Mitä mieltä pariterapiasta?
Minkälaisia kokemuksia on pariterapiasta: Silloin kun haluaa jatkaa? Silloin kun on miettinyt eroa jo kauan ja hakeutuu siihen ehkä vain toisen takia?
Onko terapia sellaista, että siellä syötetään ns ajatuksia siitä, että kuinka”pitää puhua asioista”, kuinka ”toista ei saa pitää itsestään selvyytenä”, kuinka ”pitää miettiä miksi toiseen rakastui” jne…
Mietin vain, että onko se ehkä hetken helpotus tilanteessa missä toinen on jo pettäessään ajautunut ajatuksissaan kauas, rakastunut, ja vain kiinni jäätyään on pelästynyt ja syyllisyydentunnossa suostuu kaikkeen, mutta ajatuksissaan (ja fyysisestikin ehkä)edelleen on yhteydessä siihen kolmanteen osapuoleen.
Kaikki kokemukset ja mielipiteet tervetulleita!
🤨
Olen ollut naimisissa 19 vuotta vaimoni kanssa. Ollaan molemmat 4-kymppisiä ja pari kertaa aiemminkin on haettu apua pariterapiasta. Nyt viime vuonna aloitettiin uudelleen käynnit kun vaimo alkoi "uhkailla" avioerolla - koskaan ennen ei ole ollut kyse eroamisesta vaan enemmänkin ongelmista keskenäisessä kommunikaatiossa. Tähän asti on todettu yhdessä, että hyvä kun saa apua ammattilaisilta ja oltu yhdessä todella tiiviisti. Kuinka ollakaan, vaimo "ilmoitti" kuitenkin keväällä että haluaa erota. Oli stressiä ja väsymystä ym muuta shittiä aikalailla elämässä. No, asiat puhuttiin kuitenkin auki ja jatkettiin. Ja sitten jysähti - vaimo suuttui yksi kaunis ilta ja (tämän hän kertoi sitten terapeutilla) joutui "lipsauttamaan" että haluaa kuitenkin erota. Siitä on nyt noin4 viikkoa. Samaan syssyyn ajettiin todella nopeasti yhteinen yritys alas, hankitaan kuulemma omat asunnot ja talo menee myyntiin. Lapsista 2 on murkkuikäisiä ja kuopus 5 -vuotta. Vaimolle on kuulemma helpotus kun hän vihdoin sai sanottua sen mitä olisi pitänyt tehdä jo 18-vuotta sitten. Aika rumaa mun mielestä! Että kaikkiko on perustunut valheeseen ja näyttelemiseen. Sitä en usko. No sitten siitä terapiasta. Yht'äkkiä terapeutti olikin samaa mieltä - hyvä että ihminen on rohkea ja uskaltaa erota. Todella hämmentävää kun tähän asti on menty siinä, että vaimon vaikean lapsuuden vuoksi hänen olisi pitänyt jatkaa mun kanssa terapiaa. Vaimon suhtautuminen miehiin aviomiehenä ja perheenisänä ei ole ok. Ja muutenkin vaimon on vaikea tuoda tunteitaan esille. Terapeutit on olleet hänen "keskustelukanavansa" mun kanssa. Hulluintahan kait tässä meillä on se, että mies haluaa puhua mutta nainen ei 😉
Mun mielestä terapeutin rooli on ensinnäkin kuunnella ja auttaa pariskuntia ymmärtämään ja hyväksymään toisensa. Kun yhteys on parisuhteessa taas auki ja "terve" ilman riitoja ja kaunoja niin .sitten voi antaa neuvojakin. Näin olikin aiemmin. Mutta mulla tökkii se, että tämä terapeutti ottaa nyt siis todella vahvasti vaimon puolelleen. Ja päästi suustaan senkin, että kun toinen nyt haluaa erota niin minun pitää miehenä olla nyt vahva ja alkaa elämään omaa elämäänsä. No, ei tuon vaimon juupas-eipäs erolla pallottelun jälkeen kauheasti usko enää meidän avioliiton jatkuvuuteen. Kuitenkin päällimmäiseksi jäi tunne siitä, että terapeutti ei uskaltanut lähteä kyseenalaistamaan vaimon käyttäytymistä.
Siis terapia on hyvästä - jos peli on rehellistä. Ja kannattaa vaihtaa terapeuttia jos tuntuu ettei asiat etene mihinkään.
ps. nyt asutaan edelleen samassa talossa. Vaimolla oli kiire kertoa erosta murrosikäisille, mutta ei ole puhuttu mitään tuolle pikkuiselle. Etsii kovasti asuntoa, muttei tee mitään sen eteen että tämä nykyinen saataisiin myytyä. On jäänyt sairaslomalle masennuksen takia. Ei ole hakenut eroa. Eli kaiken kaikkiaan asiat on vielä ihan sekaisin ja jää pääosin mun hoidettaviksi. Oikeasti nyt olisi todellakin tarvetta terapiaan...
Itse kadun syvästi sitä, etten käynyt kumppanini (tai kai hän on nykyisin exä) kanssa pariteapiassa kuin kerran. Me tosin halusimme molemmat saada asiat onnistumaan umpikujassa, johon kumppanini mielenterveydelliset ongelmat meidät olivat ajaneet. Puhumattomuus ei koskaan ollut ongelma. Emme vain tienneet, miten selvittää en ongelmat, joista tuntikausia kahdestaan puhuimme.
Itse inhoasin sitä terapiaa, koska kumppanini on vaikeaa ilmaista ajatuksiaan äkkinäisissä tilanteissa vieraiden ihmisten kanssa, joten keskustelusta ei tullut kunnolla mitään. Hänelle ei annettu tarpeeksi aikaa miettiä. Me kävimme tosiaan kerran, mutta siellä puhuttiin siitä, mitä ongelmia meillä on ollut, miltä ne kummastakin ovat tuntuneet ja kyseltiin yleisesti siitä, miten olemme tavanneet, mitä toisessa arvostamme ja millaista elämä on yhdessä. Ja myös seksielämästä, mikä oli ensimmäiselle kerralle liikaa, kun asia ei kerran ollut meille ongelma.
En osaa sanoa mitään. Kannattaa kai ainakin kokeilla, jos haluaa yrittää jatkaa. Me keskustelimme (tai minä keskustelin) erosta heti terapian jälkeen, koska se sai minut ajattelemaan hetkeksi, ettei meillä ole ulospääsyä minnekään.
Olen käynyt terapiassa mieheni kanssa aikanaan. Mutta jos toinen on luonteeltaan jäyhä suomalainen eikä suostu mistään asiasta lausumaan mielipiteitään, on se aivan turhaa istua kalliilla terapeutilla.
Sitten yritettiin kotonakin puhua, mutta kun "ei ole mitään puhuttavaa" ja "minä olen ihan tyytyväinen" kommentit on omiaan näyttämään kuka on parisuhdeongelmiin syypää.
Jos molemmat on kykeneväisiä puhumaan, reflektoimaan, arvioimaan itseään suhteessa toisiin ja muuttumaan, pariterapia on ok. Niitäkin on sitten montaa lajia.
Onnea terapiaan.🙂👍