinka innoissaan tuleva isä on ajatuksesta?

Luulen, että vanhemmuus on aina ja jokaiselle hyppy tuntemattomaan. Se pelottaa ja kiehtoo. Ja niin sen pitääkin. Se on iso ja ihana asia.

Käyttäjä Vermillion kirjoittanut 20.07.2012 klo 23:22

Moi, K.K.! Olen itse 35-v. mies, ja viime vuosina tämä ajatus perheen perustamisesta ja lasten hankinnasta on pyörinyt mielessä paljon. Olen sinkku, joten ajatus lasten hankinnasta ei ole sikäli ajankohtainen, mutta asia mietityttää kuitenkin siksi, että jos perhettä haluaisin perustaa, niin alkaisi iän puolesta kuitenkin olla korkea aika. Omat vanhempani saivat lapsia selvästi keskimääräistä iäkkäämpinä, ja olen kokenut sen vähän vaikeana asiana - on tuntunut, että vanhemmat ovat ihan eri maailmasta kuin minä. Aikoinaan, joskus vähän päälle parikymppisenä, ajattelin, että haluaisin lapsia nuorempana kuin omat vanhempani, mutta ei se nyt kyllä näytä toteutuvan.

Periaatteessa haluaisin lapsia. Ajatus lapsettomasta elämästä ja etenkin vanhuusiästä tuntuu aika ikävältä, mutta toisaalta tuntuu, ettei minusta taida olla kenenkään isäksi. Olen kärsinyt jonkinlaisesta epämääräisestä masennuksesta ja ahdistuneisuudesta jo kauan, ja elämä ylipäätään on usein melkoista ponnistelua. Sen takia ajattelenkin, että ehkä on parempi, etten mitään lapsia hankkisi, koska oman elämän eläminen on jo muutenkin vaikeaa. Pelkään, että siirtäisin vain omat epävarmuudet ja ahdistukset eteenpäin lapselle.

Eroan jostain "keskivertoihmisestä" ehkä senkin takia, että ylipäätään olen ollut hirveän vähän tekemisissä lasten kanssa. Voisi sanoa, että sen jälkeen, kun oma lapsuus oli ohi, en juurikaan ole ollut tekemisissä lasten kanssa - ei ole ollut läheisiä sukulaislapsia eikä kellään kaverillani ole lapsia. Lapset ovat minulle vähän niin kuin vieras elämänmuoto. Tykkään kyllä lapsista, mutta jostain kohtalon oikusta niitä ei ole lähipiirissäni ollut. En ole siis myöskään nähnyt läheltä lapsiperheen arkea, enkä ehkä osaa edes ajatella, mihin kaikkeen pitäisi osata varautua, jos lapsia hankkisin.

En tiedä, oliko tästä nyt mitään hyötyä sinulle, mutta halusin jakaa ajatuksiani, koska tämä aihe on pyörinyt mielessä. En ole itse täysin luopunut ajatuksesta hankkia lapsia, mutta tällä hetkellä tosiaan tuntuu, että voisi olla järkevämpää jättää lapset tekemättä, koska en välttämättä osaisi kasvattaa niistä "kunniallisia kansalaisia". Mutta jos sopiva äitiehdokas vielä osuu kohdalla, niin voihan olla, että muutankin vielä mieleni 😋

Käyttäjä polunkävijätär kirjoittanut 20.07.2012 klo 23:40

K.K.

Minusta tuntuu, että viestissäsi on ratkaisu kysymykseesi. Jos mies vain nukkuu ja katsoo TV:ta päivät pitkät niin tuskinpa hän siitä muuttuu rakastavaksi ja osallistuvaksi perheenisäksi vain sen takia, että sinä saat lapsen. Miehesi on myös sanonut suoraan, että hän ei ole vielä valmis isäksi. Olen nähnyt miehiä, jotka haluavat isäksi ja miehiä, joita isyys ei kiinnosta/eivät ole valmiita.

Haluatko oikeasti hoitaa kielitaidotonta aikuista lasta oman lapsesi lisäksi?

Ja sitten, ei ole mitään vikaa siinä, että sinulla on lämpimiä tunteita ja välittämistä miestäsi kohtaan, koska olette selkeästi jakaneet tärkeitä asioita. Ymmärrän myös tuon vauvanteon kanssa pähkäilyn, kun vauvakuume iskee, niin se tuntuu. Tuntuu täälläkin 😀

Surullinen juttu on, että ihmiset ei muutu, elleivät itse potkaise itseään liikkeelle. Sinä olet niin tehnyt ja olet kehittynyt ihmisenä. Jos pärjäät ilman lääkkeitä ja uskot kestäväsi lapsen tuomat yllätykset ja negatiivisetkin fiilikset (voimattomuus, väsymys, sairastelu), niin mikäs sinua sitten estää lasta tekemästä. Jos sitten tuntuu, että tarvitset puolison, joka tukee sinua vauva-arjessa, on sinulla sellainen oltava.

Käyttäjä enskaks kirjoittanut 05.08.2012 klo 02:00

Ei voi tietää etukäteen. Minä kärsin ennen lasten saamista pitkistä masennuksista, sain pitkän Kelan terapian, pääsin lopulta eloon lääkkeistä. Raskaus oli kamalan stressaava, mutta yllättäen sitten lapsen kanssa ei enää ollutkaan aikaa pyöriä omissa angsteissa, ja voin ihan hyvin. Välillä oli kehnompia kausia, mutta pärjäilin, ajoittaisella keskusteluavulla.

Sitten kolmannen lapsen jälkeen tulikin paha masennus, lääkkeet, tukea perhetyöstä... yritin päästä eroon lääkkeistä ja pärjätä yksin, kun lapsi oli reilun vuoden, mutta syvälle mentiin taas. Sitten yritetään pärjätä lääkkeillä.

Tärkeää on yrittää pitää huolta omasta jaksamisesta ja omista rajoista, pohtia mikä niitä voimia antaa. Tukiverkot on hyvä olla kunnossa siltä varalta että voimat loppuu. Raskauden aikana ja imetysaikanakin voi tarvittaessa käyttää lääkkeitä, osaa siis, ja joku terapia/hoitokontakti kannattaa olla. Mutta se vaikutus voi siis olla positiivinenkin.

Ennen pitkää terapiaa olin ihan varma että en ikinä tule hankkimaan lapsia, en vaan voi olla kenellekään pienelle ihmiselle niin julma. Kuitenkin sitten terapian loppuvaiheilla olikin jo sellainen mies ja sellainen olo, että uskalsin. Välillä on rankkaa, mutta on sitä ihan täyspäisilläkin. Tärkeintä on muistaa olla nöyrä sen oman olon kanssa, ettei yritä liian pitkään pärjätä hampaat irvessä, vaan hakee apua ajoissa ja mieluusti jo ennaltaehkäsevästi.

Etukäteen kannattaa pohtia myös sitä miten se mahdollinen valvominen vaikuttaa vointiin, onko kovin herkkä sekoamaan jos unirytmi menee, ja varauduttava siihen että hormonit voi heitellä rankastikin alussa. Kannattaa myös pyytää tukea ja perehtyä etukäteen varhaiseen vuorovaikutukseen.

Katunut en ole, mutta kylläkin välillä harmitellut sitä, että lapset joutuvat vähän turhan paljon joustamaan ja sietämään ☹️

Käyttäjä K.K. kirjoittanut 16.08.2012 klo 01:19

Kiitoksia hyvistä viesteistä. Itselläni on omakohtaista kokemusta äidin mielenterveysongelmista ja tiedän kyllä että siinä on lapsen kamala kasvaa. Siksi ehkä tämä mietityttääkin niin paljon. Tosin minun äidilläni ongelmia ei koskaan diagnosoitu, niistä ei puhuttu eikä niitä koskaan hoidettu millään tavalla, ja vuosi vuodelta tilanne paheni. Kyllä minun olisi helpompi ollut kasvaa jos olisin tiennyt, että äidin outo käytös johtuu sairaudesta jota hoidetaan. Saatikka että minun ongelmiini olisi tarjottu apua jo lapsena tai nuorena.

Mieheni ei sentään ole "kielitaidoton aikuinen lapsi" jota joudun hoitamaan, vaikka ehkä senkin käsityksen tuosta voi saada. Mitalin parempi kääntöpuoli on että hänellä on pääkopan ongelmat olleet jo monta vuotta hyvässä hallinnassa lääkkeiden avulla, kielikurssin ensimmäinen vuosi sujunut erinomaisesti ja toinen vuosi lähtenyt käyntiin hyvin, ja tulevaisuudessa on hyviä ja järkeviä suunnitelmia ammatin ja töiden hankkimisesta.

Hän on tosiaan sanonut ettei hän tunne olevansa valmis isäksi. Ja samoin minä epäilen olenko valmis äidiksi. Parisuhteen kestävyyskin arveluttaa, pysymmekö todella yhdessä, onko meillä sittenkään riittävästi yhteistä? Mutta kuten sanottu, biologinen kello painaa päälle ja täydellistä parisuhdettakaan tuskin koskaan löytyy... Tuntuu surulliselta ajatella, että jonakin päivänä huomaisimme, ettei lapsia ole vain koska rohkeus ei riittänyt. Ja mieheni kanssa olemme molemmat samaa mieltä siitä, että ei edes olisi kovin viisasta kuvitella olevansa valmis vanhemmuuteen, vaikka olisi miten tervepäinen ja hyvässä tilanteessa.

Mutta niinkuin otsikossa jo ihmettelin, mitä mahtaa vanhemmuus sitten oikein ihmiseltä ja mielenterveydeltä vaatia? Mikä siinä on ollut teille vaikeinta ja raskainta? Fyysinen raskaus, unen puute, rahahuolet? Parisuhteen kestäminen? Oman mielenterveyden horjunta? Minulla on ollut veljeni lapset hoidossa luonani tasan yhden kerran viime keväänä, ja olin vuorokauden jälkeen todella järkyttävän väsynyt. Tosin lapsia oli kolme (iät 6, 8 ja 10) eivätkä heidän mukaan ottamansa lelut, kirjat sun muut heitä kiinnostaneet lainkaan, kun vaihtoehtona oli viettää aikaa minun kanssani. Jouduin siis jatkuvasti viihdyttämään ja keksimään puuhaa, hakemaan tavaroita, auttamaan siinä ja tässä asiassa mitkä heille kotonaan ovat itsestään selviä juttuja. Mutta se kyllä joka tapauksessa avasi silmiä, pelottavan intensiivistä hommaa - ihmettelen yhä, miten sellaista voi tervekään ihminen kestää muutamaa päivää pitempään?