Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille, kun vastasitte ja otitte kantaa.
Reptilianbrain; en todellakaan usko, että olet luonteeltasi petollinen ja huono ihminen. Tälläiseen tilanteeseen, kuin mitä sinulla ja minulla nyt on ollut, niin jotenkin siihen ajautui ihan kuin vahingossa. Toki jos olisin vahvempi ihminen, en olisi antanut sen tapahtua, mutta niin siinä nyt vaan kävi. Pitkäaikainen kiintymys ja intohimo, niin, hyvä kysymys. Se vaatii paljon työtä. Mielikuvitusta, leikkimieltä jne. Omassa avioliitossani seksielämäkin on hyvällä mallilla, oikeastaan todella hyvällä. Senkin takia havahdun usein ajattelemaan, että mitä ihmettä minä oikein pelleilen ja miksi ihmeessä menen tai nyt voin jo toivottavasti sanoa, että menin, tämän nuoren miehen luo. Seksi hänen kanssaan ei todellakaan ollut likimainkaan sitä mitä mieheni kanssa on.
Ehetynyt; olen ollut mieheni kanssa 17 vuotta. Ja kuten edellä kerroin, seksielämä on mallillaan, saan hellyyttä ja huomiota suurin piirtein päivittäin. Siitä, että epäileekö mieheni mitään, niin muutaman kerran hän on ihmetellyt menojani ja yöllisiä poissaolojani, mutta törkeästi olen hänelle valehdellut, että olen kaverini luona yötä, joskus olen toisen kaverin mökillä ym. Järkyttävää eikä ollenkaan tapaistani, jonka takia välillä pelkäänkin, että varmasti vielä joskus sekoan valheissani taikka sitten mieheni törmää juuri tähän kaveriin, jonka luona sanon olevani. Minulle tekee erittäin hyvää, että kirjoitat juuri noin, kuten kirjoitit "niin karulta kuin tuo kaikki kuulostaakin". Sitä minä juuri tarvitsen, että joku avaisi silmäni näkemään karun todellisuuden.
En pysty ainakaan tässä vaiheessa ajattelemaan, että kertoisin miehelleni. En yksinkertaisesti pysty. Pelkään, että se olisi varmasti meidän avioliittomme loppu. Ja sitä kun en missään tapauksessa halua, rakastan miestäni ja poikaani ja haluan elää heidän kanssaan, haluaisin elää normaalia perhe-elämää, mutta sitä en tiedä, pystynkö siihen enää koskaan, siis ilman jatkuvaa huonoa omatuntoa ja pelkoa kiinnijäämisestä.
Eilinen ilta meni oikeastaan itkiessä. Onneksi mieheni ei ollut kotona. Surkuttelin, sätin itseäni, koin huonoa itsetuntoa, märehdin jossain todella todella syvällä. Nuorelta mieheltä tuli viesti, että menisin kylään ja toisin herkkuja ja iltapalaa tullessani. Vastasin, ettei tässä mitään herkkuja nyt ole tuoda, niin hän vastasi, että eihän siinä sitten mitään! Eli ei tartte mennä, jos en vie syömistä mennessäni... Tuntui todella pahalta, nöyryytetyltä ja kaikkea mahdollista. Ihmettelen edelleen, mitä sille alussa mukavalle miehelle on tapahtunut. Mutta joka tapauksessa, siinä itkiessäni sain kuitenkin mielestäni tehtyä lopullisen päätöksen, etten enää ikinä koskaan missään tilanteessa mene tämän miehen luo, enkä itse asiassa vastaa hänen viesteihinsä tai puheluihinsa enää, jos niitä sattuisi tulemaan. Poistin hänen numeronsa puhelimestani, etten itsekään esim. huppelipäissäni hänelle soittaisi tai viestittelisi. Onneksi sitä ei saa tiedustelusta, kun se on salainen, enkä muista sitä ulkoa. Hampaankoloon jäi asioita, joista olisin halunnut puhua, mutta itse asiassa, haittaako se loppupeleissä. Kuvittelin jotenkin, että se helpottaisi minua, jos saisin puhuttua asiat halki, mutta enpä tiedä.
Jasse; aloitin eilen illalla lukemaan sitä Anna-Leena Härkösen kirjaa, kiitos vinkistä!
Blue moon; niinpä, mitä selvitettävää minulla loppujen lopuksi olisi??!! Ehkä luulen saavani jonkinlaista rauhaa, jos "eroaisin" tuosta nuoresta miehestä "sivistyneesti". Voi kiesus, en tiedä, ja tosiaan, ehkä se tekisi vaan asian vaikeammaksi. Mutta toisaalta, minkäänlaista järkevää keskustelua tuon miehen kanssa tuskin tulisi missään tapauksessa.
Tunturisopuli; kiitos!!! Tekstisi kosketti minua, ja juuri oikealla tavalla. Mielenrauhani on todellakin mennyt, olen haikaillut sen perään jo monta kuukautta... Tuosta, että alkaako tämä nuori mies uhkailla tai kiristää, niin haluan kuitenkin edelleen uskoa, ettei hän ole pohjimmiltaan sellainen tyyppi. Tosin mistä näitä koskaan tietää, mutta ennemminkin hän on antanut ymmärtää, että pelkää, että mieheni saa tietää. Kyllä se selkeästi siltä tuntuu, että olen miehelle pelkkä leikkikalu. Ja tällä hetkellä tuntuu, esim. eilisen viestin perusteella, että olen täysin yhdentekevä hänelle ja eikä sillä tunnu olevan mitään väliä, vaikka pahoitankin mieleni, se ei tunnu miestä paljon vaivaavan. Miten saavuttaa mielenrauha??? Se on todella hyvä kysymys. Enkä tosiaankaan ollut varautunut siihen, etten koskaan ole enää se sama kiltti tyttö. Itsekunnioitukseni on tiessään, itku on herkässä, katson itseäni peilistä ja näen hirviön ja samalla mittailen itseäni ja ajattelen, että minussa on jotain vikaa, kun tämä nuori mies kohtelee minua kuten kohtelee. Ja tosiaan, kuten edellä kirjoitin, tein eilen päätöksen, että nyt se on loppu. Luulen, että tältä mieheltä vielä jossain vaiheessa tulee viestejä tai puheluja, mutta kaikista parasta lienee olla vastaamatta yhtään mitään. Ehkä se asioiden selvittely tässä tapauksessa ei johda mihinkään, päinvastoin. Mutta onko tämäkin jotain kiltin tytön syndroomaa, että olisin halunnut, että olisimme "eronneet" ystävinä eikä niin että jää paskan maku suuhun.
Olen todella tyytyväinen, että löysin tämän palstan. Jos en olisi löytänyt, voisin istua tälläkin hetkellä itkeä tihrustamassa yksin tätä asiaa, mutta nyt tuntuu, että ehkä minä vielä joku päivä tästä nousen.