Mitä tehdä, kun mieli synkkenee?
Olen kärsinyt masennuksesta kausittain jo vuosia mutta vasta viime kesänä tajusin hakea apua. Kävin ilmeisesti alempana kuin koskaan aiemmin ja ymmärsin etten pärjää yksin.
Ja kyllä mä apua sainkin… lääkkeet tietysti heti ja sitte alkoi käynnit psykan polilla. Lääkitystä lisättii pikkuhiljaa ja lopulta alkoi taas valoa näkymään elämässä. Ja nythän kaiken pitäis sitten olla hyvin, eikö vain?
Mutta kun ei ole. Olen taas alkanu ajatella kamalasti kuolemaa enkä joinain päivinä kykene luottamaan itseeni ollenkaa. Asun avoliitossa ja tilanne on varmasti rankkaa myös mun kumppanille. Se kesti todella hienosti viime kevään ja kesän vaikka mä pyörin täysin lohduttomalla pohjalla. Nyt sitten jotenki tuntuu ettei mulla ole oikeutta enää olla masentunu vaan kaiken pitäs olla hyvin.
Eikä mulla kaikkina päivinä olekaan huono olla mut sitte on tosiaan niitä päiviä jolloin epätoivo valtaa mielen ihan kokonaan. Se on tosi pelottavaa… miks mulla ei vaan voi olla hyvä olo??
Mä en keksi mitä tekisin itseni kanssa! En haluais vaivata läheisiäni tällä, koska ne on joutunu kestämää niin paljon. Oon miettiny, että jostain vertaistukiryhmästä vois olla apua ja siksi kai mä tänne kirjoitin… Jospa täältä sitä vertaistukea löytyisi🙂
Josie, koita jaksaa! En ole kummoinen asiantuntija, mutta omasta kokemuksesta sanoisin, että toipuminen on aaltoliikettä. Ylemmäs, alemmas, eteen päin ja taas takaisin. Toivottavasti pitkässä juoksussa kuitenkin parempaan suuntaan. Masennuksesta toipuminen vie pikemminkin vuosia kuin kuukausia ja sittenkin kun jonain päivänä tunnet toipuneesi hyvin, voi vielä vuosien päästä koittaa sekin päivä, että masennus uhkaa tulla taas. Tällä puheella en halua sua missään nimessä masentaa (heh), mutta luulisin että näin on asiat.
Apua tarvitset, se on selvä. Ehkä muutama käynti poliklinikalla ei riittänyt muuhun kuin akuutiksi kriisiavuksi? Sinun täytyy päästä puhumaan ajatuksistasi jollekin luotettavalle, joka ottaa vastaan tunteesi, ei säiky niitä eikä ahdistu. Ammattiapu on siinä mielessä hyvä, ettei se kuormita läheisiäsi. Ei kannata kuitenkaan tehdä asiasta tabua läheistesi keskuudessa, masennus ja siitä toipuminen on osa sinua nyt. Mutta toiset ihmiset eivät ole niin valmiita ottamaan vastaan asioita elämän nurjalta puolelta kuin toiset... kannattaa siis vähän punnita kenelle puhuu kuinka paljon.
Itselläni ei ole ollut kuolema-ajatuksia, mutta täydellinen tyhjyys, näköalattomuus, väsymys ja tunteettomuus (ehkä murhellisuutta ja surua lukuunottamatta) ovat kyllä tuttuja. Osittaiseksi syyksi paljastui kilpirauhasen vajaatoiminta. Nyt kun siihen on lääkitys, ehkä syvimmät sukellukset pohjamutiin ovat takana (en tiedä, aika näyttää), mutta mitä tehdä sille lopulle? Vai olenko minä vain tällainen? Tämä vuodenaikakin on mulle pahin mahdollinen (+ muita syitä olla ottamatta itseään niskasta kiinni ja marssia lääkärin pakeille...).
Jos Josie kertoisit vaikka tänne mitä kuuluu ja miten menee?
Omasta kokemuksesta sanoisin, että liikunta ja ymmärtäväinen ystävä ovat parhaita lääkkeitä. Masentuneena ei liikkuminen tietenkään niin huvita, mutta jos vain saa lihansa ylös, niin endorfiinit alkavat väistämättä virrata virkistäen aivoja. Ystävän kanssa voi toki tehdä muutakin kuin puhua masennuksestaan, voi yrittää keksiä yhteistä, kiinnostavaa tekemistä.
Pimeänä vuodenaikana kannattaa satsata valaistukseen. Omaa hämärää keittiötäni virkistin kirkasvalolampulla ja jouluvaloilla, mieli koheni kummasti. Suklaan suhteen kannattaa noudattaa kohtuutta, vaikka se todistetusti auttaakin...
Ammattiapua on vähän vaikeaa saada, sen tiedän kokemuksesta, mutta yrittää pitää. Lisää vinkkejä saa kirjallisuudesta, esim. Andrew Solomonin kirja Keskipäivän demoni - masennuksen atlas. Erinomainen teos, tosin lääkkeitä koskevat osiot muuttuvat ja vanhenevat nopeasti, toisin kuin ihmisen mieli, jossa muutokset tapahtuvat hitaasti.
Ihmissuhteista kannattaa pitää kiinni ja kokemuksistaan oppia. Päiväkirjaa voi myös pitää. Itse kirjoittelen nyt runoja rakastetulleni, niistä saan hetkittäistä voimaa. Oman tarinani voit lukea kohdasta Ylös kuopasta. Teen vielä surutyötä, mutta uusi ihmissuhde antaa voimia. Jos sellaista ei ole, kannattaa miettiä, voisiko vanhaa virkistää ja millä keinoin. Voisiko kumppanin kanssa kokeilla yhdessä jotain uutta kivaa? Tai jaksaisiko aloittaa uuden harrastuksen? Sodassa, rakkaudessa ja masennusta vastaan taistellessa kaikki keinot ovat sallittuja...
Tsemppiä Sinulle!