Mitäköhän sitä tänne osaisi kirjoittaa ja kertoa tilanteesta. Olen eronnut miehestäni noin puolitoista vuotta sitten. Kohta vuoden olen asunut omassa asunnossa. Ja yhtä kauan olemme tätä juttua veivanneet. Yritetään taas ja sitten siitä ei kuitenkaan mitä tule. Alunperin ero oli mieheni tahto, joka tuli minulle aivan yllätyksenä. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan meitä, eikä yhteistä tulevaisuutta. Olin surullinen pitkään ja kun aloin taas päästä jaloilleni, hän palasi ja sanoi, että haluaa yrittää taas. Minä hölmö uskoin.
Miksi sitä vastaa siihen puhelimeen tai avaa oven, kun tietää siitä seuraavan vain pahaa mieltä. Meillä on kivaa yhdessä muutamia viikkoja ja sitten minulla on taas paha olla. Paha olla, koska en voi täysin luottaa. Mies on valehdellut minulle monesti, on ollut muita naisia ja muuta. Kaiken kääntää minun syyksi, mistään teostaan ei ota vastuuta. Ja aina minä uskon selitykset. Ja niin moni on minulle sanonut siitä miten mies kohtelee minua. Ja minä hölmö sallin sen. Olen vihainen ja surullinen miehelle, mutta myös itselleni, koska annan saman tapahtua uudelleen ja uudelleen.
Jotenkin nyt toivon ja yirtän päästä eteenpäin. Tiedän, että nyt tuntuu pahalta, mutta tiedän myös ettei oloni ole hyvä hänenkään kanssa. Uskon, että täältä vielä noustaan kaikkien itkujen jälkeen. Mutta olenko taas kohta samassa tilanteessa? Koska joka kerta, kun alan päästä eteenpäin mies palaa ja kertoo saman valheen. ”En voi kuvitella elämääni ilman sua, ehkä joskus parin vuoden päästä.” Ja sitten ollaan taas yöt yhdessä, ripustaudutaan siihen hetkelliseen hyvään oloon kun saa käpertyä toisen kainaloon. Ja aamulla on taas paha olla ja sitten tulee taas yhteinen ilta ja yö. Sama kaava toistuu. Millä ihmeellä mä pääsen eteenpäin, jos se toinen ei anna mennä? Mistä löytyy ne voimat sanoa, kun ikävöi toista, että ei. Ja usko siihen etttä loppujen lopuksi näin on parempi. Kun itsekin sen tietää, etten ole onnellinen hänen kanssaan.