Tuo kirjoituksesi oli äärimmäisen hyvä. Olen kokenut juurikin samoja asioita ja käynyt läpi samoja tunteita ja ajatuksia. Nyt kuin luin tekstisi minulle valkeni todella kirkkaasti todellisuus missä elän. Kuinka fiksulta tuo kuulostaa ja järkevältä noin sanoiksi puettuna, mutta niissä monissa hetkissä joita eteen tulee ja  joutuu pohtimaan uskaltaako luottaa että jos jälleen satutetaan miten sen kestääkään ne fiksut ajatukset tahtoo unohtua... ja kuinka sitä soimaa taas itseään, kun sorruin pelkäämään. En tiedä onko tämä loppuelämän taakka, ehkä, mutta onneksi se on helpottanut, se pelko...

Aivan mahtavaa jos kirjoitus auttoi ja tykkäsit siitä. Jos näissä tunteissa löytää jonkinlaisen keinon päästä pelosta eroon edes hetkeksi, niin kirjoittaminen on täyttänyt tehtävänsä.  Saati sitten kun löytää työkaluja pelon käsittelyyn.

Pelko on tunne jota ei kannata pelätä. Se on kuitenkin tunne joka suojelee meitä. Välillä on ihan ok antaa tunteen tulla mutta samalla ymmärtää, ettei oikeasti ole mitään hätään vaan ego tuottaa näitä tunteita. Ja niiden kanssa pärjää kunhan tunnistaa ne.

Voimia sinulle ja nauti niistä ajoista kun pelko ei ottanut sinua haltuun vaan itse pystyt säätelemään tunteita. Läsnäolemisen voima on suuri, kun löytää sen työkalupakkiin.

Me olemme kuitenkin jääneet suhteeseen ja uskomme siihen, eihän muuten ole järkeä jäädä suhteeseen? Koitetaan nauttia siitä ajasta ja jos tuntuu, ettei siitä tule mitään, niin sitten tehdään siirtoja toiseen suuntaa.  Vain itse pystyy olemaan vastuussa omasta onnellisuudesta. Me voidaan olla rohkeita ja alkaa luottamaan toiseen tai olla rohkeita ja tehdä päätös toiseen suuntaa. Pääasia että itse teemme päätökset ja emme anna pelon ottaa valtaa.

Mukavaa kesän jatkoa!

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: Halusin lisätä kommentin

Kiitos, että jaoit tekstisi tällä palstalla. Myös minuun teksti kolahti ja loi toivoa, että voi kun meidänkin parisuhteessa vielä jonakin päivänä voisin ajatella niin kuin sinä ajattelet ja jättää taakse epäilykset ja pelko. Minä olen taistellut kohta 1,5 vuotta meidän parisuhteen ja luottamuksen eteen, mutta taival on ollut todella vaikea. Olen kokenut kaikki nuo kuvailemasi tunteet ja käynyt läpi suorastaan maanisen vaiheen, missä olen yrittänyt kytätä ja kontrolloida. Nyt olen kuitenkin matkalla pois kontrolloinnista, koska kuten sanoit, jos ihminen haluaa pettää, se petttää vaikka kuinka kontroloisi ja vahtisi. Tekstisi kolahti minun elämänvaiheeseen, missä juuri käyn läpi tunteita, että päästän irti mustasukkaisuudesta, kävi miten kävi.

Olen kirjoittanut tänne aikaisemminkin, mutta viime vuonna ystävänpäivänä mieheni jäi kiinni pitkäaikaisesta seksiviestittelystä naisen kanssa, jonka kanssa oli fyysisesti pettänyt minua seurusteluaikoina melkein parikymmentä vuotta sitten. Kun itkin tuskaani puolisen vuotta mieheni vannoessa ettei koskaan enää satuta eikä ole koskaan aikaisemmin satuttanut, viime syksynä hän parisuhdeterapiakerran jälkeen tunnusti, että hänellä olikin ollut fyysinen suhde työkaveriinsa muutama vuosi sitten. Kuulemma suhde, pahaolo ja salailu tapahtuneesta oli ajanut hänet tähän etäsuhteeseen. Toistamiseen jouduin miettimään, että pystynkö jatkamaan, kun mies tuntui aivan vieraalta ja en voinut ymmärtää, miten joku voi toimia niin ettei puoliso näe tai huomaa mitään. Terapian avulla olen yrittänyt ymmärtää, että kaikki tapahtunut on yhtä kokonaisuutta ja miehellä on ollut epävarma olo itsestään ja hän on paennut pahaa oloa. Kevääseen asti pikkuhiljaa luottamusta rupesi tulemaan ja oma masennus ja pahaolo helpottamaan. Mies sanoi, että rakastaa ja haluaa olla vain minun kanssa.

Ajoittain minullakin on tullut tarve katsoa hänen puhelintaan, koska pelkään, että minulta jää jotain huomaamatta. Pelko, että toinen satuttaa uudelleen on ollut suuri. Hän on paljon pitänyt yhteysiä entisiin/nykyisiin työkavereihin eri sovellusten kautta ja joukossa on ollut paljon nuoria kaksikymppisiä, kauniita naisia. Tämä on pistänyt silmään, koska mieheni on hyvässä asemassa oleva yli 40-kymppinen mies enkä ymmärrä turhanpäiväisiä sisällöttömiä viestejä ilman mitään asiaa näille ihmisille. Teksteissä on tullut myös ilmi, että työpäivän jälkeen hän on käynyt näiden naisten kanssa vuosien mittaan salilla, lenkeillä ja vienyt autolla kotia. Nämä pienet tiedonmuruset on vain yllyttänyt minua kaivelemaan lisää, sillä yhtäkään naista en ole koskaan kuullut kotona nimellä. Keväällä jokin pisti silmääni ja avasin viestiketjun hänen parhaalle ystävälleen. Koko viime vuoden (ja varmaan sitä ennenkin) hän oli kirjoittanut niin rivosti näistä naisista, meidän naisterapeutista ja vaikka mistä, etten tunnistanut miestäni niistä puheista. Ne oli sisällöltään jotain niin oksettavaa ja niin seksististä että menin aivan shokkiin. Samaan aikaan, kun mieheni on minua lohduttanut ja vannonut rakkautta, hän on fantasioinut kaverilleen kaikista mahdollisista tutuista työkavereista ja ohimenneistä tuttavuuksista (hän jossakin vaiheessa rekrysi ihmisiä ja tuntuu naisena tosi pahalta miten näistä nuorista hän on puhunut 🙁 ). Mieheni vannoi, että se on vain sellaista pahan olon ja oman epävarmuuden purkamista ainoalle ystävälle ja ettei tekstit merkitse mitään ja että sisältö ei ole totta. Vaadin, että edellytyksenä jatkolle on, että hän menee terapiaan ja hän menikin. Mutta tämä kirjoittelu on ollut minulle se käännekohta omassa jaksamisessa, luottamuksessa ja oman itsetunnon käsittelyssä. Miten luotat ihmiseen, joka tekee tällaista sosiaalisessa mediassa ja eri viestipalveluissa? Miten pääset mustasukkaisuuden ja epäluottamuksen yli, kun oma itsetunto ja minäkuva on aivan palasina?

Yritän luottaa ja ymmärtää, mutta joka kerta kun näen hänet puhelimella tai koneella, nousee karvat pystyyn. Olen sanonut, että viestittely nuorille naisille saa loppua, koska minulle tulee siitä paha olo. Hän ei ymmärrä tätä, vaan kokee, että rajoitan ja kontrolloin häntä, koska kyseessä ei ole mitään vakavaa, hyvän päivän jutustelua vain. Viime viikolla hän etsi nuoren blondin yhteystietoja instassa ja väitti, että hänelle hetkellisesti tuli epävarma olo, jolloin hän "ratkesi". Kuulemma tämäkään ei merkinnyt mitään eikä olisi johtanut mihinkään.

Haluaisin niin kirjoittaa suhteestamme niin kuin sinä olet kirjoittanut. Että nautitaan tästä ajasta kun voidaan. En olisi jäänyt hänen rinnalleen jos en koko ajan toivoisi, että joskus meilläkin on vielä aikuinen suhde, jossa on melemminpuoleinen kunnioitus ja luottamus. On hienoa, että uskallat luottaa, voi kun minäkin voisin. Ja on hienoa, että vaimosi on sinulle luottamuksen arvoinen ja voitte aidoisti jatkaa puolisoina.

Olen ymmärtänyt, että ihminen voi pettää mikäli kokee, että häntä ei kuunnella tai arvosteta. Sen olen todellakin ymmärtänyt ja siksi olen voinut antaa menneitä anteeksi, koska kadun niin paljon vuosia, kun en ole ollut miehelleni tukena. Minä en ole ollut läsnä oleva puoliso, kun mieheni on yrittänyt löytää lohtua muualta. Olen pitänyt häntä itsestäänselvyytenä ja ajatellut, että meillä ei ole mitään ongelmia. Mutta jos nyt kuuntelen, olen läsnä, huomioin pienin teoin ja sanoin ja tuntuu, ettei nämä riitä. Pelkään, että emme koskaan pääse tuohon samaan kuin te. Pitäkää kiinni siitä mitä teillä on, koska moni ei pettämisestä selviä, vaikka kuinka yrittäisi. Oma epävarmuus, mustasukkaisuus ja pelko kulkee mukana, jos kumpikin puolisko ei pysty tukemaan toista aidosti ja antamaan aikaa uuden rakentamiseen. Pitkä kirje, mutta oli pakko päästää höyryjä ulos. Kiitos kun kirjoitit tämän 🙂

Hei Marraskuinen,

Ihanaa jos viesti auttoi sinua eteenpäin. Ymmärrän hyvin tilanteesi, etenkin jos kumppani jatkaa vielä "viatonta" toimintaa. Noi on hankalia tilanteita, koska toinen osapuoli voi hakea vain pientä itsetunnon kohotusta mikä samalla loukkaa sinua. Ei välttämättä ymmärrä miten pahalta se voi sinusta tuntua. Ehkä tuossa voisi olla yhteisen pelinsääntöjen tekeminen paikallaan, sovitte mitkä ovat rajat missä pitää liikkua. Kyllähän kumppani pystyy jättämään asiaan vaiheeseen jos arvostaa ja kunnioittaa kumppania. Nämä on kuitenkin ihan hyvä sopia yhdessä, sillä toinen voi oikeasti nähdä asian täysin viattomana ja toinen peloissaan tekee siitä täysin ylitse pääsemättömän asian. Itsekkin tein joistakin jutuista, niin vaikeita että ne meinasivat johtaa eroon kun ne toisesta tuntui täysin normaalilta toiminnalta. Valtava näkemysero näkökannasta riippuen. Ehkä kannattaa myös avoimesti puhua, mitä haetaan sillä että käydään parikymppisen naisen kanssa lenkillä, salilla tai vapaa ajalla lounaalla? Voi myös pohtia miksi kaikki seuralaiset on naisia jos yhtään parikymppistä miestä mahdu mukaan? Pääasia on kuitenkin se, että sinä luot säännöt sinulle itsellesi ja sinä päätät miten homma hoidetaan sinun kannaltasi. Jos sovitte jotain ja toinen ei pysty noudattamaan sovittuja asioita, niin sinä voi päättää miten homma hoidetaan jatkossa. Pyritkö luottamaan edelleen vai luovutko leikistä perusteella, kun toinen ei pysty sitoutumaan niissä asioissa joita on sovittu. Sinä itse olet vastuussa sinun onnellisuudesta ja kun sinä hallitset sinun omaa elämääsi, niin silloin se on paljon helpompaa. Kenenkään muun ei täydy tehdä niitä päätöksiä. Ole itsellesi rehellinen. Minäkin tiedän miten toimin. Luotan nyt ja minulla on perusteet toiminnan lopettamisella, siinä vaiheessa jos paine tuntuu liian suurelta. En lähde kaivamaan vahvistuksia esim stalkkaamalla vaimon viestittely sillä sieltä voi tulla oikeasti ihan pienestä väärinymmärryksestä valtava asia (esim vahingossa sattuu olemaan whatsupissa samaan aikaan, minkä tulkitsen että he chattäävät keskenään. Nyt kun vaimo on paikalla, niin voitan uteliaisuuden enkä katso onko kolmas osapuoli kanssa). Jos jotain ihan oikeasti on tekeillä, niin kyllä se tulee siinä vaiheessa vastaan. Tällä toiminnalla pyrin voittamaan pelkoni kun en lähde niitä sen enempää ruokkimaan. Joskus kun on heikko hetki, niin kysyn itseltäni haluanko oikeasti saada väärä infoa ja yleensä mieli sanoo, että anna olla ja luota. Itketään sitten kun on itkemisen aika.

Voin sanoa, että tiedän miltä tuntuu olla luottamatta ja pelkäämällä kaikkea. Voin myös sanoa, että tiedä miten hyvältä tuntuu kun alkaa voittamaan pelkoja ja energia jää muuhunkin kuin pelkäämiseen. Jokainen tunti tuntuu hyvältä. Saati sitten kun menee päiviä, ettei jaksa murehtia. Se on elämistä ja sen arvoista. En tiedä miten tämä päättyy mutta nyt minun on paljon helpompi olla.

Olen samaa mieltä siitä, ettei pettämistä voi ehkäistä kontrolloimalla toista eikä ikinä toisesta voi olla varma. Vain omaan käytökseen voi vaikuttaa ja miettiä, miten toimia arvojensa mukaan. Pettämisen aiheuttamat tunteet pitää käsitellä ja niiden kanssa pitää oppia elämään. Mä pelkäsin parisuhteemme puolesta, pelkäsin tulevani hylätyksi, pelkäsin, ettei musta välitetä, etten riitä, mutten pelkää enää. Parisuhde on jo mennyt, ja pettämällä luottamukseni mieheni jo hylkäsi minut. Pelkäsin asiaa, joka olikin jo tapahtunut. Hän ei välitä, ei tarpeeksi. Halusin rakastaa, halusin suhteen kestävän koko elämämme ajan – mutta en millä hinnalla hyvänsä. En enää tunne oloani turvalliseksi, rakastetuksi, erityiseksi. Ja tämä on tärkeintä: tajusin, ettei kyse ole minusta. En voi estää pettämistä, se on valinta. Kullakin on omanlainen sietokykynsä ja omat kriteerinsä, mutta koska puolisoni ei millään tapaa ole valmis käsittelemään (henkistä) pettämistään, luottamuksella ei ole yksinkertaisesti enää mitään väliä. Jos mulle on valehdeltu monta kertaa, tietenkään en luota. Eikä ole heikkoutta tunnustaa, ettei luota.

Kun ihminen näyttää, millainen hän on ja mihin hän pystyy, kannattaa uskoa. Kahden aikuisen tasavertaiseen suhteeseen kuuluu toisen huomioiminen ja vastavuoroisuus, eikä niin, että yksi kantaa vastuun molempien puolesta ja molempien käytöksestä. Mullakin on ollut epävarma olo itsestäni, on ollut keski-iän kriisiä ja masennusta, mutta eipä ole käynyt mielessä, että vaikkapa työkaverin kiksauttaminen tai viestittely muiden miesten kanssa jotenkin helpottaisi oloani tai parantaisi parisuhdetta. Parisuhde ei ole mikään abstrakti asia, jota pitää hoitaa. Se on se tapa, millä olemme toisillemme läsnä, miten pysymme toistemme mielissä, miten toisiamme kohtelemme, koko ajan. Parisuhde ei ole parisuhde, jos vain toinen on sitoutunut.

Petetyt usein miettivät, mikä toisen ajoi pettämään. Annoinko liian vähän huomiota, olinko liikaa keskittynyt muihin asioihin, enkö osannut kuunnella? Fakta: ei mikään ajanut, se oli valinta, ja itse asiassa monta valintaa. Puoliso päätti ottaa yhteyttä toiseen/vastata toisen yhteydenottoon, päätti tavata, päätti salata, päätti valehdella, päätti olla välittämättä oman puolison tunteista. Pieneltäkin vaikuttava pettäminen pitää sisällään monta vaihetta, monta valhetta, joissa puoliso on kääntänyt selkänsä. Pettäjä sulkee valehtelemalla puolisonsa elämästään ja asemoi hänet vastustajakseen. Miten siinä voit tavoitella läheisyyttä? Vielä, kun puolisosi katsoo, ettei sinulla ole oikeutta tietää elämääsi vaikuttavista asioista? Kyse on valinnasta, ja mun mieheni valitsi tyhmästi. Yhden kerran voisin antaa anteeksi, jos toinen olisi pahoillaan, mutta viimeistään teon uusiminen kyllä näyttää, että toinen toimii tarkoituksellisesti väärin. Haluaisinko sellaisen ihmisen ystäväpiiriini? Voisinko uskoutua sellaiselle ihmiselle, saisinko häneltä turvaa silloin, kun olisin sen tarpeessa? Noup.

Usein pettäjä jollain tasolla tietää toimivansa väärin, joten tämä ristiriita pitää hoitaa oikeuttamalla omat teot jotenkin. Helpoiten se käy etsimällä vikoja toisesta tai väittämällä, ettei ”ikinä” tai ”pitkään aikaan” ole ollut onnellinen suhteessa ja voineensa huonosti jo pitkään. Aika moni petetyistä on kummastellut puolisonsa yht’äkkistä äkkipikaisuutta, ärtyneisyyttä jne. ja ottanut siitä syyn niskoilleen. Jos vain olisin enemmän sitä ja vähemmän tätä… mutta ei se niin toimi. Ja valitettavasti pettämisen paljastuttua sama usein jatkuu. Pettäjän mielestä ongelma ei ole hänen tekonsa vaan puolison reaktio siihen. Syyllisyys yritetään vierittää loukatun niskoille tai vähätellään tapahtunutta. ”Mitään ei tapahtunut, ja jos tapahtuikin, se ei merkinnyt mitään, ja jos merkitsikin, se ei ole mikään iso juttu, ja jos onkin, se ei ollut minun vikani, ja jos olikin, en tarkoittanut sitä” jne. jne.

Pettäjä pettää, koska voi ja koska katsoo sen oikeudekseen. Petetyt kantavat osan seurauksista ja joutuvat siivoamaan jälkiä, mutta eivät voi ratkoa asioita pettäjän puolesta ja selvittää tämän päätä. Eikä se, että puolisoni petti mua, määritä arvoani puolisona, naisena ja ihmisenä.

Hyviä pointteja kaikilla ja viisaita sanoja!

Itse olen samankaltaisessa tilanteessa kuin Marraskuinen nyt tai Tamarindi joku aika sitten.

Meillä puolison "varsinaisesta, 2v kestäneestä pettämisestä" on jo reilu neljä vuotta. Tilanne on siitä hankala, että puoliso ei oikein osaa päästää irti salarakkaastaan vaan edelleen tapaa häntä "sattumalta" ajoittain. Ovat myös viestitelleet harvakseltaan.

Itse koen, että em. yhteydenpidot ovat tavallaan pettämistä, jolloin omakin toipuminen ottaa takapakkia. Ymmärrän toki tilanteen puolisoni puolelta, kun "periaatteessa olisi hyvä olla yhdessä, lapset ja kaikki muu yhdistää eikä mitään isoa ongelmaa ole, mutta tunteet puuttuvat eikä oikein kiinnosta yrittääkään mitään".

Melko vaikeata jälleenrakentaa suhdetta tällaisessa tilanteessa. No, parin vuoden päästä lapset muuttavat pois ja silloin viimeistään tulee ero, jos tilanne ei muutu oleellisesti.

Osui ja upposi, joten päätin minäkin liittyä keskusteluun. Pidemmän aikaa olen vertaistukena lueskellut petettyjen kirjoituksia. Meillä miehen tunnustuksesta jo reilu 1,5 vuotta ja silti asia edelleen arka paikka. Asia tuli minulle niin sanotusti puskista, en yhtään osannut aavistaa, enkä ikipäivänä kuvitella, sen verran vahvat uskoin/luulin mieheni arvot olevan. Oli kyllä ärtymystä ja etäisyyttä, mutta luulin sen johtuvan (työ)uupumuksesta. Ja osittain se sitä olikin, mutta osittain myös salailun tuomaa uupumusta.

Itselle suurin pelko ei niinkään ole uusi pettäminen tai mustasukkaisuus, jos niin käy en voi sille mitään, vaan se ajatus etten taaskaan huomaisi mitään. Olen luullut olevani hyvä ihmistuntija ja hyvä "lukemaan" ihmisiä ja mielialoja, kuinka olin niin sokea. Eli luotto omiin vaistoihin on mennyt. Mieheni sanoo voineensa useamman vuoden huonosti ja kokeneensa ettei elä "omaa" elämäänsä, enkä minä ole huomannut mitään. Toki olen sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt uskaltaa ottaa asia esiin minun kanssa, sen sijaan että etsi keskusteluseuraa muualta, joka sitten lopulta johti muutaman kuukauden intiimiin suhteeseen.

Paljon on kasvettu yhdessä ja erikseen tuon ratkaisevan päivän jälkeen, kun suhteemme muuttui rehelliselle pohjalle. Onko muille tuttu tunne ristiriita siitä, että ei vaihtaisi totuutta pois, mutta toivoo silti ettei asiaa olisi koskaan tapahtunut. Että asioiden ei olisi tarvinnut mennä niin pitkälle, vaan puoliso olisi vaikka tajunnut hakea apua ammattilaiselta.

Tällä hetkellä toipumista meillä varjostaa miehen masennus, joka on varmasti tehnyt pitkään tuloaan ja ollut osaltaan vaikuttamassa tapahtuneisiin asioihin. Tuntuu välillä vain niin vaikealta ymmärtää toista ja hänen masennustaan, kun tuntuu että minullahan tässä olisi syytä masentua. Minä en tätä asiaa halunnut edes meidän elämään ja nyt minun täytyy vielä tukea toista ja ymmärtää.

Kaskas, kertooko puolisosi sinulle näistä tapaamisista ja yhteydenotoista? Täytyy myöntää, että oma pahin pelkoni on että mieheni ja toisen osapuolen yhteydenpito jatkuisi edelleen selkäni takana. Etenkin kun minulle on kerrottu, ettei kyseistä ihmistä halua enää ikinä nähdä, ei ollut sellainen ihminen kuin antoi ymmärtää. Tähän en siis usko, sen verran ahdistavaa on heidän loppuajan touhu ollut, uhkailua ja sen sellaista. Näin petetyn näkökulmasta ehdottamasti pitäisi lopettaa yhteydenpito jos kerran haluaa kanssasi jatkaa. Siitä tullaankin siihen ikuisuusongelmaan, mitkä näiden pettäjien motiivit jatkaa parisuhteessa ovat. Jos rakastaa toista "tarpeeksi", pystyykö pettämään pidemmän suhteen merkeissä. Hassua että nykyään joku yhden illan erhe, tuntuu pieneltä pahalta. En tosin sitäkään edelleenkään hyväksy, ellei puolisolta ole lupaa 🙂

Voimia ja uskoa itseen, kaikille teille ja olisi mukava kuulla välillä kuulumisia, itselläni kun ainakin edelleen hyvä ja huonoja päiviä ja sitten välillä todella paskoja, kuten tänään.

Hei Kanelilatte,

juu, kyllä puoliso on kertonut, jos on "sattumalta" tavannut ja sitten on selitelly jotain epämääräistä "vaihdettiin vähän kuulumisia" tms.

Sana sattuma on lainausmerkeissä, koska vaikka eivät sovi tapaamista, niin kummatkin tapaavat käydä samoihin aikohin samassa paikassa metsäkävelyllä, joten tapaaminen ajoittain on todennäköistä. Puolisoni voisi hyvinkin käydä metsäkävelyllään muuallakin, mutta jostain syystä pitää ajoittain käydä myös tuolla. Käymme myös yhdessä metsäkävelyllä, mutta emme koskaan samaisessa paikassa, puolisoni ei suostu (tietenkään).

Ehkä se ongelma onkin, ettei puolisoni oikein tiedä mitä haluaa; pitäisikö erota vai ei. Olla yksin, minun kanssa vai sittenkin ehkä kokeilla ko. salarakkaan kanssa (joka erosikin tässä taanoin). Enkä minäkään aina tiedä, etenkään kun tilanne on tällainen.

Kiitos hienosta tekstistä ja kirjoituksesta. Tämä on ihan kauhea vaiva. Itsellä on sellainen historia että olen elänyt menneisyydessä rikolliselämää sekä kaksoiselämää hyvää elämää nykyisin asiat muuttuneet olen raitistunut ja muuttanut elämän tavat minulla on avovaimo ja hyvä perhe. Olen joutunut silloin elämän alkulähteillä petetyksi sellaisessa suhteessa missä kaikki olo varmaa oli otettu ensi lainat ja sun muut talot ym. Mikä sitten päättyi että minua petettiin siitä ohjauduin rikos sekä päihde kierteeseen. Elin rikasta ja vaihtelevaa elämää mutta sielläkin tuli pettymyksiä ja kaikkea pahaa. Kärsin pitkiä vankeus rangaistuksia.  Minusta muokkautui väkivaltainen humalassa. Ja koko elämää vastaan.  Kuitenkin 4 vuotta sitten sain itseni kasattua päästyä eroon pahasta ja alkoholista. Ja löysin 2 vuotta sitten elämäni naisen. Ja tutustuimme niin että hän petti hänen silloista puolisoa minun kanssani.  Mikä vaivaa lisää tästä suhteessa koska olen kaukana töissä viikkoja. Ja muutenkin menneisyys painaa ja epäilen aina kaikkea olen saanut itseni täysin suohon ja satutettua kumppania henkisesti turhilla peloilla  ja nyt on aivan riitaisaa sun muuta. Voiko tästä koskaan parantua vaikka elämän muuttaa pitääkö loppu elämä elää yksin ja jättää kaikki.