Tässä on minun tarinana..

Tapasin tämän miehen eroni aikoihin. Alussa en tuntenut häneen mitään vetoa. En ulkoisesti…mutta hän osasi puhua ja yritystä riitti. Ajattelin että no antaapa yrittää. Pyyteli sinne ja tänne ja tuonne. Lopulta lankesin..voi luoja miten kadun sitä päivä. Aloimme tapailemaan. Tapaamiset tapahtuivat aina miten hänelle sopi. Vain päivä tai pari kerrallaan. Saattoi mennä viikkokin ettei hänestä kuulunut mitään. Puhelimeen ei vastattu, eikä soitettu takaisin. Monesti jo ilmoitin että ole sitte. Vaan sitten häntä alkoi taas seurani kiinnostamaan. Tätä soutaamista ja huopaamista kesti puoli toista vuotta. Hän ehti välissä jo seurustellakkin..mehän vain tutustelimme. Seurustellessaankin hän piti yhteyttä minuun..ja petti kumppaniaan minun kanssani. Lopulta päätin että nyt tämä on tässä. Silloin hän ilmoitti että nyt hän haluaa vain minut. Aloimme seurustelemaan..

Syksystä jouluun elin elämäni parasta aikaa. Tunsin että minua rakastetaan. Sitten alkoi tapahtumaan jotain, mitä en vieläkään ymmärrä.

Mustasukkainen hän oli aina. Jos petät niin tapan. Elämästä ennen häntä kyseltiin ja siihen palattiin miljoonasti. Kun olin sellainen ja sellainen. Kuinka minuun voi luottaa? Kävin kaupassa, viivyin viisi minuuttia pidempään…kuka, mitä, missä, kenen kanssa?
Ikinä en häntä pettänyt. Nostin hänet jalustalle..voi ko oot hyvä, vain sinä osaat, olet lihaksikas, komea jne…ja hän paistatteli tällä jalustalla.

Minulle ei koskaan sanottu että rakastan sinua…

Ystävät hävisivät…olivat huoria tai sitten muuten vaan hulluja. En ymmärrä kuinka näin pääsi käymään.

Tekemisiäni arvosteltiin, en tehnyt oma-alotteisesti mitään..jos tein, niin tein väärin. En kiittänyt häntä tarpeeksi tekemisistä tai en huomannut jos hän oli laittanut vaikka koristekatteen pensaan juurelle. Hiukseni olivat liian pitkät, vaatteeni vääränlaiset..

Koskaan hän ei sanonut minua rumaksi..no ei kyllä ikinä nätiksikkään. Miten minusta sitten tuli näin mitätön? Ihmisraunio jolla ei ole itsetuntoa enää ollenkaan.

Lapsilleni hän saattoi huutaa pää punaisena. Kuinka monta kertaa otinkaan lapsen syliin ja lohdutin. 6 vuotias sanoi että äiti ei se haittaa vaikka x huutaa..olen jo tottunut. Eihän lapsen pidä tottua tuollaiseen, eihän?

Kuinka minä en nähnyt tämän ihmisen pahuutta, vaikka kaikki ympärilläni näkivät? Aina vaan luotin ja uskoin. Nyt tämä ihminen on hävinnyt. Ja minuun sattuu…miksi minulla on häntä ikävä?? Miksi kaipaan häntä ja haluan hänen luokseen, vaikka tiedän että saan häneltä vain pahaa…tiedän että jos hän napsauttaa sormiaan, menen…kuinka voin olla menemättä??

Auttakaa…miksi järki ja tunteet eivät voi kulkea käsikkäin!!!