Mistä voimia?

Mistä voimia?

Käyttäjä Emmaliini aloittanut aikaan 06.09.2007 klo 19:42 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Emmaliini kirjoittanut 06.09.2007 klo 19:42

Mitäköhän sitä tänne osaisi kirjoittaa ja kertoa tilanteesta. Olen eronnut miehestäni noin puolitoista vuotta sitten. Kohta vuoden olen asunut omassa asunnossa. Ja yhtä kauan olemme tätä juttua veivanneet. Yritetään taas ja sitten siitä ei kuitenkaan mitä tule. Alunperin ero oli mieheni tahto, joka tuli minulle aivan yllätyksenä. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan meitä, eikä yhteistä tulevaisuutta. Olin surullinen pitkään ja kun aloin taas päästä jaloilleni, hän palasi ja sanoi, että haluaa yrittää taas. Minä hölmö uskoin.

Miksi sitä vastaa siihen puhelimeen tai avaa oven, kun tietää siitä seuraavan vain pahaa mieltä. Meillä on kivaa yhdessä muutamia viikkoja ja sitten minulla on taas paha olla. Paha olla, koska en voi täysin luottaa. Mies on valehdellut minulle monesti, on ollut muita naisia ja muuta. Kaiken kääntää minun syyksi, mistään teostaan ei ota vastuuta. Ja aina minä uskon selitykset. Ja niin moni on minulle sanonut siitä miten mies kohtelee minua. Ja minä hölmö sallin sen. Olen vihainen ja surullinen miehelle, mutta myös itselleni, koska annan saman tapahtua uudelleen ja uudelleen.

Jotenkin nyt toivon ja yirtän päästä eteenpäin. Tiedän, että nyt tuntuu pahalta, mutta tiedän myös ettei oloni ole hyvä hänenkään kanssa. Uskon, että täältä vielä noustaan kaikkien itkujen jälkeen. Mutta olenko taas kohta samassa tilanteessa? Koska joka kerta, kun alan päästä eteenpäin mies palaa ja kertoo saman valheen. ”En voi kuvitella elämääni ilman sua, ehkä joskus parin vuoden päästä.” Ja sitten ollaan taas yöt yhdessä, ripustaudutaan siihen hetkelliseen hyvään oloon kun saa käpertyä toisen kainaloon. Ja aamulla on taas paha olla ja sitten tulee taas yhteinen ilta ja yö. Sama kaava toistuu. Millä ihmeellä mä pääsen eteenpäin, jos se toinen ei anna mennä? Mistä löytyy ne voimat sanoa, kun ikävöi toista, että ei. Ja usko siihen etttä loppujen lopuksi näin on parempi. Kun itsekin sen tietää, etten ole onnellinen hänen kanssaan.

Käyttäjä Sannuliini kirjoittanut 26.09.2007 klo 21:11

Ehkä meidän kaikkien täytyisi oppia käyttämään sitä 40-kriisin lapsen ehdottamaa koirankasvatuskonstia... 😉 Ei ollenkaan huono idea! 😀

Omassa tilanteessani olen huomannut, että tämä ero taitaakin olla exälleni ajoittain jopa vaikeampi kuin itselleni ja hän taitaa tarvita enemmän minua kuin minä häntä. Toki näissä asioissa ymmärtääkseni edetään eri tahtiin ja silloin kun itsellä on parempi tilanne, toinen saattaakin kömpiä syvällä suossa ja päinvastoin. Luulenpa, että tällä on paljonkin tekemistä sen kanssa, että irroittautuminen on välillä todella vaikeaa.

Toisaalta välillä ahdistaa ajatus kaikista lupausten rikkomisista, joilla toinen aikanaan petti luottamukseni ja jotka lopulta johtivat molempien pahaan oloon ja eroon. Miksi ihmeessä pitäisi yrittää vielä kaiken tämän jälkeen olla kaveri niin epäluotettavan ihmisen kanssa, joka tuotti jatkuvia pettymyksiä ja satutti käytöksellään? En halua enää olla kynnysmattona, ylpeyskin tulee jo vastaan... 😞 Välillä taas hyvät muistot valtaavat mielen ja usko toisen perimmäiseen hyvyyteen saa asiat näyttämään aivan toisenlaisilta ja tekisin melkein mitä tahansa, jos vain voisin olla hänelle vieläkin tärkeä ja tavoittelemisen arvoinen. Sitä se itsetunnon vähyys kai teettää.

Ei tunnu hyvältä sanoa katuvalle tai syyllisyyttä tuntevalle entiselle kumppanille - sille ennen kaikkein läheisimmälle ihmiselle - ettei halua pitää yhteyttä, siinä jättäjän ja jätetyn roolit vaihtuvat ja oma syyllisyys kasvaa. Voi kun olisi olemassa se oikea tie, jossa ei enää enempää satuttaisi itseä eikä toista... 🤕

Mutta se lohduttaa, että vaikka Emmaliini lopetti viestinsä sanaan "yksin", luulen, että meistä kukaan ei oikeasti ole ainakaan tämän ongelmansa kanssa yksin. 🙂👍 Toivottavasti et sinä itsekään, Emmaliini? Siitä todisteena taitaa olla koko tämä viestiketju ja kaikki siihen osallistuneet!

Kiitokset vielä kaikille ja voimia teille jokaiselle! 🙂🌻

Käyttäjä 40-kriisi kirjoittanut 26.09.2007 klo 23:26

Hei Emmaliini, ajattelin kirjoittaa vaikka olenkin vähän väsynyt (tää voi olla siksi vähän jaarittelua, mutta älkää ottako mua liian vakavasti!). Tiedän (kokemusta on) että on vaikeata sanoa ei toiselle, kun tunteet eivät ole sammuneet. Näen myös exässäni niin paljon hyviä puolia, sekä myös hänen kärsimyksensä, jolloin on todella vaikeaa kylmettää itsensä vastoin omaa "luontoa", vallankin kun huomaan että hän kaipaa takaisin! Sulla on ehkä vähän samanlainen olo, sitä on enemmän kuin hämmentynyt, mitä nyt? Ensin lähdetään kannat kopisten, sitten palataan häntä koipien välissä?😐 Ja samaan aikaan miettii olisko vielä annettava anteeksi ja yritettävä yhdessä, josko me oltais nyt opittu🙄 ja toivoo että toinen muuttuisi siihen suuntaan mihin minä haluan ja kuvittelee että minä pystyn muuttumaan toisen haluamaan suuntaan!!😮 Onnistuuko se?😯🗯️

Ken olis niin viisas että tietäisi etukäteen? Luulen ainakin , että jos kumppani palaa takaisin, kannattaa ottaa rauhallisesti ajan kanssa ja kasvattaa luottamusta ja katsoa muutama kuukausi, parannella haavoja joita kokemukset ovat aiheuttaneet ja ehdottomasti parisuhdeleirille opiskelemaan kommunikointia ym. arjen yhteiseloa. Kuullostaako järkevältä, vai meneekö kaikki taas hukkaan ja ollaan entistä rikkinäisempiä?😭 Olemme todella aikamoisessa pyörityksessä ☹️ , yritetään olla maltillisia, ei liian sinisilmäisiä, 😟 annetaan itsellemme aikaa ja pidetään silmät auki.🙂👍

Hienoa Emmaliini, että olet löytänyt ulkopuolista apua! Voimia niin sulle kuin kaikille muillekin tän aran aiheen raastamille, yritetään pysyä kasassa!🙂🌻 Nyt on kyllä taas mentävä lakanoiden väliin uneksimaan 😴 kauniita unia!

Käyttäjä Liini kirjoittanut 27.09.2007 klo 09:02

Hei kaikille! Olen viime päivinä pohtinut paljon avioliiton merkitystä. Tuntuu hirvittävän katkeralta huomata, että puolisolle ja tämän uudelle kumppanille avioliitto ei merkitse mitään. Seksiä saa harrastaa kenen kanssa haluaa, vaikka on toiselle luvannut rakastaa ja olla uskollinen kuolemaan saakka. Itselleni kävi niin, että toinen nainen oli väijynyt miestäni jo pitkään ja kun suhteemme kriisiytyi, hän iski. Vaikea siinä on sitten puoliaan pitää, kun suhde solmussa, tunteet sekaisin ja puoliso saa kaiken haluamansa toiselta, eikä näe avioliitoamme pelastamisen arvoiseksi. Kipu on hirveä, mutta toisaalta viha nostaa päätään, ehkä tästä vielä vihan voimalla selviän 😉

Käyttäjä 40-kriisi kirjoittanut 27.09.2007 klo 19:54

No niin, huomaan että kipuillaan Sannuliini, Liini ja Emmaliini ihan samojen asioiden kanssa☹️ olen rukoillut lähes päivittäin, että asioihin tulisi joku selkeä ratkaisu ja jos ratkaisu näyttäisi tulevan, silti epäilen että mitenkähän jos sittenkin...🤔 Voi mua, voi meitä! Tästä sitä näkee kuinka heikko mä oon, mua nolottaa tilanteeni, kaverinikin sanovat, että en osaa pysyä päätöksessäni🤕, auttaa tosi paljon! 🤔

Kumpa olis sellainen varaosapalvelu mahdollinen, että voisi vaihtaa sydämen ja aivot, päivittää ne uuteen alkuun ja olla tietämätön kaikesta menneestä 😟 No joo, just niin...

Kiitos kun te olette olemassa ja jakamassa näitä tuntoja ymmärtäen miltä tuntuu!🙂🌻 Rukoilen meidän kaikkien puolesta, että saisimme viisautta, ystäviä ympärille, jonkun joka ymmärtää ja ennenkaikkea sisäisen rauhan, luottamuksen tulevaisuuteen, vaikka asiat ympärillä ovatkin sekaisin. Voimia ystäväni!!🙂🌻🙂🌻

Käyttäjä malina kirjoittanut 28.09.2007 klo 13:25

Hei teille kaikille tässä ketjussa ja muillekin tätä ketjua lukeville!🙂🌻

Olen itse tullut ensimmäisen mieheni ja lasteni isän pettämäksi ja hylkäämäksi reilut 14 vuotta sitten. Hänen lähtönsä ja sen syyt tulivat kuin pommi taivaalta täysin yllätyksenä🤕; kukaan meidät tuntenut ei tiennyt mitään ennen mieheni kotoa poismuuttoa (naisen kanssa yhteen) enkä minäkään. Puolen vuoden päästä nainen heitti mieheni 'pellolle', vaikka odottikin tämän lasta (eli lapsilleni veljeä). Tässä vaiheessa etenkin toivoin ja kai rukoilinkin, että perheemme olisi eheytynyt. Kävimme jopa Muumimaailmassa koko perheenä yhdessä. Se ei ollut hyvä valinta, joten hiljalleen rakkauttani mieheeni tappaessani ja tappaakseni otin enemmän ja enemmän etäisyyttä häneen. Ero tuli voimaan tämän toisen vuoden syksyllä. Pääasiassa koska mieheni näkeminenkin satutti minua, en halunnut nähdäkään häntä jos ei ollut pakko, ja mies myös sanallisesti loukkasi minua usein, joten en halunnut olla puheväleissä. Vaikka paljon aikaa on kulunut ja lapsilla on hyvät välit isäänsä (niin hyvät kun häneen yleensä kellään voi olla), olen edelleen todella vihainen 😠 tälle miehelle. Aikoinaan en 'ajallaan' mitenkään käsitellyt eroa, koska se oli liian traumaattinen ja koska elämässäni oli paljon kuolemia, joiden suru meni miehen lähdön edelle. Viiden vuoden päästä miehen lähdöstä olin eroleirillä ja seitsemän vuoden päästä erokurssilla (Fisherin kirjan pohjalta ryhmässä), mitkä molemmat olivat todella hyviä ja minulle tarpeellisia. Hiljalleen joitain tunteita on tullut tunnettaviksi ja prosessi on edennyt. Kannattaa kuitenkin kokea ja tuntea hylkääjää kohtaan olevat tunteet (ikävä, suru, viha, pettymys, inho, raivo,...) mahdollisimman pian, etteivät ne hautaudu kaiken muun ja unohduksen alle. Ehkä teillä tapaamista ja eroa onkin myös sen takia, että sillä tavalla saatte tunnettua pahaa oloanne?

Onko teidän mahdollista 'puolisonne' kanssa tai jopa sylissä itkeä suhteen loppua ja 'tavallaan' hyvästellä niin??? Tällaisen olen kuullut 'auttavan' erossa. Itse olen syvimmät tunteet 'nähnyt' unissa; mm. yhdessä unessa mieheni oli kotonani elävänä lasisessa arkussa vetoketjullisessa punaisessa ruumispussissa ja kuitenkin ympärillä oli suuri juhla - pohdin pitäisikö mies viedä ulos ennenkuin alkaa haista. Uni kuvasi hyvin tilannettani; en vieläkään ollut vienyt miestä pois kodistani.

Toivon teidän itsekunkin saavan jatkaa elämää; olisihan ihanaa jos suhteenne rakastettuunne voisi jatkua, MUTTA jos sillä ei ole mitään toivoa, jos toinen vaan uudelleen ja uudelleen satuttaa teitä, tehkää ihmeessä kuten minäkin tein eli se 'kääntyminen ja poiskävely'. Ei kenenkään tarvitse hyväksyä toisen satuttamista, ei misään muodossa. Vaikka minua on ihmetelty suhtautumisessani lasteni isään, olen kuitenkin tehnyt itseäni kohtaan niin kuin voin, muuten olisin vielä huonommassa kunnossa nyt enkä varmasti olisi tälläkään tavalla päässyt eroon 'nuoruudenrakkaudestani'. 'Prinssi- ja prinsessaunelmien' loppuhan on todella surullista, etenkin kun itse ei ole saanut mitenkään vaikuttaa päätökseen. Silti, minulla on velvollisuus ja vastuu kerätä rikkinäiset palat ja jotenkin koota niistä elämää jatkamaan kykenevä minä. Saan kyllä olla vihainen hylkääjälleni vaikkakaan katkeruus ei auta.

Voimia jokaiselle tehdä oikeita valintoja ja kuunnella omaa sisintä, mikä on yleensä oikeassa.🙂👍

Käyttäjä Emmaliini kirjoittanut 05.10.2007 klo 21:16

Taisi olla sannuliini, kun totesi, ettei meistä kukaan ole yksin tämän ongelman kanssa ja niin edes päin. Halusin tarkentaa sannuliinille ja muillekin siitä yksin jatkamisesta. En minäkään ole yksin, minulla on teidät ja ihania ystäviä. Tarkotiin lähinnä, että nyt aion opetella itseäni ja elää itselleni. Elää omaa elämääni, tehdä täysin omat valintani. Vasta sitten voin jakaa oman elämäni jonkun toisen kanssa, olkoon se sitten exäni tai joku muu. Ystävät toki pysyvät rinnalla.

En ole koskaan asunut ihan yksin, enkä ole koskaan kantanut yksin vastuuta esimerkiksi omasta taloudesta. Aina on ollut toinen rinnalla. Joten nyt on jo korkea aika tutustua itseeni, rakentaa kokoon minut. Ja sitten voin ehkä vielä joskus rakentaa yhteistä elämää jonkun toisen kanssa. Kuitenkin kun toisen kanssa asuu ja elää, on tietenkin huomioitava toisenki tottumukset, tavat ja tarpeet. Minulle on oikeastaan tullut vain niitä yhteisiä rutiineja ja tapoja. Joten nyt minä väritän omaa kuvaa. 🙂

Ja jos ja kun se varaosaliike löytyy, mistä saa uusia aivoja ja sydämiä, niin kertokaa ihmeessä mullekin! Se olis niin paljon helpompaa.. 🙂