Mitäköhän sitä tänne osaisi kirjoittaa ja kertoa tilanteesta. Olen eronnut miehestäni noin puolitoista vuotta sitten. Kohta vuoden olen asunut omassa asunnossa. Ja yhtä kauan olemme tätä juttua veivanneet. Yritetään taas ja sitten siitä ei kuitenkaan mitä tule. Alunperin ero oli mieheni tahto, joka tuli minulle aivan yllätyksenä. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan meitä, eikä yhteistä tulevaisuutta. Olin surullinen pitkään ja kun aloin taas päästä jaloilleni, hän palasi ja sanoi, että haluaa yrittää taas. Minä hölmö uskoin.
Miksi sitä vastaa siihen puhelimeen tai avaa oven, kun tietää siitä seuraavan vain pahaa mieltä. Meillä on kivaa yhdessä muutamia viikkoja ja sitten minulla on taas paha olla. Paha olla, koska en voi täysin luottaa. Mies on valehdellut minulle monesti, on ollut muita naisia ja muuta. Kaiken kääntää minun syyksi, mistään teostaan ei ota vastuuta. Ja aina minä uskon selitykset. Ja niin moni on minulle sanonut siitä miten mies kohtelee minua. Ja minä hölmö sallin sen. Olen vihainen ja surullinen miehelle, mutta myös itselleni, koska annan saman tapahtua uudelleen ja uudelleen.
Jotenkin nyt toivon ja yirtän päästä eteenpäin. Tiedän, että nyt tuntuu pahalta, mutta tiedän myös ettei oloni ole hyvä hänenkään kanssa. Uskon, että täältä vielä noustaan kaikkien itkujen jälkeen. Mutta olenko taas kohta samassa tilanteessa? Koska joka kerta, kun alan päästä eteenpäin mies palaa ja kertoo saman valheen. ”En voi kuvitella elämääni ilman sua, ehkä joskus parin vuoden päästä.” Ja sitten ollaan taas yöt yhdessä, ripustaudutaan siihen hetkelliseen hyvään oloon kun saa käpertyä toisen kainaloon. Ja aamulla on taas paha olla ja sitten tulee taas yhteinen ilta ja yö. Sama kaava toistuu. Millä ihmeellä mä pääsen eteenpäin, jos se toinen ei anna mennä? Mistä löytyy ne voimat sanoa, kun ikävöi toista, että ei. Ja usko siihen etttä loppujen lopuksi näin on parempi. Kun itsekin sen tietää, etten ole onnellinen hänen kanssaan.
Emmaliini kirjoitti 06.09.2007 klo 19:42:
Jotenkin nyt toivon ja yirtän päästä eteenpäin. Tiedän, että nyt tuntuu pahalta, mutta tiedän myös ettei oloni ole hyvä hänenkään kanssa. Uskon, että täältä vielä noustaan kaikkien itkujen jälkeen. Mutta olenko taas kohta samassa tilanteessa? Koska joka kerta, kun alan päästä eteenpäin mies palaa ja kertoo saman valheen. "En voi kuvitella elämääni ilman sua, ehkä joskus parin vuoden päästä." Ja sitten ollaan taas yöt yhdessä, ripustaudutaan siihen hetkelliseen hyvään oloon kun saa käpertyä toisen kainaloon. Ja aamulla on taas paha olla ja sitten tulee taas yhteinen ilta ja yö. Sama kaava toistuu. Millä ihmeellä mä pääsen eteenpäin, jos se toinen ei anna mennä? Mistä löytyy ne voimat sanoa, kun ikävöi toista, että ei. Ja usko siihen etttä loppujen lopuksi näin on parempi. Kun itsekin sen tietää, etten ole onnellinen hänen kanssaan.
🙂🌻hei, tunnistan itseni noissa sanoissa ja voin vakuuttaa tietäväni miltä sinusta tuntuu.
Ei ole helppoa reväistä itseänsä irti tunneriippuvuudesta, reväistä ja lähteä katsomatta taaksensa, kuulematta takaa tulijan askeleita, jopa kosketusta.
Vaikka kuinka asian olisi päättänyt että nyt teen näin niin kohta toimit toisin, eikö vaan? Siitä se paha olokin kai johtunee.
Kokisitkohan asian toisin jos pitäisit välimatkaa, esim. juttelisitte puhelimessa, kirjoittaisit kirjeen hänelle ja kertoisit asioita myös pahanolon tunteesi.
Olen yrittänyt ottaa etäisyyttä. Olen kertonut pahasta olostani ja pyytänyt ihan suoraan, että antaisi minun mennä. Kuitenkin puhelin soi. Jos en vastaa se soi tauotta niin kauan että vastaan tai suljen puhelimen. Myös sähköpostin kautta olen kirjoittanut, mutta sama vaan jatkuu.
Sitä tässä eniten ihmettelenkin, että miksi hän ei voi lopettaa yhteyden ottamista, kun tietää että mun on paha olla. En kuitenkaan usko, että hän haluaa minua satuttaa. Onko hänellä vain itsellään suunta hukassa? Ja kuinka paljon minä otan vastaan ennen kuin mitta lopullisesti tulee täyteen. Eniten pelottaakin, että kohta tulee joku suurempi romahdus, kun mieli ei enää jaksa.
Ja tottahan sekin on, että monen vuoden yhdessä elämisen jälkeen on helpompaa ja turvallisempaa olla sen toisen kanssa. Vaikka tietääkin että siinä tekee itselleen hallaa. Pelottaa olla yksin. Tuntuu yksinäiseltä, kun kotona ei olekaan ketään muuta. Ja sitten sitä miettii, että tuleeko enää koskaan ketään vai oliko tämä minun "se oikea" ja minä sotkin kaiken, vaikka paljoa en pystyisi toisin tekemäänkään. Ja kuitenkaan eteenpäin ei voi mennä, ennen kuin pystyy nämä asiat taakseen jättämään.
Luulen kuitenkin, että minun on itse oltava se vahva, joka päättää tämän. Tuntuu vaan aika epäreilulta. Haluaisi rauhassa surra eroa, ja joutuu vielä pitämään huolen tavallaan toisenkin puolesta ettei kumpaankaan enää sattuisi.
🙂🌻Hei etsi ryhmään, harrastuksiin, seurakuntiakin on monia joissa todella kivoja nuorten ryhmiä, saat varmasti tukea. Et jäisi yksin 🙂🌻
Hirvittävän tuttua, ja jos keksit millä pääset eteenpäin kerro se minullekin.
Toinen tekee pahaa, mutta tekee jotain hyvääkin ja me onnettomat ripustutaan kuvitelmaan.
Auttaisikohan joku lääkitys?
Saako järkeä pillereinä, jos saa niin heti purkki minulle.
Tsemppiä sinulle.
Elän tätä samaa tunnekuohua läpi juuri nyt, kuin sinä. 24-vuotta saman miehen kanssa elämää takanapäin, kolme lasta ja sitten putoaa pommi. Miehellä ollut suhde vuoden, puolet nuoremman tytönheitukan kanssa. Olinhan osannut epäillä asiaa ja tiukannutkin vuoden verran onko toinen, mutta mies kielsi kaiken ja oli silti välinpitämätön perhettä kohtaan. Kun kysyin miksi petti, oli kuulemma imartelevaa, että nuori nainen katsoo ja haluaa hänen ikäistään miestä, niinhän ne julkutkin tekee. Lapsellisinta mitä olen eläissäni kuullut. Ja kun heillä oli niin paljon yhteistä, urheilu. Kun kysyin eikö meillä ole mitään tuli tyly vastaus, ethän sinä ole urheilusta kiinnostunut, eli ei meillä mitään ole... Niinpä. Laitoin avioeron heti vireille ja nyt elän tässä on/off suhteessa kuten sinä. Ja ihmettelen miten tästä selvitä. Sinä et kertonut onko teillä lapsia. Mies asuu kanssamme ja yrittää olla prempi kuin ennen. Mutta luottamus on mennyt ja kiukku valtaa mielen jatkuvasti kun ei osaa olla tiukka ja potkaista pois elämästä.
Pitäisi todella olla jokin joka ratkaisisi ja antaisi meille mielenrauhan ja selvittäisi tilanteen parhain mahdollisin tavoin. Mutta... Auttaisi kovasti jos pystyisi juttelemaan esim. toisen saman kokeneen kanssa ja saada voimia toisiltaan arkielämään. Tiedän että monet sanoo ajan auttavan. Mutta jos sinullakin on jo kulunut puolitoista vuotta ja silti ole noin rikki, niin kysyn vain koska se tuska loppuu? Ei kukaan jaksa tuollaista vuosia. Olemmeko heikkoja ja hyväksikäytettäviä, liian kilttejä ja anteeksiantavia??? Kun näihin saisi joskus edes vastauksen.
Toivon sinulle voimia ratkaista omalta kohdaltasi asian pikaisesti. Muuten murrut kerta toisen jälkeen ja aina joka kerta on vaikemapaa saada kootuksi itsensä. 🙂🌻
raga kirjoitti 17.9.2007 11:14
Toinen tekee pahaa, mutta tekee jotain hyvääkin ja me onnettomat ripustutaan kuvitelmaan.
Auttaisikohan joku lääkitys?
Saako järkeä pillereinä, jos saa niin heti purkki minulle.
Niin tuttua, niin tuttua... 😭
Itselläni eilen päättynyt neljän vuoden seurustelu, joka oli kaksi vuotta sitten kertaalleen jo lopussa samoista syistä kuin nyt. Mies jätti ja parin kuukauden kuluttua kuitenkin vakuutti, että olen hänen elämässään kaikkein tärkein ja uskoin sen. Opettelin uudestaan luottamaan, että ongelmat on voitettu ja olemme molemmat ottaneet opiksi. Vuoden-puolitoista meni aivan upeasti, mutta lopulta toisin kävi. Sama kuvio toistui, ongelmien kasautuessa mies pakeni paikalta ja muuttui taas epäluotettavaksi samalla kuin itse siirryin pikkuhiljaa takaisin marttyyrin rooliin.
Nyt toisaalta toivon, että mies palaisi taas kerran järkiinsä tulleena ja luotettava ja turvallinen, toisaalta järki sanoo, ettei enää tätä laatua kiitos. Ei auta kuin itku ja aika. Muita en halua kuin hänet ja häntä en näköjään saa.
Pillereitä siis minullekin! 🙂👍
Kiitos kaikille vastauksista. Vielä ei ainakaan ole minulle vastaan tullut lääkettä joka tähän auttaisi. Joku kysyi, onko meillä lapsia. Ei ole, ja tavallaan olen siitä tässä kohtaa onnellinen. Kuinka paljon vaikeampaa olisi, kun joutuisi toista pakostakin jatkuvasti tapaamaan. On lohduttavaa huomata, etten ole ainut joka tämmöistä käy läpi. Olen joskus miettinyt olenko ainut joka hölmönä toistaa samaa "virhettä" uudestaan. Uskoo ja pettyy. Uuudestaan ja uudestaan.
Tuntuu niin kauhean vaikealta vaan jättää kaikki taakse. Vaikka tietää, että toinen on satuttanut niin monta kertaa. Ja tietää, että vielä sattuu uudestaan. On niin kurjaa huomata, ettei enää luota itseensä vaan koko ajan itsetunto putoaa. Aina vaan alemmas. Kuinka monta kertaa itsensä pystyy taas kokoamaan? Olen alkanut pitää itseäni jotenkin huonona, epäonnistuneena ihmisenä. Tiedon tasolla teidän ettei se ole totta, mutta siltä minusta tuntuu. Olo on todella surkea. Töiden jälkeen en jaksa tehdä mitään ja mitä pidemmälle ilta etenee, niin sitä todennäköisemmin tulee itkukin. Tosin en ole moneen kuukauteen itkenytkään, josko tämä on hyvä asia.
Kuitenkin on niin kamala ikävä sitä ihmistä ja sitä aikaa. Ne vuodet eivät elämästä katoa, mutta kun niistä pääsisi eteenpäin ja voisi muistella niitä hetkiä hymyillen. Vielä se sattuu liikaa. Ja pelkään ettei se kipu koskaan katoa. Enkä enää uskalla luottaa ihmisiin. Minkälainen semmoinen elämä on? Ei kukaan halua sellaista elämää elää. Siksipä nyt yritän tästä päästä eteenpäin ja saada itseni taas kasattua. Huominen tulee kuitenkin ja päivä kerrallaan täytyy tuntemukset kohdata.
Yksi samoin kokeva ja samojen asioiden kanssa kamppaileva 3:n lapsen isä tässä hei! Musta tuntuu välillä siltä että naiset pääsevät helpommin jaloilleen jätetyksi tulemisesta🤕 (onnea naiset! En tarkoita pahalla, sori jos joku ei tykkää), johtuukohan siitä, että naiset puhuvat kavereilleen aina kaikista asioistaan, eikä miehillä ole yleensä niin henkilökohtaisista asioista keskusteluja. Olen mm. tästä exälle kateellinen. Onneksi on tämä palsta, saa edes purkaa tuntojaan, kiitos myös teille jotka kipuilette samojen tuntojen kanssa, se antaa tunteen että kuulun johonkin ryhmään!
Kun olet kiltti ja uskollinen, yrität liiton eteen kaiken ajatuksella "kunnes kuolema teidät erottaa", musta tuntuu että olisi helpompaa jos toinen olisi kuollut, eikä lähtenyt jonkun "häntäheikin" matkaan.😝
Katkerana välillä laitan viestiä, että ei olla tekemisissä (ja taas olen mokannut, mitä mulle kuuluu missä hän on kun on kerran erottu!) kuin pakolliset lasten takia ettei sydän murtuisi. Mutta kun olen laittanut viestin, niin viimeistään seuraavana päivänä on paha olla ja ikävä, kun ei ole keskustelu/viestittelykumppania, joten yritän olla mahdollisimman ystävällinen, auttava ja sovitteleva: ->saatamme olla puheväleissä ja tehdä perheenä jotain hauskaa yhdessä, voi kuinka taas petän itseäni luullen että minut jättänyt palaisi jäädäkseen, näin ei käy.☹️
Välillä ex-vaimoni ottaa yhteyttä ja ehdottaa yhteisiä hetkiä, enkä osaa olla kylmä ja kieltäytyä, hiljan kävi taas niin. Kun olemme ollet yhdessä päivän, tai yön, yhtä-äkkiä kun tulen töistä hän on kylmä minua kohtaan ja on taas menossa uuden kumppaninsa luo.😞, sanoo vain että meillähän on ero voimassa, ethän kuvitellut että palaisin ja että hän on itsekin ihan hukassa, eikä tiedä mitä haluaa - "heippa vaan, älä suutu!"😭
Onneksi lapseni eivät ole alkaneet oireilla tästä isän ja äidin sekoilusta, ehkä vähän ihmettelevät, nuorin toivoo että äiti tulisi takaisin kotiin. Isommat lapset (murkut) eivät oikeastaan puhu meistä, ymmärtävät kai, kun on puhuttu asioista heille ja tunteistakin. Olen aina sanonut lapsilleni, että meille on tulossa parempi tulevaisuus ja että siihen on vaan luotettava vaikka nyt onkin asiat sekaisin. Tätä on jatkunut yli vuoden, kun exä laittoi eropaperit menemään.
Välillä olen ihan hukassa, mun on pakko jättää lapset kotiin leikkimään ja lähteä kävelemään, kun tuntuu että seinät kaatuvat niskaan. Parin tunnin kävelyn jälkeen on olo edes vähän rennompi, kun alkaa jo muutenkin väsyttää. Onneksi lapset ovat luonani niin paljon, en muuten kestäisi ollenkaan, vaikka niistä onkin työtä, on kiva ottaa kuopus kainaloon yöksi. Kotiaskareet ja työssäkäynti (myyjä) pitävätkin mut elämässä kiinni, näin ainakin tunnen, vaikka välillä haluaisi jäädä sairaslomalle, että saisi vain maata väsymyksen, joka alkaa olla kroonista, pois. 😴
Kertokaa mullekin jos saatte jostakin muusta kuin rakastumisesta voimia jaksaa arjen pyörityksen. Uuden kumppanin etsiminen tuntuu liian suurelta haasteelta tässä tilanteessa. Luen uskonnollisia kirjoituksia, jotka kyllä auttavat luottamaan tulevaisuuteen, mistä olen iloinen ja kiitollinen.
Välillä töissä asiakaspalvelussa on ollut vaikeita hetkiä, vielä olen selvinnyt sortumatta, mutta tuntuu kuin olisin karusellissa, joka meinaa heittää mut kohta kyydistään! Mun täytyy keskittyä koko ajan siihen mitä teen 100%:sti.
Kipuilua on liikaa, tällä hetkellä olen taas päättänyt (joo, joo) että en ole exään yhteydessä kuin lastenhoidollisissa asioissa, toivottavasti päätökseni pitää, sillä luulen etten kestä tätä sairastumatta, jos en itsenäisty ja lakkaa sitä kierrettä, missä mut aina vaan uudestaan hylätään. 😯🗯️ Mutta nyt taas lasten kans olemaan, moi ja voimia! 🙂👍
40-kriisi kirjoitti 21.9.2007 20:32
Musta tuntuu välillä siltä että naiset pääsevät helpommin jaloilleen jätetyksi tulemisesta🤕 (onnea naiset! En tarkoita pahalla, sori jos joku ei tykkää), johtuukohan siitä, että naiset puhuvat kavereilleen aina kaikista asioistaan, eikä miehillä ole yleensä niin henkilökohtaisista asioista keskusteluja. Olen mm. tästä exälle kateellinen. Onneksi on tämä palsta, saa edes purkaa tuntojaan, kiitos myös teille jotka kipuilette samojen tuntojen kanssa, se antaa tunteen että kuulun johonkin ryhmään!
Naisille taitaa tosiaan olla luontevampaa kertoa ystävilleen ja vaikka melkein puolitutuillekin huolistaan kuin miesten. Täällä palstalla meitä kohtalotovereita näyttää olevan enemmänkin, ymmärrämme toistemme tilanteita ja tuen tarvetta varmasti paremmin kuin mitä ystäväpiiri yleensä. Erityiskiitos omasta puolestanikin kaikille palstalaisille empaattisesta tuesta, jota annatte! 🙂🌻
Välillä ex-vaimoni ottaa yhteyttä ja ehdottaa yhteisiä hetkiä, enkä osaa olla kylmä ja kieltäytyä, hiljan kävi taas niin. Kun olemme ollet yhdessä päivän, tai yön, yhtä-äkkiä kun tulen töistä hän on kylmä minua kohtaan ja on taas menossa uuden kumppaninsa luo.😞, sanoo vain että meillähän on ero voimassa, ethän kuvitellut että palaisin ja että hän on itsekin ihan hukassa, eikä tiedä mitä haluaa - "heippa vaan, älä suutu!"😭
Kertokaa mullekin jos saatte jostakin muusta kuin rakastumisesta voimia jaksaa arjen pyörityksen. Uuden kumppanin etsiminen tuntuu liian suurelta haasteelta tässä tilanteessa.
Voi kun osaisin auttaa!! 😟 Olet varmasti aivan lopussa tuollaisen pyörityksen jälkeen! Pelkään pahoin, että hänellä ei ole tarvetta lopettaa tuollaista käytöstä ennen kuin itse todella saat tarpeeksesi ja teet siitä lopun... Lueskelin itse Fisherin Jälleenrakennus-kirjaa mm. jättäjän ja jätettyjen roolista, sieltä voisi saada hiukan eväitä tilanteenne ratkaisuun.
Jaksamisen suhteen itselläni toimivia apuja ovat olleet ne kaikkein yksinkertaisimmat: ajan antaminen omalle surutyölle ja eron läpikäynnille sekä itsestään ja hyvinvoinnistaan huolehtiminen (ulkoilu tepsii ainakin minulla, ja jos vielä lähtee lenkille kovassa vesisateessa niinkuin tänään, on olo sitäkin voitonriemuisempi kun tällainen sohvaperuna palaa kotiin itselleen oman vahvuutensa osoittaneena, rättiväsyneenä ja vettä valuen). Sairaslomaakin haen, jos muuten voimat ei riitä. Asiakaspalvelu on hankalaa, jos silmät turpoaa ja punoittaa itkusta! Kaikille eivät tietenkään samat konstit sovi, toiset kaipaavat järeämpiä apuja, mutta näistä on omakohtaista kokemusta.
Älä suostu ajattelemaan olevasti huono, sinussa on tekstisi perusteella paljon ihailtavia piirteitä, olet vastuuntuntoinen, lapsistasi huolehtiva, luotettava ja rakastava ihminen! 🙂👍 Kaikilla ei tuollaisia ominaisuuksia ole! Toivottavasti ymmärrät oman arvosi etkä anna kenenkään jyrätä ylitsesi.
Voimia sinulle ja kaikille teille! 🙂🌻
Kiitos sannuliini!🙂🌻 Yritän jaksaa ja haen käsiini F:n kirjan, tänäänkin ollut raskas päivä😞, nyt käyn kuopuksen viereen nukkumaan😴. Hyvää yötä, kauniita unia, enkeleiden kuvia sulle sannuliini ja teille kaikille!🙂👍 p.s. Oli päivän paras hetki, kun sain lukea vastauksesi, oloni keveni jo nyt, kiitos vielä kerran🙂
Hei taas! Tänään on ollut parempi päivä, hyvin nukuttu yö n. 12h (harvinaista), olen siivonnut lasten kanssa ja pessyt kämpän (harvinaista sekin😉), tosin en vielä ole ollut ulkona, harmi sinänsä kun aurinkokin kurkistelee välillä pilven takaa paistaen risukasaan 😎, tai lehtikasaan -> siis haravoimistakin olis, mutta katsoin tärkeämmäksi kirjoittaa teille rakkaat ystäväni (Emmaliini, Pajukukka, Raga, Epäilevä, Sannuliini) olen saanut teiltä sitä voimaa mitä olen tarvinnut🙂🌻, kiitos! 🙂🌻 taas tuntuu siltä, ettei mun tarvi purkaa sydäntäni exälle, sekä mun on helpompi olla ajattelematta häntä, kun ajattelen että miten te ihanat naiset😳(toivottavasti en loukkaa ketään, mut näin mä koen, te olette kaikki ihania, toisista välittäviä, kilttejä ihmisiä) miten te jaksatte, te joille saan nyt purkaa sydäntäni ja kumpa voisin itse auttaa, tai antaa toivottua toivoa teistä edes jollekin omilla löpinöilläni, niinkuin sinä sannuliini autoit mua, kun vastasit viestiini.☺️
Tiedän että tulen kipuilemaan tämän eroasian kanssa vielä pitkään, mutta olen iloinen siitä että minulla on ihanat lapset ja että olen "löytänyt" teidät ja luotan että munkin elämällä ja tällä kaikella on jokin hyvä 🤔 tarkoitus, vaikka se ei siltä vielä tunnu. Aika näyttää. Pidetään yhteyttä!🙂👍 Voimia kaikille! 🙂🌻🙂🌻
Rakkaat ystävät, lukiessani kirjotuksianne, tuntuu kuin lukisin omaa tekstiäni. Niin tuttua... Meitä on niin paljon, vaikka kaikki tunnemme olevamme ainoita maailmassa, jotka joutuvat pettämistä, hylkäämistä ja jättämista kokemaan. Kiitos kaikille, jotka tänne kirjoitatte, jotenkin lukiessa saa voimaa, kun huomaa, ettei ole yksin, vaikka yksin koneen ääressä istuukin. Oma tuska on nyt todella kova. Petollisen puolison touhuista alkaa paljastua asioita, joita en hänestä olisi voinut uskoa. Hän oli niin hyvä mies, mutta nyt... Omat tunteet ovat juuri niin sekavat, kun joku (oliko se Emmaliini, en ole mikään nettiguru, joten en osaa mennä tarkastamaan viestiketjua, hukkaan tämän kirjoituksen 😉) kuvaili: toivoa ja epätoivoa, viime päivinä enemmän toivottomuutta, arvottomuutta, täydellistä yksinäisyyttä... Monet puhuvat "mömmöistä", kait niistä olisi apua, ainakin jos täytyy käydä töissä, sairaslomalle ei ole varaa jäädä, pystyisi toimimaan edes jotenkin ja talous ei kaiken muun lisäksi romahtaisi kokonaan.
Olen pitänyt itseäni ihan kivana, hyvänä ihmisenä. Mutta eihän hyville ihmisille tapahdu näin pahoja asioita?
Virtuaalihalaus kaikille teille, voimia kaikille, olette antaneet minullekin voimaa.🙂🌻
Moi Emmaliini, ja muut! On tosiaankin lohdullista huomata, että emme ole ainoita jotka kamppailevat tällaisten ajatusten kanssa. Tunnistin kirjoittamassasi paljon samaa, mitä itsekin olen kokenut, ja koen edelleen.
Sinulle Emmaliini haluaisin sanoa, että olet jo hyvällä alulla, sillä asut erossa miehestäsi. Plussaa on sekin, että pyrit olemaan itsellesi rehellinen ja pohdit asioita. Kirjoittamasi perusteella sain käsityksen, että tiedät, mitä haluat eli et halua palata yhteen. Mietit, että miksi sitten vastaa puhelimeen tai avaa ovea, vaikka pohjimmiltaan ajattelee ettei pitäisi.
Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, niin musta tuntuu, että saadakseen voimaa eroamiseen täytyy jotenkin kovettaa itsensä, sulkea korvansa toisen sanoilta, ja pyrkiä keskittymään omaan hyvinvointiinsa. Ainakin jos kyse on suhteesta, jossa luottamus on viety monta kertaa. Joutuu ikäänkuin suojelemaan itseään toisen tyhjiltä lupauksilta. Kuulostaa ehkä kauhealta, mutta tällaisen ajatuskuvion eteen olen itse joutunut aikaisemmin. Nykyään alan olla taas tuossa pisteessä.
Olen kertaalleen eronnut avomiehestäni, ja ero oli kaikkea muuta kuin sopuisa. Palasimme yhteen parin vuoden tauon jälkeen, ja nyt kyseenalaistan silloisen valintani, mutta niin kai todella silloin uskoin, että olisimme oppineet virheistämme ja osaisimme paremmin käsitellä ongelmia ennen kuin ne riistäytyvät käsistä. Nyt olen taas tässä tienhaarassa miettimässä mihin suuntaan lähteä. Kieltämättä, välillä tulee mieleen, että miten hyvin asiani voisivatkaan tällä hetkellä olla, jos olisin pysynyt siinä eropäätöksessäni minkä vakaasti joskus aikaisemmin tein.
Hei vaan kaikki rakkaat ystäväni!! Haluan kirjoittaa (uusiksi, sillä kämmäsin juuri kirjoittamani🙄), niin, haluan kirjoittaa teille mikä antoi mulle voimia viime viikolla yhtenä päivänä.😀
Kuopukseni, ekaluokkalainen pieni mies, huomasi kun olin kovin allapäin exän kanssa juteltuani puhelimessa tokaisi että: "sun pitäis käsitellä äitiä kuin koiraa!"😐 "Kun se näykkii, pitää heti nousta seisomaan,🤔 kääntää sille selkä ja kävellä huomioimatta pois!"😮 😳 😀
Tällaisia ohjeita oltiin annettu joskus lapsille, kun meillä oli pieni koiranpentu joka näykki. Mun alakulo meni sen tien sillä kertaa. Ja taas sain huomata kuinka viisaita neuvoja voi saada lapsilta. Kiitos päivänpaisteelleni siitäkin illasta! Voimia Sannuliini ja kaikki jotka kipuilette samoin kuin minä ajatukset jumiutuneena exään. 🤕 Kyllä me toivumme, mutta mä ainakin tarvin teidän apua. Kiitos🙂🌻 tiedän että olette kuulolla, nyt meen päivänpaisteeni viereen nukkumaan, hyvää yötä.😴
Hei taas kaikille!
Edelleen pyörii exäni kuvioissa ja yhä edelleen avaan hänelle oven. Olen kuitenkin ottanut itselleni suuren askeleen ja sanonut ääneen jollekin ihan ulkopuoliselle, etten mä jaksa enää yksin miettiä tätä hommaa. Mulle on aina ollut jotenkin kauhean vaikeaa tunnustaa ihmisille omaa epäonnistumistani tai sitä ettei kaikki ehkä olekaan niin hyvin. Oli tosi hyvä huomata, että tämä ulkopuolinen auttaja ei vähätellyt ongelmaani. Myös se, että olen tämän kautta löytänyt muita samaa läpikäyviä ihmisiä antoi minulle rohkeutta ottaa yhteyttä eteenpäin. Kiitos teille! Ainakin sain taas vähän voimia jatkaa.
Itse olen viime viikkoina tiedostanut, että näin ei voi jatkua. tämmöinen repii vaan itseä ja varmasti sitä toistakin palasiksi. Ja minä ainakin haluan tuntea oloni hyväksi ja pystyä nauttimaan näistä päivistä. Vielä kun saisi nämä ajatukset siirtymään tekoihin ja pystyisi sanoa sille toiselle ei. Sillä vaikka minua nyt tuntuukin ympäröivän suojamuuri ja vakuutan itselleni, että en anna exän sanojen vaikuttaa, enkä enää usko hänen lupauksiinsa, todennäköisesti huomaan taas joku päivä antaneeni tunteille vallan. Ja sydän on taas palasina. Siksi toivon, että tällä kertaa minulta löytyy ne voimat jatkaa eteenpäin. Yksin.