Mitä tehdä kun ei enää jaksa
Aluksi, ei kannata vähätellä tätä näinkin ”lapsellista” ongelmaa – pahempia aikoja olen elänyt ja niistä selvinnyt. Nyt vaan harmittaa niin vietävästi tämä nykyinen parisuhde…
Olemme olleet pitkään yhdessä. Alussa oli tietenkin ihanaa ja välillä aivan kamalaa, miehessä on monta huonoa juttua ja toisaalta monta hyvää. Jonkun ikäkriisinkin hän taisi käydä läpi ja sai aikaan helvetillisen sotkun ja petti luottamukseni, mitä nyt sitten ollaan jokunen vuosi yritetty parsia kokoon. Periaatteessa asiat ovat aika hyvin nyt, sellaista tavallista arkea… paitsi että vaikka tavallaan tunnen miehen läheisemmäksi, olen siis kiintynyt ja varmaan kai voi sanoa että rakastan..niin toisaalta koen etääntyväni, mietin että mitähän se rakkaus sitten oikein on ja jääkö tästä koko hommasta lopulta ”luu käteen”..
Alkuun mies yritti elää samaan aikaan poikamieselämää ja perheellisen miehen elämää. Rahat ovat aina hänellä lentäneet taivaan tuuliin, mutta olen yrittänyt tukea – alkuun väärällä tavalla (paljastui sitten peliriippuvuus minkä jälkeen tulin järkiini ja olen todella tiukkana) ja nykyään henkisesti – välillä tiukkana tivaamassa onko laskut hoidettu ja välillä kannustamassa ja kehumassa kun edistystä on sentään tapahtunut. Mutta sellainen juttu ottaa ihan älyttömästi päähän, että mies ei ole ikinä tarjonnut minulle illallista tai vienyt ravintolaan tms. On todella harventanut omia reissujaan, käy nykyään vain muutaman kerran vuodessa, olen siis ihan oikeasti KIELTÄNYT, sanokaa mitä sanotte 🙂 Itse en sellaista suhdetta kaipaa ja vapaaehtoista tämä on, etsikööt sitten sellaisen muijan jolle se sopii että ukko hummaa baareissa. Runsas vuosi sitten sanoin, että hänen seuraava ”oma ilta” on vasta kun on vienyt minut ensin… Rahaa ei ole, ei sitä olisi kummallakaan hummailuun..mutta miten hemmetissä sitä löytyy ukkojen baari-iltaan ja takseihin, mutta ei yhteen ainokaiseen illalliseen oman avovaimon kanssa? Olen itse tarjonnut hänelle (en enää 😟 ) ja ostanut kalliitakin synttärilahjoja yms, mutta ei enää huvita olla aina se antava osapuoli. Olen yrittänyt puhua tästä hänelle, että olen ihan oikeasti todella loukkaantunut – miten voi olla niin vaikeeta ymmärtää, että haluaisin pari kertaa vuodessa romanttisen tai riehakkaan illan oman kullan kanssa? Tapaan tietenkin ystäviäni, kahvilla, joskus syömässä jne – mutta ei se ole sama asia. Kyllä te ymmärrätte.. Eikä ole kyse siitä että minua pitäisi lahjoa ja kohdella kuin prinsessaa, tyydyn hyvin vähään, mutta jotenkin tässä on kyse asioiden priorisoinnista. Olen hemmetin pettynyt ja loukkaantunut.
Sama tunne on seksin suhteen… koskettelun suhteen.. keskustelun.. En tiedä osaanko avata asiaa, mutta kaipaisin paljon enemmän sellaista lämmittelyä ensin..hyvän fiiliksen ja hellyyttä, enkä törkkimistä, tönimistä ja muka hauskaa heittoa tyyliin ”mentäiskö panemaan” tai ”lohkeisko tänään ***ua” – sellainen voi naurattaa kerran tai kaksi, mutta ei hemmetti jaksa naurattaa enää! Ei tee mieli enää ollenkaan!!!! En halua koko miestä kohta enää kosketusetäisyydelle. Ja jos vahingossa olen liian lähellä ja mies kouraisee tai puristaa, pahoitan vain mieleni – en vaan enää kertakaikkiaan kestä! Miksi pitää puristella, nipistellä, kouria – siis niin että sattuu! Ja mä pyydän että silittäisi hiuksia välillä, olkapäätä, hieroisi jalanpohjia.. Ja jos seksiä haluaa yrittäisi vähän edes nähdä sen eteen vaivaa. Vaikka olen sama vanha tuttu! En vaan pysty siihen että olisin heti valmis…seksistä on alkanut loppua kaikki mielenkiinto tämän asian takia. Se on nykyään minulle enää pelkkä panosuoritus..ei siis ihan paha, mutta suoritus ja joinain kertoina minun on pakko lopettaa koko homma kesken, kun mies hosuu, itseäni alkaa harmittaa ettei edes siinä tilanteessa voisi vähän saada huomioita, kunnoitusta. Ja olen tästäkin yrittänyt puhua, että olen ihminen, nainen…en nettipornokaveri, maksullinen tai seksiriippuvainen horo. Anteeksi suorasukaisuus. En vaan jaksa kaunistella… Olen siis ihan kuitti koska mikään ei muutu, vaikka kuinka yrittäisi keskustella.. pyytää anteeksi ja lupaa parantaa tapansa, lupaa että mennään yhdessä, väittää olevansa hellä… ja kakat!
Nykyään ei enää huvita järjestää mitään kivaa itsekään, koska se olen aina minä joka järkkää, jos jotain yhteistä kivaa haluaisi. Hieron selän ja laita jalkakylvyt, mutta prkl ei tasan enää innosta laittaa kynttiläillallista kotona tai edes lähteä kävelylle miehen kanssa. Vapaaehtoista tämä on munkin puolelta.. en tiedä. Mies ei näytä tajuavan, että ihan tosissaan kaipaisin enemmän huomiota. Ehkä pitäsi vaan erota.
Minä olin täsmälleen samassa tilanteessa pari vuotta sitten. Mies ei huomioinut minua millään tavalla, arkena jotain kivaa pikku vitsiä kyllä, mutta kodin ulkopuolella ei mitään. Rakastelu alkoi kysymällä, ei hemmottelemalla tai koskettamalla. Baari-iltoihin minä en halunnut enää lähteä (miehen agressiivinen käytös ja kova humaltuminen kyllästytti), kammosin vierailuja ja lomia samasta syystä. Mies kulki omia menojaan minulta mitään kysymättä. En asettunut vastaan, ei se mitään olisi hyödyttänyt.
Kahdenkymmenen vuoden aikana mies ei kertaakaan vienyt minua ulos. Elokuviin päivällä, että ei tarvitsisi jonottaa, ravintolaan päivällä ohikulkiessa. Ei mitään valmistautumista, ei illan odottelua, ei romantiikkaa. Aloitimme seurustelun todella nuorina, eikä silloin olisi ollut varaakaan, huomioiminen oli tapana tehdä kotioloissa.
Kylmenin hiljalleen. Ei halailuja kotiintullessa, ei apua arjen tilanteissa. Ei rakastelua, ei yhteistä tekemistä kuin kauppa ja kotiaskareet. Ei keskustelua tilanteesta, ei riitatilanteiden purkamista. Hautasin kaikki tunteet jonnekin syvälle ja tuijottelin itseäni peilistä miettien mitä minä oikein olen tekemässä.
Lopputulema: miehelle uusi suhde ja meille ero. En tiedä kadunko kylmenemistäni ja vetäytymistä suhteesta. Parempi näin. Olimme 20 vuotta yhdessä, eikä meno miksikään muuttunut. Paheni vain. En tiedä mitä olisin edes voinut tehdä. Ei mieskään mitään halunnut keskustella.
Neuvoksi tilanteeseesi siis. Keskustele, yritä kuitenkin. Lopputulemana ero tai parempi yhteiselämä. Noin et halua jatkaa. Meillä jos olisin nostanut kissan pöydälle, olisi minuun varmasti sattunut vähemmän. Nyt itken täällä loukattuna ja halveksittuna, mies porskuttaa uudessa suhteessaan ja väheksyy minua.
melatoniini kirjoitti 5.1.2014 22:40
Nykyään ei enää huvita järjestää mitään kivaa itsekään, koska se olen aina minä joka järkkää, jos jotain yhteistä kivaa haluaisi. Hieron selän ja laita jalkakylvyt, mutta prkl ei tasan enää innosta laittaa kynttiläillallista kotona tai edes lähteä kävelylle miehen kanssa. Vapaaehtoista tämä on munkin puolelta.. en tiedä. Mies ei näytä tajuavan, että ihan tosissaan kaipaisin enemmän huomiota. Ehkä pitäsi vaan erota.
Tuossa tilanteessa mulla auttoi, että menimme parisuhdeneuvontaan. Saimme hyviä neuvoja, mm. sen, että keskustellaan oikeasti siitä, mitä haluaa. Jos tunteet nousi pintaan, aikalisä. Sit uusiks, niin kauan, että molemmille on selvää, miten edetään. Ei aloiteta syyttävästi, mut kun sä aina.. vaan mieluummin esim. kerrotaan, että minulle tuli vähän paha mieli kun tapahtuin niin ja niin.. Vaikeeta se on, mut tsemppiä.
Kiitos vastauksista.. ja jaksamista myös teille vastanneille.
Erosin aiemmasta, vielä pidemmästä suhteesta pohjimmiltaan muista syistä.. olimme kovin nuoria kun suhde alkoi ja se lähti alkuun aika väärille urille (mies oli sellainen iloinen veikko kavereiden kanssa, mutta minua taisi pitää jonkinlaisena äiti-madonnana, toisaalta huorana ->naisethan pettää aina.. oli siis kovin mustasukkainen ja alkuun olin sitä itsekin, kunnes olisin vaikka maksanut, jos joku olisi raahannut miehen mukaansa 😀 ) Emme saaneet koskaan ristiriitojamme selviteltyä ja katkeroiduin ja lopulta halusin erota. Jälkeen olen miettinyt, että jos olisin itse ollut kypsempi ja suhtaututunut eri tavoin, ehkä hänestä olisikin voinut kuoriutua ihan kelpo mies. En kyllä millään tavoin kadu, sitä en tarkoita. Mutta olin niin kakara siinä suhteessa, minulla ei kertakaikkiaan ollut ymmärrystä. Ja yhteiset kiinnostuksen aiheet kyllä puuttuivat myös, vaikka ei se aina ole mikään hyvän parisuhteen edellytys, jos osaa antaa tilaa toiselle.
Uuden miehen kanssa kyllä keskustelemme, mutta tuntuu että kertakaikkiaan asiat menevät miehen (tyhjän??) pään läpi kuin tuulen henkäys. Tällä hetkellä harmistelen ehkä eniten itseäni - pitäisi yrittää kauniisti puhua, pitäisi vain olla oma itsensä ja tehdä asiat niin kuin tekisin "jos olisin tyytyväinen" eikä tavallaan kostoksi tai kiukussaan muhien olla välinpitämätön..mutta se kiukku ja pettymys vaan jarruttaa niin!
En tavallaan näe meillä yhteistä tulevaisuutta. Toisaalta taas meillä voi olla ihan onnellinen tulevaisuus yhdessä. Mutta.. mutta jotenkin, todella väsyttää että itse tekee asioiden eteen sen 85% ja toinen puolisko panostaa paljon vähemmän. Toisaalta, hänen tapansa näyttää välittämistä on ehkä toinen, siis konkreettiset työt. Vaikka sitähän se on omalta osaltanikin, kun pesen hänen työvaatteet tai korjaan kahvimukin olohuoneesta mäkättämättä. Ei sellaisista asioista tehdä numeroa, se on välittämistä perheestä ja puolisosta, kukin vuorollaan. Silti, kaipaan romantiikkaa myös.
Ja jotenkin, ehkä johtuen siitä että jo kerran on eronnut omasta aloitteestaan todella pitkästä suhteesta, on tajunnut, että ihan hyvää elämää voi elää yksinkin. Jotenkin on tullut ajoittain kalvava tunne, että mies jarruttaa minua.. En ehkä osaa selittää. Tarkoitan, että kun en ole ihan tyytyväinen, enkä välttämättä näe meitä yhdessä loppuelämän kumppaneina, en tule tehneeksi kaikkea mitä haluaisin tehdä, yhdessä ja erikseen. Toivoisin niin paljon enemmän tukea ja kumppanuutta. Miksi tarvitsee tahallaan arkipäiväistää ja latistaa suhde kokonaan? Typerää.