Keijunmekko kirjoitti 26.7.2010 17:49

Lapseni on oikeasti hukassa, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin puhumattakaan emotionaalisesta puolesta. En tiedä, missä hän on. Eikä hän halua tulla löydetyksi. Onneksi sentään vastaa tekstiviesteihin, että tiedän hänen olevan kunnossa.

Kävin tänään pankissa pyytämässä tiliotteet muutamalta viime kuukausilta ja sieltä näkyi hurja määrä panoja eri miehiltä. Huijausta vai maksua jostain, en tiedä?!

Mielessäni pyörivät ristiriitaiset ajatukset. Säälittää, surettaa ja harmittaa. Itkettää ja suututtaa, milloin mitäkin. Pelkään, mihin kaikkeen tämä vaikuttaa, koska en jaksa olla iloisella mielellä kuin hetkittäin. Mihin se elämän energia oikein katosi? Ihan muutama päivä sitten jaksoin iloita elämän pienistä asioista, tuoksuista, hyvästä ruoasta ja kaikesta kauniista ympärilläni. Nyt ihmettelen, miten jaksan purskahtamatta itkuun?

Miten näitä asioita voi ajatella järjellä? Vihaan tekoja, mitä hän tekee, lastani rakastan. Tunteet ovat pinnalla ja koetan selvitä elämän ristiaallokossa. Päivä kerrallaan. Pelkäämättä. Pakko ottaa vastaan mitä annetaan. Ehkäpä ei kuitenkaan enempää kuin jaksan kantaa.

Hei Keijunmekko!

Tiedän mistä puhut, ymmärrän huolesi. Onko lapsesi lähtenyt omasta tahdostaan? Oletko ottanut virkavaltaan yhteyttä hänen löytämiseksi ? Voimia sinulle!

Heippa
Kysyisimpä muutaman lisäkysymyksen
Minkäs ikäinen Lapsi on???
Asuuko kotona vai omassa asunnossa???
Kun nuo asiat tietäisin niin on helpompi vastata.
Kaunista kesää sinulle