Minussa on narsistin piirteitä
En voi sanoa ”minä olen narsisti.” En voi myöskään sanoa ”Minä en ole narsisti.”
Olen kasvanut perheessä, jossa alkoholi näytteli suurta roolia. Isä, joka joi, ja raivoraitis äiti, joka huusi siitä isälle joka ilta. Minä ainoana lapsena jäin tuon pelin pelinappulaksi, jota käytettiin avioerokeskustelujen kiristysvälineenä, syynä tai tekosyynä olla ottamatta avioeroa, panssarina väkivaltaa vastaan (”Nyrkki pois, lapsi näkee!”). Samalla muistan nämä samat vanhemmat rakastavina ihmisinä, jotka halusivat lapselleen parasta, silloin kun riitelyltään muistivat ja ehtivät.
Jälkeenpäin alan huomata, että äidilläni on ollut narsistisia piirteitä lapsuudestani saakka. En uskalla sanoa myöskään, että ”äitini on narsisti”, sillä olen lukenut narsistin lapsista niin paljon karmeampia tarinoita kuin omani on. Mutta voin käsi sydämellä sanoa, että jälkeenpäin näen manipuloinnin ja marttyyriuden.
Minä opin nopeasti lapseksi, joka kulki koko ajan kuvainnollisesti varpaillaan, ettei aiheuttaisi draamaa kotona. Minulta vaadittiin todella paljon töitä koulun eteen. Edes 9 ei ollut hyvä arvosana kokeesta, vaan silloin katsottiin, että missä oli mennyt vikaan ja mitä en osannut. Lapsena muistan, kun pyysin päästä yökylään, että minut ”kiristettiin” jäämään kotiin sen varjolla, että jos lähtisin pois, voisi äiti saada isältä nyrkistä. Teininä minua laitettiin kotiarestiin sen vuoksi, kun en kuulemma ollut tervehtinyt yhtä naapureistamme. Kuuleviin korviinsa äitini ei ottanut, kun sanoin, että tervehdin aina naapureita, mutta en ehkä ollut tunnistanut uutta autoa ja siinä istuvia naapureita. Jälkeenpäin huomaan, että koska isäni juomista äiti ei voinut kontrolloida, hän otti minut hampaisiinsa, jotta sai jotakin kontrolloitavaa. Hänen kanssaan ei voi olla eri mieltä, koska hän on aina oikeassa ja sitä mieltä, että muidenkin pitäisi olla samaa mieltä.
Nykyään äitini asuu toisella paikkakunnalla ja pidämme yhteyttä harvakseltaan. Hän ei ole muuttunut juurikaan; eniten hänellä on pahaa sanottavaa ulkonäöstäni, puolisostani, työstäni, tavastamme kasvattaa lapsia sekä asettaa itsensä aina marttyyrin asemaan. Annan hänen kuvitella, että hyväksyn kiltisti kaiken hänen sanomansa ilman, että sanon hänelle vastaan yhtään mistään. Mutta sanon kaiken mielessäni ja taputan itseäni olalle, kun onnistun välttämään konfliktin. Näiden tapausten jälkeen itken hieman yksikseni kotonani, onnittelen itseäni siitä että olen saanut otettua näinkin paljon etäisyyttä äitiini, ja kerron itselleni olevani parempi kuin se, mitä minulle kerrotaan. Ja olevani parempi kuin äitini.
Nyt, äitinä, huomaan kumminkin kauhukseni, että löydän myös itsestäni narsistin piirteitä. Ajattelen, että ne ovat tulleet siitä, että lapsena minulla ei ollut lupa puhua omalla äänelläni, haluta mitään itse tai itselleni, olla oma itseni. Minun odotettiin olevan toisen henkilön jatke, tehdä tämän henkilön tahdon mukaan. Ja sitä yritin parhaani mukaan toteuttaa välttääkseni konfliktit. Samalla olin myös tavallinen nuori, joka kapinoi vanhempaansa vastaan, haluaa tehdä omia, nuoruuteen kuuluvia, välillä hullujakin juttuja. Kapinoin, kuten lähes kaikki teinit. Sain kuulla, että olin huono, huonompi kuin äitini työkavereiden lapset, mahdottomampi, vaikea. En muista koskaan, että äitini olisi pyytänyt minulta anteeksi. Hän ei vain voi sanoa sitä sanaa.
Äitinä huomaan, kuinka helppo pientä, äidistään riippuvaista lasta on narsistin käyttää valtansa tuntemiseksi. Kun olen kiukkuinen miehelleni, maailmalle, työlleni tai jollekin ihan muulle kuin lapsilleni, saatan silti purkaa kiukkuni lapseen sanomalla rumasti hänelle, joka pahoittaa mielensä ja alkaa itkeä. Mikä vallantunne! Kasvatusoppaiden toitottamaan jämäkkyyteen nojaten saatan kieltää lastani tekemästä jotain erittäin vaaratonta ja mitätöntä, jonka hyvin voisin sallia, mutta en vain halua antaa periksi sillä seurauksella, että lapsi alkaa itkeä ja minä vain jatkan jankuttamista, että ”sanoin jo ei ja sinä tottelet silloin sitä, tajuatko?” Taas, mikä vallan tunne!
Mutta enhän minä halua lapsilleni samanlaista lapsuutta kuin minulle! Miksi ihmeessä käyttäydyn noin? Minä en halua, että heidän on kuljettava varpaillaan ja että aikuisiällä he haluavat olla mahdollisimman vähän äitinsä kanssa tekemisissä. Minä haluan, että lapseni ovat lapsia ja että he saavat näyttää koko tunteidensa kirjon vanhemmalle ilman pelkoa, että heitä vähätellään tai torutaan sen vuoksi.
Kuvailemani tapahtumat ovat yksittäisiä, eivätkä ole toistuneet. Minä itse olen reagoinut omaan tapaani toimia, ja haluan päästä eroon näistä narsistisista piirteistä, joita itsestäni olen löytänyt. Päässäni liikkuu paljon kysymyksiä ilman vastauksia: mikä olisi minulle paras tapa toimia? voinko saada jostain tukea? Jos hankin itselleni terapia-apua, voivatko he ilmoittaa tästä lastensuojeluun? Sillä narsistin piirteet ovat lieviä ja olen itse huomannut ongelman, voinko päästä ongelmasta ulos itsetutkiskelun avulla, ilman ammattilaisen apua?
Kiitos kun luitte. Kiitos jo etukäteen, että otatte huomioon, että minua on koko elämäni vähätelty ja rajoitettu. Tarvitsen ennemmin tukea ja ystävällisiä sanoja kuin kritiikkiä.
Olen tehnyt itselleni muutaman säännön:
1) Jos negatiivinen kommentti tai räjähdys on tulollaan, lasken mielessäni kymmeneen. Jos se vielä tuntuu hyvältä idealta sanoa ääneen, sanon kritiikin tai negatiivisen kommentin rauhallisesti, en huutaen.
2) Kun lasten kiukuttelu harmittaa todella (nuorempi on uhmaiässä ja ai ai että se rassaa hermoja. Samalla tiedostan, että uhma on tärkeä itsenäistymisvaihe, eikä jollakin joka lapsuudessa on itse särjetty, ole oikeutta pilata seuraavaa lapsuutta), lähden pois tilanteesta ennen kuin alan huutaa. Yleensä jaksan selittää, miksi jotakin ei voi tehdä, mutta kun sitä rajaa koetellaan kolmannen kerran, niin tekisi mieli vain huutaa, että etkö tajua, sanon että se on niin ja silloin se on niin. Saan mennä autoon ja huutaa siellä kiukkuni ulos, sitten voin taas tulla kotiin ja kieltää ja perustella kieltoni asiallisesti.
3) Listaan joka päivältä 3 positiivista asiaa ja 1 negatiivisen asian. Silloin keskityn positiivisuuteen ja yritän pitää negatiivisyyteni ja ajoittain esiinpuskevan marttyyriuteni kurissa.
Hei! Hyvä että kirjoitat asiasta avoimesti. Vaikuttaa siltä että tiedostat itse epätoivotut piirteet itsessäsi. Kerrot ettet halua toimia kuten välillä toimit. Valitettavasti lapsuudessa opitut käyttäytymis-ja toimintamallit ovat hyvin vahvoja ja usein me vanhemmat huomaamme tekevämme asioita kuten olemme nähneet ne tehtävän vaikka sitten vastoin omia periaatteitamme. Kun tiedostat asian voit myös sitä muuttaa. Suosittelisin että haet apua asiaan jos koet että et yksin pysty käyttäytymistäsi muuttamaan. Ajattelet näin lastesi etua. Tällaisesta asiasta tuskin lastensuojeluilmoitusta kukaan kokee tarpeelliseksi tehdä, varsinkin kun ymmärrät omat puutteesi ja pyrit oppimaan niistä pois. Asian voisi varmaan ottaa puheeksi vaikkapa neuvolassakin, jos mielenterveyspuolelle meneminen arveluttaa. Toivon sinulle voimia taipaleellesi ja muistetaan ajatella lasten parasta 🙂🌻
Kiitos Lissu86 kannustavista sanoistasi.
Minua pelottaa ja epäilyttää hakea apua tällaiseen ongelmaan yhtään mistään, sillä pelkään lastensuojelun puuttuvan asiaan.
ai miksikö?
Siksi, että äitini ilmoitti perheemme lastensuojeluun heitteillejätöstä, kun nukutimme 3kk ikäistä koliikkivauvaamme toissasyksynä lastenvaunuissa myös yöunille, kun se oli ainoa paikka, mihin kipua kiljuva vauva suostui nukahtamaan edes hetkeksi. Kävimme siis illalla/alkuyöstäkin toisinaan vaunuttelemassa ja kun vauva nukahti, kannoimme tietysti hänet sisälle nukkumaan, hän ei nukkunut koskaan yksin ulkona.
Lastensuojelu kävi meillä ja puhuimme asiasta. Heidän mielestään heitteillejättöä ei ollut tapahtunut, mutta he kävivät silti yllättävillä tarkastuskäynneillä yli vuoden verran tästä ilmoituksesta. Ymmärrän tietysti, että kaikki ilmoitukset pitää tutkia, ja hyvä niin, mutta minusta nuo yllättävät käynnit olivat inhottavia, vaikka koskaan heillä ei mitään huomauttamista ollutkaan.
Joten yritän tulla itseni kanssa toimeen aluksi aivan itsekseni ja kaivaa parhaimman version itsestäni esille. Kuvailemani tapahtumat kotonamme eivät siis ole arkipäivää, kuten lapsuudenkodissani oli, vaan ennemminkin poikkeustapauksia. Eniten minut itseni säikäytti se vallantunne, joka tuli, kun sanoin lapselleni rumasti, vaikka oikeastaan olin kiukkuinen aivan toiselle henkilölle, jolle en uskaltanut siitä sanoa (koska olen oppinut, että siitä nousee myrsky, jos sanon oman mielipiteeni ääneen).
Hei!
onko sinulla ketään läheistä, jonka kanssa voisit keskustella aiheesta? On usein hyväksi että saa peilata omia tuntemuksiaan muiden ajatuksiin. Tunnistat itse tilanteet joista kerrot saavasi vallantunteen. Harmittaako käytöksesi jälkikäteen? Pyydätkö lapselta anteeksi käytöstäsi? Selitätkö ettet ollut oikeastaan vihainen lapselle ja toimit väärin hänelle tiuskaistessasi? Uskon että pienikin lapsi ymmärtää jossain määrin anteeksipyyntöön liittyvän tunteen ja mitä isompi lapsi sen paremmin he ymmärtävät tarkoituksesi. Kunhan sen selittää lapsen ikätasolle sopivasti. Lapselta kannattaa pyytää anteeksi jos tuntee tehneensä väärin häntä kohtaan, näin opettaa myös lapselle eväitä elämään ja itsellekin tulee parempi mieli.
En usko että asiansa osaava terveydenhuollon ammattilainen kovin herkästi pelkästään kertomasi perusteella ottaa yhteyttä lastensuojeluun. Tarkoituksesi kun tuntuu olevan tehdä lapsuudesta hyvä ja turvallinen ja korjata omaa käytöstä. Onpa tympeästi äitisi tehnyt ilmoittaessaan moisen asian lastensuojeluun. Ehkä olisi hyvä myös opetella sanomaan mielipide sinne mihin kuuluukin (ei sillä että toisille saisi kuitenkaan kovasti kiukutella) jotta viaton lapsesi ei joutuisi suotta sen kohteeksi?
Tekstisi ei vaikuta narsistin kirjoittamalta, joten olisin huoleti. Ensinnäkään narsisti ei kykene näkemään itsessään mitään vikoja tai huolestumaan omasta käytöksestä. Piti hetki itsekin miettiä tuota vallantunnetta, mistä puhuit. Arvelisin, että olet ensimmäisiä kertoja elämässäsi tilanteessa jossa toiset ihmiset ovat täysin riippuvaisia sinusta ja sinulla on täysi kontrolli heidän elämäänsä ja tunteisiinsa. Sinulla on ehkä aiemmin olleet aina muut ihmiset jotka ovat hallinneet sinua (vanhemmat ainakin), joten tuo tunne, vastuu ja auktoriteetti voi tuntua siksi oudolta.
On varmaan ihan hyväkin että tunnet jonkunlaista tyydytystä vallankäytöstä. Monet kaltaisesi automaattisesti ajatuvat tilanteeseen jossa lapselta kysytään kaikki (haluatko ulos? Mitä haluat syödä? Menisitkö nukkumaan jo?) ja sysätään se valta ja vastuu lapselle, joka sitä ei voi kantaa (tunnistan valitettavasti itseni hieman tästä). Alistuvilla ihmisillä myöskin puoliso luonnollisesti päättää parisuhteessa kaikesta, riippuen toki parinvalinnasta. Aika usein vaan alistuva ja dominoiva ihmeen kaupalla löytävät toisensa. Kaksi dominoivaa taas eroavat nopeasti tai suhde on myrskyinen alusta loppuun saakka. Jos kaksi alistuvaa laitetaan yhteen, heistä toisesta saattaakin kuoriutua dominoiva esimerkiksi lapsuuden traumojen vuoksi.
Narsistilla huutaminen ja raivarit eivät ole yksittäistapauksia vaan jokapäiväisiä. Nämä siis ihan omaa mutua, voin olla ihan hakoteilläkin.
Kiitos Lissu86, kun kommentoit ja teet hyviä kysymyksiä.
Kyllä, heti kun olen saanut vihantunteeni purettua johonkuhun, jonka siitä ei kuuluisi saada osaansa, alkaa harmittaa. Pyydän aina anteeksi lapsiltani, jos teen jotain, josta kuuluu pyytää anteeksi. Näissä tapauksissa tietysti. Selitin myös lapselle, että äiti ei oikeasti ollut vihainen hänelle, vaan maailmalle, ja oli todella väärin sanoa rumasti lapselle. Sitten syliteltiin ja halittiin.
Tiedän, että tällaisia tapahtumia on varmaan jokaisessa tai lähes jokaisessa perheessä. Se, että joskus pinna kiristyy ja sanoo asioita, joita katuu, varmaankin tapahtuu myös aika usein, eikä se ole vielä mikään hälyttävä narsistinen piirre. Se, mikä minua tosiaan eniten herätti ja huolestutti, oli se vallan tunne, joka tuli viattoman lapsen sättimisestä ja lapsen pahasta mielestä. En ollenkaan ihmettele, että narsistin maahantallotut uhrit vievät perintöä eteenpäin. Mutta minä en halua olla sellainen.
Oman mielipiteeni sanominen oikeaan osoitteeseen on aivan valtavan vaikeaa. En kerta kaikkiiaan osaa antaa kritiikkiä naamatusten - se on taottu aika kovasti ja pysyvästi kallooni, että minä olen useimmiten väärässä ja muut oikeassa. Olet kyllä aivan oikeassa, että minun täytyy opetella kertomaan mielipide oikeaan osoitteeseen. Se ei nimittäin ole ratkaisu, että nielisin kaiken sanomatta koskaan vastaan. Kirjoitan joskus sen, mitä minun olisi tehnyt mieli sanoa, jos koen tulleeni kohdelluksi väärin. Sekin auttaa, vaikka itse henkilö ei koskaan kuulekaan minun sanojani.
Valitsin tämän anonyymin palstan itsetutkiskelun alustaksi, sillä en osaa puhua tällaisista hankalista asioista läheisilleni. Yritin kertoa miehelleni tuntemuksistani, mutta hän ei osannut ollenkaan samaistua tai huolestua. Hän yritti vain kertoa, että olen väsynyt, haastavan työn ja viisipäisen perheen omistava äiti-ihminen, jolla joskus pinna kiristyy ja se on aivan normaalia.
Eilen oli lapsilla oikea kokeilupäivä, mutta se meni hienosti. Toruin lasten käyttäytymistä aiheesta (ei saa kiivetä hyllylle, ei voi mennä yksin ison tien yli leikkipuistoon, ei saa juosta keskelle tietä.. mitähän muuta vielä, tuote listatessa tulee mieleen, että oonkohan muuta tehnyt kuin kieltänyt... ) oikein rakentavasti ja asiallisesti, useimmilla kerroilla se toimi, mutta uhmaikää harjoitteleva kuopus meinasi räjäyttää hermoni, kun nukkumaanmenoaikaan hän alkoi jankuttaa, että haluaa tehdä palapeliä. Meillä selkeät iltarutiinit iltapala, kylpy, hampaidenpesu, iltasatu ja nukkumaan. Iltasadun jälkeen ei tehdä palapelejä, varsinkaan viikolla kun seuraavana aamuna pitää päästä aikaisin tarhaan, kouluun ja töihin, ja sen lapsi tietää varsin hyvin. Hirveät uhmaraivarit sitten siitä, tyyliin "MUTTA KUN MINÄ HALUAAAAAAAN!!" jolloin minulla teki mieli karjua, että tajuatko sinä senkin pikku piru, että minäkin oon väsynyt ja HALUAN vaan tehdä jotain kivaa sen sijaan, että tässä on keittiö siivottavana jne. Mutta laskin kymmeneen, puhaltelin vähän ja kerroin sitten, että nyt on ilta, huomenna saa aamulla tehdä yhden palapelin ennen kuin lähdetään päiväkotiin, kiukuttelu ei nyt auta, koska on nukkumaanmenoaika. Ja yhtäkkiä uhma oli tiessään, vähän halitteluja ja hyvät yöt. Taputin itseäni olalle. 🙂
Jos en uskoisi pystyväni muuttamaan käyttäytysmismallejani ilman apua, niin hakisin taatusti apua. Uskon, että kunhan tiedostan tapani toimia, pystyn hallitsemaan ja ennen pitkää toivottavasti kohdistamaan kiukkuni oikeaan osoitteeseen.
Iocobus kirjoitti 30.9.2016 15:22
Tekstisi ei vaikuta narsistin kirjoittamalta, joten olisin huoleti. Ensinnäkään narsisti ei kykene näkemään itsessään mitään vikoja tai huolestumaan omasta käytöksestä. Piti hetki itsekin miettiä tuota vallantunnetta, mistä puhuit. Arvelisin, että olet ensimmäisiä kertoja elämässäsi tilanteessa jossa toiset ihmiset ovat täysin riippuvaisia sinusta ja sinulla on täysi kontrolli heidän elämäänsä ja tunteisiinsa. Sinulla on ehkä aiemmin olleet aina muut ihmiset jotka ovat hallinneet sinua (vanhemmat ainakin), joten tuo tunne, vastuu ja auktoriteetti voi tuntua siksi oudolta.
On varmaan ihan hyväkin että tunnet jonkunlaista tyydytystä vallankäytöstä. Monet kaltaisesi automaattisesti ajatuvat tilanteeseen jossa lapselta kysytään kaikki (haluatko ulos? Mitä haluat syödä? Menisitkö nukkumaan jo?) ja sysätään se valta ja vastuu lapselle, joka sitä ei voi kantaa (tunnistan valitettavasti itseni hieman tästä).
Hyvää pohdintaa, kiitos siitä. Olet oikeassa siinä, että ensimmäistä kertaa olen tilanteessa, jossa minun tietyllä tavalla kuuluu olla auktoriteettina ja "valta-asemassa." Mielestäni vanhemmuuden ei kumminkaan kuulu olla vallankäyttöä, vaan ennemminkin vastuun ottamista. Siksi yritän selventää, miksi niin säikähdin sitä vallankäytöstä tullutta mielihyvää. Joka kuvailemassani tilanteessa oli vieläpä täysin väärää vallankäyttöä.
Vanhemman on asetettava rajat. Pidettävä päätöksensä, lupauksensa, kieltonsa. Lapsia saa ja pitää kieltää, saa ja pitää sanoa päättäväisesti ja tiukastikin. Lapsi saa kiukutella, huutaa, raivota, mutta vanhemman päätöksen tulee pitää.
Minä harjoittelen sitä, että tuollaisissa uhmaikäisen kanssa syntyvissä pattitilanteissa minä osaan "antaa periksi" antamatta periksi. Tarkoitan tällä sitä, että kun olen kieltänyt jotain kolmesti (otetaan esimerkiksi vaikkapa ulos meneminen ilman kenkiä) ja lapsi edelleenkin kiukuttelee asiasta, niin minä haluaisin vain jatkaa väittelytilannetta niin kauan, että lapsi myöntää minun olevan oikeassa. (Muista, minun on erittäin, erittäin harvoin myönnetty olevani oikeassa lapsuudessani. Myös miehelläni on hieman sitä vikaa, että hän haluaa olla aina oikeassa. Ja vaikka tietäisin olevani oikeassa, annan periksi, koska minulle on opetettu, että olen väärässä. Lapset antavat aivan uuden mahdollisuuden minulle vain olla oikeassa.) Mutta eihän pieni lapsi ole kuin aikuinen, eikä toimi sillä tavalla. Ei uhmaikäinen lapsi sano, että "kas, olitkin oikeassa, tehdään kuten ehdotat." Sen sijaan, että tilanne kiristyy huudoksi, lasken kymmeneen ja sitten mietitään suunnitelma B. Tässä tapauksessa suunnitelma B oli avata ulko-ovi ja kokeilla varpailla, kuinka kylmä rappunen on; täytyy laittaa kengät jalkaan, koska muuten varpaat paleltuvat. En saanut minkäänlaista myöntymistä lapselta, että olisin ollut oikeassa tässä asiassa, mutta saan kumminkin kengät lapselle jalkaan ilman lisäkiukutteluja.
Ja ei, aina en pysty tähän. Toisinaan uhmakohtaukset eivät selviä kuin käsikirjoituksessa, mutta yritän edes olla tietoinen siitä, kuinka ei ole hyvä toimia.
Kuten kirjoitin ihan aluksi. En ole narsisti. Mutta haluan eroon epämiellyttävistä, narsistisista piirteistäni, jotka eittämättä ovat perintöä kotoani. Kukapa meistä ei haluaisi olla itsensä paras versio.
Olen vähän mietiskellyt tässä, että tällainen itsetutkiskelu ei olisi haitaksi muillekaan vanhemmille. Bussissa kuunneltua:
"Äiti, voidaanko ostaa jäätelöä?"
"Ei!"
"Minä haluaisin..."
"Minä sanoin EI!"
"Mutta äiti..."
"MITÄ MINÄ SANOIN! SANOIN EI"
Tuttua huttua, sekä lapsuudestani että myös omasta käytöksestäni.
Onhan se mahtavaa, kun on totalitäärinen valta. Voit vain päättää, pysyä päätöksessäsi. Tokihan ymmärrän, miksi äiti ei halunnut ostaa lapselleen jäätelöä keskellä viikkoa. Mutta voisiko sen asian sanoa nätimmin, kuin ihmiselle ikään - lapsetkin kun ovat niitä. Vieläpä niin pieniä, etteivät aina välttämättä oikeasti ymmärrä, MIKSI jotain tehdään tai ei tehdä. Mutta kyllä ne ihan fiksuja on, ymmärtävät kun selitetään.
Tuntuu, että minä kiellän jotain jatkuvasti. Olisi ihanaa, jos ei tarvisi, mutta on vain pakko sanoa aika monta kertaa ei. Eilisen ei-kuvio: Ei ehdi leikkiä legoilla (kun pitää lähteä kauppaan), ei voi mennä ulos ilman kenkiä (kokeillaanko taas varpaalla, kuinka kylmää rappusella on), ei osteta nyt uutta lelua (aina ei voida ostaa, mutta ehkä voit toivoa sitä syntymäpäivälahjaksi), ei osteta herkkujakaan (mutta ostetaan sitten lauantaina, kun on herkkupäivä), ei juosta parkkipaikalla (autoista on hankala nähdä pieniä ihmisiä ja voi käydä iso vahinko, jos juoksee auton taakse, kun auto peruuttaa), tänään ei mennä mummolaan (mutta voidaan soittaa kotoa mummulle)... Tämä on mennyt niin paljon jouhevammin, kuin totalitäärinen EI, josta seuraa järkyttävä uhmakiukkuraivo. Toki näihinkin perusteluihin tulee lapselta se tuttu "muttaminähaluan!!", mutta nekin tilanteet ovat menneet ohi kärsivällisesti selittämällä.
Ja tokihan ei on ei, eikä liian pitkäksi aikaa jaksa kukaan jäädä selittämään. Mutta kuten me aikuisetkin halutaan tietää syy kieltävään vastaukseen, en ymmärrä, miksei sitä kuuluisi antaa lapsellekin.
Hyvää torstaita!