Iloisena ja positiivisena ihmisenä olen aina ajatellut, että se mikä ei tapa se vahvistaa vastoinkäymisten osalta! Mielen vahvuutta toki varmaan on tullutkin lisää, mutta kun enää ei jaksaisi olla vahva. Tunnen jotenkin kuolevani pikkuhiljaa sisältäpäin ja minusta jäljelle jää vain kuori, se muuttumaton minä, jonka kaikki tuntevat iloisena ja positiivisena ihmisenä!
Parempi on kai aloittaa ihan alusta….taustatiedoiksi kerrotakoon seuraavaa: Olen ollu saman miehen kanssa kimpassa ja naimisissa aina, aloimme seurustella teini-ikäisinä ja siitä asti on yhtä pidetty. Meillä on kaksi ihanaa melkein teini-ikäistä lasta, aivan uusi talo, ihania ystäviä ja molemmilla työt joissa viihdytään! Nyt te kysytte, että mikä sitten on ongelma…..
Kerron yhden tarinan monista samanlaisista meidän parisuhteen aikana ja tämä puoli on viimeaikoina alkanut minua ärsyttämään ihan suunnattomasti! eli….
sain työnpuolesta aivan upean tilaisuuden matkustaa messuille ulkomaille 3:ksi päiväksi (omassa asemassani työpaikalla tämä on todella harvinaista). Kerrottuani kotona, innoissani asiasta, alkoi n. kahden viikon helvetti. Mieheni v…tuili koko ajan että kyllä hän tietää (kuulopuheina) mitä nämä ns. messumatkat ovat ja sisällään pitävät tai oli puhumatta kokonaan. Matka läheni ja sinne lähdin sekä iloisena että surullisena. Soitin sieltä kotiin ja lapset puhuivat kanssani, ei mieheni. Tultuani takaisin mykkäkoulu jatkui vielä muutamia päiviä ja sitten yht'äkkiä kaikki oli kuin mitääne ei olisikaan tapahtunut.
Tämmöinen sama toistuu joka kerta, kun olen lähdössä vaikka tyttöystävieni kanssa iltaa istumaan ravintolaan. Olen aina kautta aikojen puolustellut mieheni käyttäytymistä muille ihmisille. Toki tiedän hänen olevan mustasukkainen, mutta mielestäni ei minua tai ketään muutakaan voi omistaa! On hänelläkin menoja ihan yhtälailla, mutta ikinä en ole samalla tavalla häntä kohtaan käyttäytynyt, en näe siinä mitään järkeä!
Nyt viimeaikoina tunne siitä, että ei minun tarvitse tähän alistua ja että haluan minua kohdeltavan aivan eritavalla, on vaan tunne siitä että jokin kalvaa sisätä päin ja kohta ei mikään enää tunnu miltään.
Avierostakin on puhuttu, minä puhun ja hän vastaa jokaiseen kysymykseeni kysymyksellä….loputon noidankehä! Apua on koitettu hakea, mutta jokapaikassa on täyttä ja jonoja puoleksi vuodeksi….
Omat rahkeet ei enää riitä asian ratkaisemiseksi, joten odottelenkin mielenkiinnolla josko teillä olisi hyviä neuvoja. Elämä on kuitenkin lyhyt, en haluaisi sitä tuhlata turhaan riitelemiseen ja katkeroitumiseen, ikää kun tässä vaiheessa on vasta vähän alle 40.
Tämä asia on vaikea ja sitä on tosi vaikea selittää, siihen liittyy vielä niin paljon että aikaan saisi vaikka romaanin : )
Mutta hyvät neuvot ovat tervetulleita ja kohtalotovereita kaivataan!