Tuntuu taas niin kovin vaikealta kaikki. Miten ihmeessä pystyisin unohtamaan kaiken?? Mielenrauha, mitä se on, koenko sitä enää koskaan? Voinko vielä joskus sanoa, että nyt olen onnellinen? Tämä on taas niitä päiviä, ettei valoa näy.😭

Kyllä se mielenrauha on mahdollista vielä joskus saavuttaa. Itselläni tämä on ollut viiden vuoden kivinen tie, mutta aurinko häämöttää jo. Sinulla ei toki välttämättä mene näin kauan, mutta itselle anteeksi antaminen on kaikista vaikeinta. Tärkeintä on, että suhde on nyt ohi - onhan?

Hei!
Nyt ollaan sitten todella pohjalla. En ole kuukausiin tänne kirjoittanut, salasanatkin unohtui, mutta rekisteröidyin uudelleen. Eli tilanne on nyt se, että marraskuussa kun yritin suhteen lopettamista, niin heikkona ihmisenä se ei vaan onnistunut. Mutta nyt se on oikeesti loppu. Kolmisen viikkoa sitten olin vielä tekemisissä tämän nuoren hepun kanssa, mutta siitä meni ehkä sitten viikon päivät, kun kuulin kyliltä, että tämä heppu on ruvennut seurustelemaan 20v tytön kanssa. Hyvä niin.

Mutta, mitä ihmettä! Mä olen aivan totaalisen täysin hajalla itseni kanssa. Ensinnäkin suorastaan hämmästyin sitä, kuinka loppujen lopuksi pahalta tuntuu ajatella, että tällä hepulla on nyt tyttöystävä ja mietin öisin mitä kaikkea kivaa ja ihanaa heillä on. Kidutan itseäni jopa aivan sairailla ajatuksilla. En käsitä itseäni. Itken, itken ja itken. Säälin itseäni, suren mitä oikein olen mennyt tekemään. Katson peiliin ja tuumin, että ei ole ihme, että otti tilalleni 20 v, itse olen 40v ja omasta mielestäni ruma rupsahtanut vanha akka. Mieheni ihmettelee ja lohduttaa, kehuu kauniiksi ym. Selitän käytöstäni kevätväsymyksellä, masennuksella ym. Samaan aikaan meinaan melkein oksentaa, koska on niin huono omatunto. En pysty nukkumaan kuin maksimissaan pari tuntia yössä. Pelkään oikeasti, että entä jos en pääse tästä yli, märehdin asiaa ja muistelen ja mietin menneitä ja jää elämä elämättä, jonka sinänsä pitäisi olla ihan hyvissä kantimissa, jos ajattelee, että on hyvä mies, ihana poika jne. Eilen tilasin lääkärin, mutta sain ajan vasta 5.4. Miten jaksan sinne asti, jos en pysty nukkumaan.

Sitäkin suren, että olinko tosiaan niin yhdentekevä tälle hepulle, ettei hän sitten vaivautunut edes tekstaria laittamaan, että mikä on tilanne. Ja samoin ajattelen, kuinka nöyryytetyksi tunnen itseni, naureskeleeko hän nyt minulle. En tiedä, välillä tulee mieleen, että en jaksa enää. Olen niin väsynyt. Ja mistä näitä kyyneleitä oikein riittää? Sekoanko lopullisesti. Voisiko joku kertoa ja luvata minulle, että vielä jonain päivänä olen päässyt tästä yli ja voin nauttia elämästä vielä niin kuin joskus ennen. Auttakaa hyvät ihmiset.

Hei Sidukka,

Pohdi mitä sinä suret - onko surusi taustalla jotain omaan ikääntymiseesi liittyvää, jotain rakastetuksi tulemisen tarvetta, jonka kohdistit tähän tyyppiin. Hylkääminen on aina narsistinen loukkaus ja satttuu, mutta mitä kummaa oikein suhteeltanne odotit?

Olet elänyt äärimmäisen stressaavassa tilanteessa, jonka on stimuloinut aivojen mielihyväosia. Nyt olisi sitten edessä påaluu normaaliin ja ilon löytäminen "tavallisista" asioista. Vakavan kriisin (sairastuminen, luonnontuhot) kohdalla ihmiset eniten kaipaavat takaisin sitä arkea, eivät ekstraelämyksiä ja tunnekuohuja.

Voimia sinulle matkalla itseesi.

Hei,
tunturisopuli ja muutkin, auttakaa mua ahdingossa, pyydän. Ei meinaa millään jaksaa nyt.

Sidukka2 kirjoitti 22.3.2011 9:12

Hei,
tunturisopuli ja muutkin, auttakaa mua ahdingossa, pyydän. Ei meinaa millään jaksaa nyt.

Minä luulen, että nyt on parasta, että tunnustat miehellesi kaiken rehellisesti, puitte voitteko jatkaa suhdetta vai ei.
Jos vastaus on kyllä hakeudette parterapiaan, jos ei ero on selvä.
Mutta olet pakottanut miehesi elämään pitkään valheelisessa suhteessa ja näillä on taipumus tulla ennemmin tai myöhemmin joskus ilmi, eli mitä aiemmin kerrot sitä helpommalla pääset.
Olet särkenyt oman sydämesi ja mahdollisesti miehesi sydämen sekä liittosi pelehtimällä ja pettämällä, en halua olla ilkeä, mutta kannattiko?

Eli tunnusta tekosi ja ano anteeksiantoa, siitä se voi vielä lähteä.
tähän sopisi vanha raamatun lause: tehkää toisillenne se minkä tahdotte itsellenne tehtävän.

Sidukka2 kirjoitti 22.3.2011 9:12

Hei,
tunturisopuli ja muutkin, auttakaa mua ahdingossa, pyydän. Ei meinaa millään jaksaa nyt.

ja vielä lue nuo:

http://www.suhdesoppa.fi/parisuhde/miksi-toiseen-ihastutaan/

http://www.suhdesoppa.fi/uskottomuus/nain-valtat-syrjahypyt/#more-2711

Ja muista nyt rehellisyys peliin, jokaisella ihmisellä pitäisi olla moraali kohdillaan niin, ettei tuollaista tee, sallisitko itse miehellesi moisen?

Etenkin tuo viimeinen artikkeli on mielestäni todella hyvä.
Ja toivotan voima ja rohkeutta, etenkin rohkeutta.

Mara70, ei todellakaan kannattanut! Kiitos noista linkeistä, olen varmaan kymmeniä kertoja lukenut ne tänään.
Pelottaa vaan niin kovasti kertoa miehelleni, en tiedä riittääkö rohkeuteni siihen.
Tänään kävin lääkärissä, en osannut kuin itkeä siellä. Lääkäri olisi laittanut minut kuukauden loppuun saikulle, mutta kieltäydyin. Jos jään kotiin, tuntuu, että oloni vaan pahentuu. Sain joitain nukahtamispillereitä. Ja kiireellisen lähetteen psykologille. En tiedä, pitäisi nyt suunnata katse tulevaisuuteen ja yrittää korjata mitä korjattavissa on, mutta paha olo velloo vaan sisälläni. Sekin pelottaa, kun mieleen on alkanut tulla pelottaviakin ajatuksia, joita en uskalla ääneen edes sanoa. Miten näin voi käydä minulle, joka ennen olin niin kiltti ja moraalinen. Ja se helvetin jätkä vaan kummittelee mun päässä, miten sen saa sieltä pois?

Sidukka2 kirjoitti 22.3.2011 20:42

Mara70, ei todellakaan kannattanut! Kiitos noista linkeistä, olen varmaan kymmeniä kertoja lukenut ne tänään.
Pelottaa vaan niin kovasti kertoa miehelleni, en tiedä riittääkö rohkeuteni siihen.
Tänään kävin lääkärissä, en osannut kuin itkeä siellä. Lääkäri olisi laittanut minut kuukauden loppuun saikulle, mutta kieltäydyin. Jos jään kotiin, tuntuu, että oloni vaan pahentuu. Sain joitain nukahtamispillereitä. Ja kiireellisen lähetteen psykologille. En tiedä, pitäisi nyt suunnata katse tulevaisuuteen ja yrittää korjata mitä korjattavissa on, mutta paha olo velloo vaan sisälläni. Sekin pelottaa, kun mieleen on alkanut tulla pelottaviakin ajatuksia, joita en uskalla ääneen edes sanoa. Miten näin voi käydä minulle, joka ennen olin niin kiltti ja moraalinen. Ja se helvetin jätkä vaan kummittelee mun päässä, miten sen saa sieltä pois?

1. Nyt vain ota ja tunnustat rohkeasti miehellesi vaikka kuinka pelottaisi, sillä nämä jutut yleensä tulevat muuten esiin ennemmin tai myöhemmin ja jos tieto tulee muuta kautta miehellesi suhtautuminen voi olla paljon kovempaa.
Rohkeutta tunnustamiseen, miehesi ansaitsee nyt rehellisyytesi.
Ja tunnustus helpottaa oloasi.
2. tämä on tyyppi esimerkki kuinka pettämisen jälkeen omatunto voikin ruveta soimaamaan niin, että elämä muuttuu todella vaikeaksi ja tuskaiseksi.
olet särkenyt leikilläsi monia sydämmiä. ja pakottanut miehesi elämään valheellisessa suhteessa.
3. se jätkä kyllä unohtuu kun vain pysyt kaukana siitä, etkä vastaa mihinkään yhteydenottoon, aika parantaa sen haavan.
Siis voimia tunnustamiseen.

Kiitos Mara70 kun jaksat tsempata. Itsekin luulen, että mun oloa helpottaisi kertoa miehelleni, mutta väkisinkin ajattelen, että mitä ei korva kuule ei sydän sure...
Ja uskon, että aika parantaa, mutta kuinka pitkä aika siihen tarvitaan, se onkin sitten eri asia. Ja voinko olla enää koskaan oikeesti onnellinen?? Kuinka kestän itseäni? Ja tosiaan, haluaisin unohtaa koko jätkän olemassaolon, muttei se vaan niin helposti tunnu käyvän. Toisaalta suorastaan vihaan sitä, toisaalta kaipaan. Mie oon niin sairas!!! Ja loppupeleissä, kuinka se kohteli mua? Ehkä joskus vuosien päästä sanon sille, että muakin olisi voinut kohdella kuten ihmistä. Vaikka itsehän minä olen kaikkeen pahin syypää, minähän se olen naimisissa, eihän hänellä ollut mitään hävittävää.
Noh joka tapauksessa, mun on vaan pakko jaksaa nyt, yrittää päivä päivältä nähdä tulevaisuus parempana, onhan mulla kuitenkin 10 v poika. Vaikeinta tässä positiivisessa ajattelussa on ehkä se, että se ei ole minulle lainkaan luontaista. Olen pessimisti-tyyppi, poden alemmuuskompleksia ja kärsin itsetunto-ongelmista. Melkein voisi sanoa, että sääliksi käy sitä psykologia ensi viikolla...

Sidukka2 kirjoitti 23.3.2011 16:29

Kiitos Mara70 kun jaksat tsempata. Itsekin luulen, että mun oloa helpottaisi kertoa miehelleni, mutta väkisinkin ajattelen, että mitä ei korva kuule ei sydän sure...
Ja uskon, että aika parantaa, mutta kuinka pitkä aika siihen tarvitaan, se onkin sitten eri asia. Ja voinko olla enää koskaan oikeesti onnellinen?? Kuinka kestän itseäni? Ja tosiaan, haluaisin unohtaa koko jätkän olemassaolon, muttei se vaan niin helposti tunnu käyvän. Toisaalta suorastaan vihaan sitä, toisaalta kaipaan. Mie oon niin sairas!!! Ja loppupeleissä, kuinka se kohteli mua? Ehkä joskus vuosien päästä sanon sille, että muakin olisi voinut kohdella kuten ihmistä. Vaikka itsehän minä olen kaikkeen pahin syypää, minähän se olen naimisissa, eihän hänellä ollut mitään hävittävää.
Noh joka tapauksessa, mun on vaan pakko jaksaa nyt, yrittää päivä päivältä nähdä tulevaisuus parempana, onhan mulla kuitenkin 10 v poika. Vaikeinta tässä positiivisessa ajattelussa on ehkä se, että se ei ole minulle lainkaan luontaista. Olen pessimisti-tyyppi, poden alemmuuskompleksia ja kärsin itsetunto-ongelmista. Melkein voisi sanoa, että sääliksi käy sitä psykologia ensi viikolla...

Luulen että miehesi kestää asian kun itse sen tunnustat ja miehesi on tosiaan ansainnut tunnustuksen, sillä kukaan ei kukaan ansaitse tulla petetyksi, lisäksi tosiaan tunnustaminen keventää omaa mieltäsi, aiheuttaa toki kriisin välillenne, mutta onko asiat nytkään oikein, itse tiedät että ei ole.

Muista tosiaan, että asia voi putkahtaa milloin takaisin miehesi korvaan jotain muuta reittiä joten siksikin tunnustamisella on kiire. Siis edellen rohkeutta siihen.

Ja tosiaan, alussa pettäjäkaverisi tulee varmasti uniisikin, mutta aijan kuluessa unohtuu, sitä en osaa sanoa kuinka kauan siihen menee, mutta se vaimenee, kun vain muista sen etäisyyden, ei mitään yhteydenottoa ja jos huomaat haaveilevasi siitä kaverista pakota itsesi ajattelemaan jotain muuta.

Itse en ole koko 21:n vuoden avioliiton aikana pettänyt vaimoani ja sama pätee toisinkin päin, olemme olleet kuin yhteen liimattuna.

Edelleenkin rohkeutta tunnustamiseen toivottaen 🌻🙂🌻

En pysty ainakaan tässä vaiheessa ajattelemaan, että kertoisin miehelleni. En yksinkertaisesti pysty. Pelkään, että se olisi varmasti meidän avioliittomme loppu. Ja sitä kun en missään tapauksessa halua, rakastan miestäni ja poikaani ja haluan elää heidän kanssaan, haluaisin elää normaalia perhe-elämää, mutta sitä en tiedä, pystynkö siihen enää koskaan, siis ilman jatkuvaa huonoa omatuntoa ja pelkoa kiinnijäämisestä.

Mutta, mitä ihmettä! Mä olen aivan totaalisen täysin hajalla itseni kanssa. Ensinnäkin suorastaan hämmästyin sitä, kuinka loppujen lopuksi pahalta tuntuu ajatella, että tällä hepulla on nyt tyttöystävä ja mietin öisin mitä kaikkea kivaa ja ihanaa heillä on. Kidutan itseäni jopa aivan sairailla ajatuksilla. En käsitä itseäni. Itken, itken ja itken. Säälin itseäni, suren mitä oikein olen mennyt tekemään. Katson peiliin ja tuumin, että ei ole ihme, että otti tilalleni 20 v, itse olen 40v ja omasta mielestäni ruma rupsahtanut vanha akka. Mieheni ihmettelee ja lohduttaa, kehuu kauniiksi ym. Selitän käytöstäni kevätväsymyksellä, masennuksella ym. Samaan aikaan meinaan melkein oksentaa, koska on niin huono omatunto. En pysty nukkumaan kuin maksimissaan pari tuntia yössä. Pelkään oikeasti, että entä jos en pääse tästä yli, märehdin asiaa ja muistelen ja mietin menneitä ja jää elämä elämättä, jonka sinänsä pitäisi olla ihan hyvissä kantimissa, jos ajattelee, että on hyvä mies, ihana poika jne. Eilen tilasin lääkärin, mutta sain ajan vasta 5.4. Miten jaksan sinne asti, jos en pysty nukkumaan

Nämä kaksi kirjoitelmaasi laittoi ajattelemaan:

1: kerro tosiaan heti sillä jos tuo tieto putkahtaa jotain muuta kautta esiin ero on varma, nyt voit vielä pelastua siltä, mutta terapiaa se vaatii, ja muista, jos et kerro asia vaivaa sinua koko elinikäsi, saat haavan joka ei koskaan umpeudu.

2: tuo ihastuksesi uusi tyttöystävä oli normaali kehitys, kaikki pyrkivät pariutumaan ikäkumppaninsa kanssa, kuvittelitko tosiaan, että tuo voisi johtaa johonkin, ei sinua on hyväksikäytetty ja sekös sopi miehelle. Et tosin ole ainoa jolle näin käy, mutta tekemällä oikeita valintoja olisit paljolta säästynyt.

3: olen edelleenkin sitä mieltä, että kerrot miehellesi heti, jos yhtään arvostat häntä, olet pettänyt häpeämättömästi ja nyt kärsit siitä, miehesi ansaitsee tietää mitä on tapahtunut, siis tosiaan eronkin uhalla.

Rohkeutta vaan siihen tunnustamiseen, tee se tänään.

Jotenkin minusta tuntuu, että siinä on sinulle rangaistusta ihan tarpeeksi, että joudut itseäsi kestämään...ns. pelko asian ilmitulosta kestää pitkään, kestätkö sen?
Kukaan meistä ei voi sanoa, miten miehesi tulisi asiaan suhtautumaan. Koska osaan kuvitella, miten hän voi suhtautua, siinä voi mennä henki, tulla turpaan, seuraa jatkuvia riitoja ja ovi voi kolahtaa hänen jälkeensä ym..
En hyväksy tekoasi, en ollenkaan, mutta tekemättömäksi sitä ei enää saa, mutta vaurioita voi hiukan pienentää.
Sinun on nyt todella pohdittava, kumman teet, kerrot ja vastaat seurauksista, sillä niitä tulee...vai jätät kertomatta, mutta vastaat myös seurauksista, silllä niitä tulee kuitenkin.

Miksi aikuiset ihmiset, anteeksi vaan, eivät ajattele mahdollisia seurauksia jo ennen pettämistään, sillä niitä tulee ihan varmasti, hyvin harva petos jää niin pimentoon, ettei paljastu.
Parisuhteen luottamus on kuin yksi öinen jää, jos se särkyy, niin monet pakkaset saa sitä jäätä jäädyttää uudestaan, että se kestää.

Sidukka

Sun kannattaa varmaan valita se tie, mitä haluat kulkea. Haluatko kertoa miehellesi pettämisestäsi vai haluatko salata asian. Mieti kummassakin tapauksessa tilannetta.
Jos kerrot miehellesi, joudutte pohtimaan sitä voitteko jatkaa avioliittoa. Voi tulla ero, jos miehesi ei pysty enää olemaan kanssasi. Toisessa tapauksessa, jossa salaat asian, joudut yksin kantamaan syyllisyytesi. Pystytkö siihen? Kumpikaan tie ei ole helppo ja kummassakin tapauksessa on omat riskinsä.

Ehdotan, että ensin kerrot rehellisesti tilanteestasi ammattiauttajalle, vaikka sille psykologille. Voitte yhdessä miettiä tilannettasi ja voit sitten päättää, miten toimit miehesi kanssa. Tällä tavalla voit päästä pieniä askelia eteenpäin.

Jokainen tekee aina omat valintansa ja paras valinta on tietenkin olla pettämättä. Mutta jos pettää, täytyy valita jälleen. Itse tein sen virheen, elämäni suurimman virheen kertakaikkiaan. Ajattelin myös ensin, etten kerro enkä aluksi edes voinut uskoa, että olin tehnyt jotain sellaista. Mutta kertomatta jättäminen oli täysin mahdotonta.. Täytyy olla todella vahva ihminen, jos voi pitää sellaisen sisällään. En voinut olla kertomatta siksikään, että olemme aina kertoneet toisillemme kaiken eikä suhdetta voi rakentaa valheelle. Nyt olen jo pitkään elänyt helvetissä ja ansaitsen sen. Puolisollani on oikeus päättää, haluaako jatkaa suhdetta kaltaiseni paskan kanssa ja annan hänelle kaiken ajan, mitä hän asian käsittelemiseen tarvitsee. Sidukka, sinäkin tulet elämään helvetissä, kerroitpa tai et. Oma mielipiteeni on, että meidän tulee kantaa vastuumme. Itse en haikaile sen perään, jonka kanssa petin (yhden illan juttu) ja jos ikinä selviämme tästä puolisoni kanssa, en mistään kiitä enempää. Toivon sinulle voimia, sillä tiedän, miltä sinusta tuntuu. Kaikki tunteet täytyy tuntea, mutta jos neuvoni on minkään väärti: keskity, hyvä ihminen! Mieti mikä sinulle on tärkeää, mihin keskität voimasi, minkä puolesta taistelet. Jos päätät taistella puolisosi rakkaudesta ja perheesi säilymisestä yhtenäisenä, tulet tarvitsemaan siihen kaiken energiasi eikä muuhun ole varaa - eritoten ei kenenkään toisen perään haikailuun.

Mara70, luin jostain mielipiteesi, että kerran pettänyt pettää uudestaan. On totta, että pettäjä on aina pettäjä, sillä tehtyä ei saa tekemättömäksi. Se ei silti tarkoita sitä, että absoluuttisesti pettää uudestaan. On helppo sano "ei koskaan", jollei ole koskaan pettänyt. Mutta jos on, "ei koskaan" saa täysin uudet mittasuhteet. Itse kävelen mereen, ennen kuin enää ikinä aiheutan tällaista tuskaa rakkaalleni. Olen onnellinen, että olette onnistuneet puolisosi kanssa välttämään tällaiset tilanteet - se on todella arvokasta.