Alkoi tuntua, että on pakko päästä purkamaan anonyymisti omia kokemuksiani ja päätin rekisteröityä tänne.
Tapasin vaimoni seitsemän vuotta sitten ja lempi kukoisti. Vaimoni oli tuttu ja löimme hynttyyt yhteen melko pian. Vaimoni on räiskyvä, temperamenttinen, ystävällinen ja positiivinen. Minä olen rauhallinen, kiltti ja tasainen. Vaimolla on ollut rankka lapsuus ja minulla aivan tavallinen.
Olimme ehtineet olla yhdessä n. 6 kk kun vaimoni tuli raskaaksi. Päätimme pitää lapsen, koska rakastimme toisiamme ja arki sujui. Ennen lapsen syntymää riitelimme paljon, johtuen tulevasta elämänmuutoksesta. Olimme viettäneet aika railakasta elämää ja tähän tulisi muutos. Olimme kuitenkin molemmat valmiita vanhemmuuteen. Lapsi syntyi ja tällöin ongelmamme taisivat alkaa.
Olen huono käsittelemään konfliktitilanteita. Menen helposti lukkoon ja aivoni eivät toimi. Varsinkin jos minua arvostellaan. Vaimo on erilainen ja hän purkaa tuntojaan jopa aggressiivisesti. En kuitenkaan tarkoita fyysistä väkivaltaa. Vaimoni haluaa kovasti miellyttää ihmisiä ja hän panttaa omia negatiivisia tunteita, jolloin ne ryöpsähtävät esiin. Usein ikävästi. Kommunikaatiomme on ollut välillä todella vaikeaa. Olemme kuitenkin aina saaneet puhuttua asiat läpi ja olemme kumpikin kehittyneet valtavasti omissa ongelmissamme.
Ostimme oman kodin ja aloimme tehdä toista lasta. Arki sujui todella hyvin, kaikki käytännön asiat toimivat. Emme tapelleet esim. rahoista, siivouksesta tai kasvatuksesta vaan homma toimi. Toisen lapsen jälkeen seksiasiat alkoivat tökkiä. Vaimoni valitti yhdyntäkipua ja haluttomuutta. Vaimoni syytti pitkään toista lastamme. Tässä vaiheessa vaimo alkoi olla 30-vuotias.
Sitten se iski: nimittäin kolmenkympin kriisi. Olemme olleet hippihenkisiä suvakkeja, mutta nyt vaimoni alkoi panostaa ulkonäköönsä, alkoi käydä salilla ja ostaa aivan erilaisia vaatteita kun ennen. Hyväksyin nämä, koska ihmiset muuttuvat ja kasvavat. Kommunikaatio alkoi tökkiä ja seksi ei tyydyttänyt vaimoani. Hän kyllä kiihottui ja sai orgasmeja, mutta seksin aloittaminen tuntui vaikealta. Kaikki tämä aiheutti valtavaa painetta. Pian tämän jälkeen vaimo alkoi puhua, että ei usko suljettuun suhteeseen ja että hänestä pettäminen ei ole vakavaa jos se on vain seksiä. Itse olen eri kannalla. Vaimo kuitenkin alkoi puhua avoimesta suhteesta ja juttelimme asiasta paljon. Ymmärsin logiikan, mutta tunnepuoli tökki valtavasti. Olin mustasukkainen ja tunsin riittämättömyyttä. Itsetuntoni laski aivan pohjamutiin. Päätimme kokeilla avointa suhdetta, mutta emme sopineet mitään pelisääntöjä, eikä asiasta ehditty puhua enempää.
Vaimo lähti pari viikkoa sitten keskustelufooruminsa porukan kanssa risteilylle. Viikonlopun lauantaina hän ilmoitti, että oli pussaillut naisen kanssa. Asia iski kovaa, koska olin siinä luulossa, että juttelisimme asiasta lisää. Kun vaimo tuli kotiin hän vähätteli tilannetta ja sanoi, että olimme sopineet avoimen suhteen. Kun juttelimme asiasta vaimo paljasti, että hän oli ihastunut naiseen ja he olivat nyt facebook-kavereita ja juttelevat paljon. Olkoon nainen tästä lähtien A. Lisäksi vaimo paljasti, että hän oli kirjautunut yhdelle deittisivustolle ja lähetellyt itsestään kuvia miehille. Lopulta paljastui, että hän oli kirjautunut usealle. Vaimoni valehteli joka käänteessä ja minä jouduin kaivamaan totuuden hänestä ulos. Olin järkyttynyt. Vaimoni oli ihastunut ja jatkoi yhteydenpitoa A:n kanssa tuntikausia joka päivä. Kerroin tunteeni ja päätimme laittaa avoimen suhteen telakalle. Yhteydenpitoa A:n kanssa hän ei suostunut lopettamaan. Seuraavana päivänä vaimo lähetti minulle muutaman heruttelukuvan ihan tyhjästä, jolloin epäluulo iski minuun jälleen. Loppujen lopuksi hän tunnusti lähetelleensä A:lle alastonkuvia ja haaveili lähtevänsä hänen luokseen viikonlopuksi. Tässä vaiheessa sain vaimoni suostuteltua perheasiain keskukseen juttelemaan. Saimme ajan kolmen viikon päähän. Tässä vaiheessa olimme menossa pelastamaan avioliittomme.
Olin palasina. Tunteeni heittelivät aivan laidasta laitaan. Työkykyni kärsi. Yritin kertoa tunteistani, mutta vaimo ei ottanut niitä vastaan. Lopulta minuun iski ahdistus siitä, että vaimoni tehnyt muutakin. Kysyin häneltä, mutta hän kielsi asian. Näin selvästi, että hän valehtee. Painostin ja painostin, jolloin vaimo tunnusti pettäneensä pari kuukautta sitten. Asian hän oli jo kertonut A:lle. Vaimo oli käynyt muutaman kerran bändikaverini kanssa kapakassa juuri tuolloin, mutta vaimoni kertoi, että hän on pannut jotain randomia baari-illan päätteeksi ja ei ollut yöpynyt bändikaverini luona. Kysyin tietysti asiaa bändikaveriltani ja hän kertoi todella epäjohdonmukaisen tarinan ja kiisti seksin vaimoni kanssa. Aloin painostaa vaimoani jälleen, jolloin hän kysyi, että olenko lukenut hänen viestejään. Valehtelin, että olen ja vaimoni tunnusti harrastaneensa seksiä bändikaverini kanssa.
Menin sekaisin. Avioliitto ja bändi. Kumpikin kerralla. Bändikaveri ei suostunut myöntämään mitään. Vaimo jatkoi juttelua A:n kanssa, vaikka sanoin, että se satuttaa valtavasti. Minuun iski valtava masennus ja epätoivo. Itkin ja huusin. Vaimoni oli aluksi turta, mutta sitten murtui hänkin. Itkimme yhdessä, halailimme ja pussailimme. Päätin, että meidän täytyy erota. En kyennyt yhtään luottamaan vaimoon. Hän oli valehdellut joka ikisestä tärkeästä asiasta. Hänellä ei ollut aikomustakaan kertoa pettämisestä ja syytti minua kun olin kaivanut totuuden esille. Hänen mielestä se vain pilasi kaiken ja siitä ei ollut mitään hyötyä. Olimme kaksi päivää surun vallassa ja harrastimme tyydyttävää seksiäkin kerran. Vaimo sanoi, että hän taitaa olla läheisriippuvainen ja häntä pelottaa kun en ole hoitamassa häntä. Saimme sovittua, että minä jään kotiimme ja hän muuttaa pois. Teimme molemmille budjetit ja vaimoni löysi itselleen kolmion samalta paikkakunnalta. Eli käytännön asiat toimivat vielä.
Vaimoni ilmoitti pettämisen syyksi seksiongelmat, vapauden kaipuun ja ummehtuneen avioliiton. Seksistämme on puuttunut pitkään ”kipinä” ja se on vaivannut. Olen mörökölli, joka mököttää. Hän halusi huomiota. Juttelin vaimon siskon kanssa paljon, joka oli tehnyt miehelleen samat temput. Hän sanoi, että heillä on kokemus, että rakkautta saa vain sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat kylmiä ja lopulta hylkäävät. Minä kun en ole sellainen, niin vaimoni päätti etsiä sitä muualta. Nyt kun lapsemme ovat 3 ja 5 vuotiaita, niin hänellä on ollut enemmän aikaa itselleen ja on huomannut omat halunsa. Sain juteltua ihmisille ja oloni alkoi helpottaa. Tunsin toiveikkuutta, että ehkö olenkin ihan hyvä tyyppi ja toinen on vain töpeksinyt asiansa perusteellisesti. Vaimo sanoi, että olisi halunnut jatkaa kanssani, koska olen hänen elämänkumppaninsa ja parempaa isää ei voisi kuvitella. Hän olisi halunnut pitää minut kotona isänä ja käydä hoitamassa seksuaaliset tarpeensa muualla.
Toiveikkuus katosi kun eilen illalla huomasin, että vaimo viestittelee koneella posket punaisena, sormi huulissa kiinni ja kiehnäten. Olin siis samassa huoneessa. Olin shokissa. Vaimoni nettisekstailee kun minä olen paikalla. En tiennyt mitä tehdä. Oli jo myöhä, joten pyysin vaimoa nukkumaan. Hän sanoi tulevansa kohta. Pyysin uudelleen ja uudelleen. Paniikki kasvoi ja tuntui, että pääni halkeaa. Päässä jyskytti ja minun oli vaikea hengittää. Lopulta päässäni naksahti kun vaimo ei suostunut lopettamaan ja aloin puhua rumasti. Vaimoni suuttui ja alkoi käyttäytyä lapsellisesti ja sanoi, ettei tulisi minnekään. Menin sänkyyn raivoissani ja vaimo jäi A:n kanssa. Seuraavana päivänä sanoin vaimolleni, että hänen täytyy lähteä. En kestänyt enää katsoa häntä, enkä sitä, että hän jatkaa minun satuttamista jatkuvalla syötöllä. Hänen puheensa ja tekonsa olivat valtavassa ristiriidassa. Hän alkoi itkeä ja sanoi etten voi potkia häntä ulos talostamme. Sanoin, että nyt ninun täytyy lähteä. Lopulta hän suostui ja yön poissa. Nyt menemmä purkamaan kaiken parin viikon päästä perheasiain keskukseen.
Nyt olen päässyt raivostani eroon ja en malta odottaa, että pääsen aloittamaan uutta elämääni. Minun rajani tuli nyt vastaan, enempää en kestä. Tämä on ollut elämäni kauheinta aikaa. En ole nukkunut kuin melatoniniin avulla ja olen laihtunut valtavasti. Ruoka maistuu 90% ajasta tuhkalta. Kerran parissa päivässä saan syötyä mahani täyteen. Olen tupakoinut enemmän kuin koskaan. Olen erittäinen surullinen lasteni puolesta, koska vaimoni hajottaa perheemme. Tiedän olevani hyvä isä ja tiedän, että lapsemme selviytyvät, mutta tätä en olisi ikinä toivonut. Kaipaisin kovasti vertaistukea ja hyviä neuvoja.
TL;DR: Ongelmia avioliitossa, vaimo petti ja teki uskomattomia asioita.
Onpa ollut heittelevä viikonloppu. Kotona yksin ollessa tulee pohdittua viimeistä seitsemää vuotta ja suorastaan märehdittyä negatiivisissa tunteissa. Launtaina kävin leffassa ja kaupungilla olusilla. Irtiotto tuntui jotenkin tilanteen pakoilulta, jolla pitkitän vain omaa toipumistani, vaikka kaupungilla oleminen oli ihan mukavaa. Lisäksi vaimosta puhuminen on pitkästyttävää ja en enää jaksaisi puida asiaa. Haluaisin jo päästä näistä tunteista eroon ja saada tasapainoa elämään. Tiedostan kuitenkin, että tämä vain täytyy käydä lävitse, vaikka homma jo tuntuukin puulta.
Olen ollut mahdollisimman vähän yhteydessä vaimooni, vaikka hän kovasti yrittää ottaa yhteyttä. Kai häntä huolettaa miten voin. Haluaisin avautua hänelle kaikesta tuskasta, jonka hän on minulle aiheuttanut, mutta yritän silti pysyä lujana. Muutaman kerran olen poistanut mese-eston ja katsonut onko hän online ja aina hän on ollut. Hän on aiheuttanut minulle eniten tuskaa koko elämäni aikana ja tuntuu, että en voi antaa sitä hänelle anteeksi. Kaikki paikat kaupungilla muistuttavat yhteisistä hetkistämme. Mukana on tietenkin hyviä ja pahoja muistoja ja niitä, jotka vetävät sydämen solmuun silkasta rakkaudesta. Kävimme baarissa, jossa olemme monesti olleet niin kahdestaan ja porukalla. Meinasin alkaa jo nyyhkyttämään, mutta onneksi veli oli tukena.
Haaveilen jo seuraavasta parisuhteesta, johon voisin käyttää kaikkea vaimoltani ja erosta opittua. Tunteet, kommunikaatio ja itsensä tunteminen ovat asioita, joihin pitää panostaa. Tiedän, että seuraava juttu tulee toimimaan huomattavasti paremmin kuin edellinen. Tiedän mitä haluan ja minulla ei ole mikään kiire hypätä seuraavaan junaan.
Kiitos teille kaikille, jotka autatte. Olette huippuja tyyppejä ja toivon teille kaikkea hyvää. 🙂
Miten tänään sujuu, Nevyn? Pidä vain pääsi lujana 🙂. Kirjoitat, että vaimosi yrittää ottaa sinuun yhteyttä. En usko, että hän tekee sitä huolesta, vaan yksinkertaisesti vedät häntä puoleesi ollessasi etäinen. Voit varautua siihen myös silloin, kun rupeat olemaan jonkun toisen kanssa jossakin vaiheessa. Perinteisesti ihmissuhdeoppaat kehottavat pariskuntia puhumaan, puhumaan ja vielä kerran puhumaan, joskus kuitenkin huonolla menestyksellä. Puhuminen voi lisätä läheisyyttä, mutta Vähintään yhtä tärkeää olisi miettiä vetovoiman perusteita eli etäisyys ja itsenäisyys parisuhteessa kasvattaa vetovoimaa. Siksi on tärkeää, että parisuhteessa on myös oma elämä, omat harrastukset ja ystävät (toisesta irrallaan). On sanonta: älä laita kaikkia palloja samaan koriin, mikä minusta hyvin kuvaa sitä, ettei onneaan voi antaa kenenkään toisen tehtäväksi.
En tarkoita, että sinä Nevyn, olisit näin tehnyt- kunhan mietiskelen ihmissuhteiden saloja.
Voimia sulle edelleenkin 🙂🌻 ja tuloksellista pohtimista. Mutta kuten totesitkin: aiheeseen voi kyllästyä. Silloin pitää ottaa lomaa😉. Onneksi on kesä, ehkä lomatkin. Saa muuta ajateltavaa ja pääsee tuulettumaan!
Moi Rina!
Tänään on syntymäpäiväni. Lapset ovat olleet oksennustaudissa ja hoidin heitä tiistain ja keskiviikon kun oli minun hoitopäivä. Eilen illalla vaimo laittoi, että hänen pitää päästä tänään töihin ja että voisinko hoitaa tänään. Hänellä ei ole kuulemma ketään kuka voisi auttaa. Jostain syystä suostuin ja nyt hoidan lastani, vaikka ei ole hoitopäiväni.
Halusin auttaa, mutta nyt asia tuntuu raivostuttavalta! Miksi ihmeessä suostuin ovimatoksi jälleen? Vihaan itseäni ja vaimoani! Vaimo sanoi että on huono omatunto kun ei hoitanutkaan lasta vaan meni töihin. En usko. Vaimo vain viljelee sanoja ympäriinsä, joita luulee ihmisten sanovan tällaisissa tilanteissa. Olen alkanut uskoa, että vaimo ei ole pitkään aikaan rakastanut tai arvostanut minua. Jos hän olisi niin tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Nyt hän vain käyttää ja manipuloi minua, jotta saisi mitä haluaa. Oli se sitten lohtua, egoboostia tai tunnetta, että hallitsee vielä minua.
Olin ostanut kakkuja ja karamellejä töihin vietäväksi, mutta nyt nekin jää viemättä. Työterveyspsykolgini sanoi, että ole mennyt asioissa eteenpäin, mutta tällä hetkellä ei tunnu siltä. Jokin osa on minusta on nyt päättänyt suhtautua kaikkeen vihalla, raivolla ja itseinholla.
Ihan ensi alkuun: Onnea sinulle Nevyn ja koeta viettää kaikesta huolimatta mukava syntymäpäivä! 🙂🎂
Nämä erotarinat saa minut nykyään niin surullisiksi. Kyyneleet valuu nytkin valtoimenaan kun tätäkin kirjoitan, osittain omasta pahasta olosta ja osittain siitä surusta mitä tunnen kaikkia eronneita kohtaan. Avioero on yhtä helvettiä. Aivan kuin pieni kuolema. Itse en toivoisi tällaista olotilaa edes pahimmalle vihamiehelleni.
Itselläni nyt asumuseroa takana neljä kuukautta eikä tuska hellitä. Huomaan, että jonkin verran olo alkaa helpottaa mutta silti jokainen päivä on yhtä vaikea ja itkemään joutuu monta kertaa päivässä. Pienetkin asiat tuo muistoja mieleen ja ikävän kotiin perheeni luo. Näin äitinä omista lapsistakin erossaolo on yhtä tuskaa. En enää kuulu fyysisesti heidän elämäänsä.
Sinun tai teidän tarinassanne minä olen kuin vaimosi. Minä tunsin oloni monta vuotta liitossamme yksinäiseksi enkä kokenut saavani sitä mitä kaipasin. Lähdin etsimään sisältöä elämääni aivan väärää reittiä. Ihastuin toiseen mieheen ja petin miestäni. Mieheni sai tietää ja halusi erota. Nyt tämä suhde tähän toiseen mieheen on päättynyt ja olen tajunnut tehneeni elämäni suurimman virheen. Olen vihainen ja pettynyt itseeni enkä voi antaa itselleni ikinä anteeksi sitä että tuhosin perheeni ja pilasin siinä samalla oman elämäni. Nyt joudun olemaan yksin eikä tämä ole yhtään mukavaa.
Tunnen myös suurta sympatiaa sinua kohtaan sillä käyn teostani huolimatta samoja ajatuksia läpi kuin sinä. Haluaisin mieheni ja lapseni takaisin. Olisin valmis vaikka mihin että saisimme taas suhteemme toimimaan, liittomme takaisin ja voisimme olla taas perhe.
Elämä on sietämätöntä nykyään. Päivästä toiseen raahustamista ja olemista. Elämänhalu on tipotiessään. Mikään ei tunnu miltään. En elä, vain olen. Välillä mietin että olisiko helpompaa jos kuolisin pois. Ajaisin vaikka autolla rekan alle. Mutta ei se olisi mikään ratkaisu. Mikä tuska siitä jäisi jäljelle lapsilleni ja muille läheisilleni.
Mieheni tietää ajatuksistani, tunteistani ja toiveistani mutta on tehnyt selväksi ettei meillä enää ole yhteistä tulevaisuutta. Tunteet minua kohtaan ovat kuolleet. Miehelläni on myös uusi naisystävä ja on onnellinen uudessa elämässään lastemme ja tämän naisen kanssa. Silti minä salaa toivon että jonakin päivänä voisimme aloittaa alusta ja palata yhteen. Välillä tuntuu että eihän kahdenkymmenen vuoden yhdessäolo voi päättyä näin, että jonakin päivänä mieheni tajuaa että ei halua luopua siitä kaikesta. Mutta onko se vain omaa ripustautumistani ja turvautumista tuollaisiin ajatuksiin.
En osaa antaa sinulle mitään neuvoja, kun itse käyn samaa surua ja tuskaa läpi. Toivon vain että olosi helpottaa pikkuhiljaa ja elämä näyttää vielä sen valoisan puolensa. Että vielä koittaisi se päivä, että jaksat hymyillä. Sitä minä toivon itsellenikin.
Voimia ja jaksamisia sinullekin! 🌻🙂🌻
Moi Enkeli! Kiitos viestistäsi.
Luinkin tarinaasi omasta ketjustasi ja ymmärrän motiivejasi. Tuntuu, että moni painii samojen asioiden kanssa. Vaimoni sanoo, että "hänellä ei ollut muita työkaluja hoitaa tilannetta", mikä tuntuu asian vähättelyltä. Vaimoni ei taida pystyä vielä käsittelemään asiaa.
Lapseni on nukkunut miltei koko päivän, niin on ollut aikaa miettiä ja mökkeytyä. Oivalsin, että vaimossani on jokin piilotettu, pimeä puoli, joka on nyt tullut esiin (minulle). Hän on muutaman kerran puhunut mielestäni totta tämän kriisin aikana. Ensin hän sanoi, että on noin vuoden ajan katsellut vuokakämppiä, sitten hän sanoi, että haluaisi kuopsuttaa kukkapenkkejämme ja viimeiseksi sanoi, että hänellä on ikävä tavaroitamme, joita talossani on.
Nämä lauseet ovat olleet täysin sponttaaneja ja aitoja. Muuten vaimon sanat ovat pelkkää sanahelinää, kuten kuinka hänellä on ikävä tai kuinka hän arvostaa minua. Kuinka tärkeä olen hänelle. Vaimoni pyrkii vain tyydyttämään omia toiveita ja tarpeitaan ja tämä on hänen keinonsa. Tarkoitus pyhittää keinot?
Viime aikoina on ollut valtava läheisyyden kaipuu. Tuntuu, että saan sosiaalisen elämäni tyydytettyä suurin piirtein lähipiirini avulla, mutta läheisyys puuttuu täysin. Välillä yksin oleminen omakotitalossa tuntuu raastavalta. Yksin nukkuminen on kauheaa.
Jotenkin pitäisi saada katse käännettyä näistä tapahtumista ja vaimostani omaan itseen. Keskittyä siihen, miltä tuntuu ja mitä haluaa. Pitäisi kai kokeilla meditaatiota tai joogaa.
Itse olen pohtinut aivan samaa että nyt vain pitäisi jaksaa irroittautua tästä surusta ja koettaa löytää keinoja saada itsensä ylös ja ulos. Jännä miten mietin eilen aivan samaa, että helpottaiskohan jokin jooga tai pilates oloani. Pienellä paikkakunnalla ei vain taida olla tuollaista harrastusmshdollisuutta.
Moni on patistanut minua lähtemään ns. ihmisten ilmoille ja miehenikin käskenyt nauttia vapaudesta. Olen vain niin kalliin hinnan maksanut tästä vapaudesta etten suosittele tällaista kenellekään. Enkä halua olla vapaa, haluan sitoutua perheeseen ja perhe-elämään. Minulla oli kaikki tuo mutta omalla tyhmyydelläni menetin sen kaiken.
Olen vain niin lamaantunut tähän olotilaan etten saa itseäni edes ulkoilemaan enkä kävelylle. Illat menee vatuloidessa, en saa mitään aikaiseksi. Ja voimat on vähissä kun en edes syö kunnolla. Ei maistu ruoka eikä haluta tehdä ruokaa yksin itselle.
Minä hoidin meillä pääsääntöisesti kotia yksin. Tein jopa työtäni kotona joten olin kotona kaiken aikaa. Joskus väsyneenä ja kiukuspäissäni muistan sanoneeni etten jaksa tätä arkea, etten jaksa olla teidän kanssa. Kaipasin yksinäisyyttä ja vapautta. Nyt kun olen sen "saanut" niin kadun syvästi tuollaisia ajatuksia. Tämä yksinäisyys ja vapaus on ihan kamalaa. Antaisin mitä vaan että saisin entisen elämäni takaisin. Ihminen on kummallinen ja kiittämätön olento. Miksei se osaa arvostaa sitä hyvää mitä hänellä elämässään on sillä oikealla hetkellä? Vaan vasta sitten kun sen kaiken on menettänyt.
Nevyn, mitä sinä haluaisit? Haluaisitko vielä palata vaimosi kanssa yhteen ja saada liittonne ennalleen? Vai voiko se koskaan palata enää ennalleen uskottomuuden jälkeen...? Minustakin tuntuu ettei vaimosi ole käsitellyt asiaa vielä eikä selkiinnyttänyt ajatuksiaan itsensä kanssa. Se hyvä puoli tässä yksinolossa ainakin on että on aikaa pysähtyä miettimään asioita. Käymään pohjalla ymmärtääkseen paremmin itseään ja oppiakseen tuntemaan itsensä paremmin.
Jaa-a. Todella vaikea kysymys, että mitä minä haluaisin. Jotenkin tuntuu uskomattomalta ajatukselta, että palaisimme yhteen kaiken tämän jälkeen. Totta kai minulla on ikävä vaimoni luokse ja kaipaan häntä kaikissa elämän aspekteissa. Tuntuu että olen menettänyt niin elämänkumppanin kuin vaimoni että parhaan kaverini. Niin sosiaalinen, henkinen kuin fyysinenkin elämäni on hajonnut. Olen yksin ja minulla on vain lapseni noin neljänä päivänä viikossa. Luottamus ja usko ovat mennyttä. En kykene kuvittelemaan, että käyttäisin vuosia elämästäni niiden uudelleen rakentamiseen. Tässä surutyössä tuntuu olevan nyt tarpeeksi purtavaa ja tässäkin menee parhaillaan vuosia.
En usko, että vaimokaan haluaa palata yhteen. Ei ainakaan nyt. Hänhän lähtee kahden viikon kuluttua ihastuksensa luokse etelään 😎
Haluan saada tasapainoa elämääni ja löytää jonkunlaisen rauhan näiden kamalin tapahtumien jälkeen. Oli se sitten mitä tahansa.
Enkeli: olen tehnyt muutaman meditaatio- ja joogaharjoituksen ihan juutuubista ja hyvin ovat toimineet. Psykologini suositteli vielä, että harjoituksen jälkeen ottaisin kynän ja paperia ja kirjottaisin mitä tulee ulos. Ihan tajunnanvirtaa. Pitäisi kokeilla kunhan saisi vain aloitettua!
Ehkä juuri sen takia kysyin, että mitä haluaisit jotta saisin miehistä näkökulmaa asiaan. En tiedä onko sukupuolella mitään tekemistä asian kanssa, mutta yleensähän näissä uskottomuustarinoissa pettäjä on mies ja nainen se uhri. Olen koettanut tietoisesti etsiskellä netistä tarinoita joissa pettäjä on nainen mutta yllättävän vähän niitä löytyy.
Sen takia tarinasi minua "kiehtookin" niin paljon kun miehenä olet joutunut kokemaan tämän ja tätä kautta koetan asettua oman mieheni asemaan. Kyllähän minä tiedän mitä mieheni ajattelee ja tuntee mutta silti koetan löytää uutta näkökulmaa asiaan. Itselläni olisi niin kova toivo saada perheeni takaisin mutta lienee turha toivo ja omien voimavarojen hukkaan heittämistä.
Tuosta hukkaan heittämisestä tulikin mieleeni että pelkään että oma elämäni valuu hukkaan tämän yksinolon myötä. Päivät kuluu hukkaan. Ulkona olisi mahtava sää mutta täällä minä sisällä kökin ja mietin mitä tekisin. Entinen minä touhuaisi pihamaalla kaikenlaista, lähtisi lenkille tai pyöräilemään tai ottaisi lapset ja lähtisi heidän kanssaan jäätelölle tai retkelle.
Nyt minä tuijotan apaattisena ikkunasta ulos ja mietin mitä tekisin. Mutta kun ei huvita tehdä yhtikäs mitään. Ensin täytyisi syödä jotta jaksaisi lähteä esimerkiksi lenkille. Enkä jaksa ryhtyä laittamaan ruokaa. Ja tässä miettiessäni huomaan kohta että päivä valuu iltaan enkä ole saanut aikaiseksi mitään tänäänkään.
Yritin kysellä lapsiani tänään luokseni mutta he olivat lähdössä veneilemään joten eivät ehtineet tulemaan. Tulin niin surulliseksi tästäkin kun en enää pääse osalliseksi tähän kaikkeen. Meidän perheen kesäviikonloppuihin kuuluu yhteiset veneilyretket. Mieheni ja minun yhteinen haave oli hankkia jonakin päivänä sellainen vene jossa voi yöpyä ja siten voitaisiin tehdä pitkiä veneretkiä kauemmaksikin. Onneksi mieheni voi vielä toteuttaa tuon haaveensa. Mutta jonkun muun kanssa, ei minun. Tuntuu niin äärettömän pahalta ajatella että mieheni jatkaa elämäänsä onnellisena niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Tuntuu etten merkitse enää hänelle mitään eikä yhteinen entinen elämämme merkitse hänelle mitään. Tuntuu kuin 20 vuotta olisi heitetty hukkaan tuosta noin vaan. Mutta toisaalta taas, mikä on se syy tälle hukkaan heitetylle ajalle? Syy istuu tässä sohvan nurkassa, polvet koukussa ja näpyttelee tätä viestiä kännykällä.
Harmi että minun piti mokata näinkin pahasti ennenkuin tajusin etten haluaisi vielä luovuttaa. Ennenkuin huomasin miten kesken kaikki jäi. Miten paljon meillä olisi vielä ollut yhteistä aikaa jäljellä.
Olen oppinut huomaamaan itsestäni sen miten riippuvainen olin miehestäni ja perheestäni. Nyt kun olen yksin, en osaa tehdä mitään yksin. En saa edes itseäni sinne lenkille kun käperryn tähän surkeaan olotilaani. Tavallaan odotan että joku tulisi ja repisi minut ylös tästä sohvannurkasta. Missä vaiheessa minusta on tullut tällainen perässä vedettävä? Vai olenko aina ollut tällainen...? Jos olen, niin millainen taakka olen ollut miehelleni näinä vuosina?
Anteeksi Nevyn kun minä sotkin sinun tarinasi omallani ja tulin tähän sinun viestiketjuun purkamaan omia tuntojani. Ehkä minä siirrän nämä tuohon omaan avaukseeni.
Voi hyvin!
Enkeli: Ei haittaa ollenkaan! Antaa tulla vaan, täällä on tilaa. Olen ehkä vähän huono antamaan miehistä näkökulmaa, koska tilanteeni on niin tekstikirjan mukainen tapaus. Kommunikaatio-ongelmia, seksistä puuttuu kipinä ja kolmenkympin kriisi... Nyt kävi näin ja minä en ole tilanteessa se, joka on kämmännyt. Voiko kliseisempää tilannetta ollakaan!
Tajusin yksi päivä, että vaimoni ei käsitä tekojensa seurauksia. Jos hän ymmärtäisi, niin näin ei olisi käynyt. Hänelle elämä on vain tapahtumia, jotka seuraavat toisiaan. Vaikka olisin tehnyt mitä, niin näin olisi voinut käydä. Kun toinen on niin rikki ja sekaisin, niin tämä olisi tapahtunut ennen pitkää. Edelleen vaimoni yrittää saada minua luoksensa auttamaan ja joka kerta se repii minua sisältä kun joudun kieltäytymään. En kestä katsoa hänen kuvia saati saada viestiä, jossa minulta pyydetään apua! Aivan kauheaa, että vaimoni pyytää apua ja minä en voi auttaa!
Eihän tieto vie tuskaa pois. Eilinen päivä olis taas pohjalla ryömimistä. Itkin ja laahustin tyhjää taloa ympäriinsä. Aivan kauheaa olla isossa, hiljaisessa talossa yksin. Todella yksin. Energiatasoni ovat olleet todella alhaiset, joten en ole saanut tehtyä mitään, joka aiheuttaa syyllisyyttä. Haluaisin käydä lenkillä ja pumpata rautaa, mutta en saa itsestäni sen vertaa irti. Onneksi lapset tulevat huomenna kotiin, jolloin voin hyvällä omatunnolla touhuta heidän kanssaan.
Haluan antaa tukeni! Välillä väänsi vatsasta lukiessa tekstiäsi. Niin kuvottavaa ja kylmää käytöstä olet osaksesi saanut. Tiedän tarkkaan tunteesi ja suru ja itku ovat niin tuttua. Olen todella surullinen puolestasi mutta koitetaan kaikki, että selviät. Tunteet ovat se pahin. Omaisuuden kanssa voi tulla paskaa niskaan. Sinulla on vielä tuokin, että vaimo jahkailee ja käyttäytyy suorastaan psykoottisesti ailahdellen laidasta laitaan. Se on todella paha! Nosta suojat päälle.
Itselläni erosta on jo vuosi eikä loppua näy. Meilläkin vaimo kirjoitti muutamia seksiviestejä ja kertoi, ettei voi olla kanssani kun ei kunnioita. Hänen tunteensa vaihtelivat rankasti aina stressin vuoksi ja terapiasta ei ollut apua kun hän ei vaan pystynyt sanomaan,mikä häntä oikeasti vaivasi (vasta eron jälkeen antoi tulla). keskityttiin vain vaimooni eikä ollenkaan siihen, kuinka itse kärsin läheisyyden puutteesta ja kommunikaation. Vaimolle ei kestänyt mitään edes kiltistti sanottua kritiikkiä itseään kohtaan, joten olin hiljaa ettei hän lähde. Toiveeni kyllä aina ilmaisin ja kysyin, mikä on hätänä, olenko tehnyt jotakin väärin jne
Lopulta olin se roisto, joka lopulta vastasi kylmyyteen ja seksiviesteilyyn ja jatkuvaan erotaan/ei-erota uhkailuun lähtemällä itse ulos pahoille teille jääden kiinni. Kaduin toki syvästi tekoani. Nyt jälkikäteen olen tajunnut, että ongelmamme alkoivat vaimoni käytöksestä ja minun kykenemättömyydestä käsitellä käytöstään. Tajusin vaimoni käyttäneen myös henkistä väkivaltaa suhteessamme, mihin hänellä ei ollut oikeutta. Velvollisuutta hoitaa suhdetta hän tuskin ollenkaan täytti, jos joskus harvoin. Jo kihlausaikanamme vaimoni osoitti kylmyyttä (vaikka silloin oli kaikkea sitä mitä teilläkin alussa myös), keskisormea heilutteli ja petti lupauksiaan esimerkiksi jättämällä tulematta järkkäämälleni tapas-illalle kännäten tyttöjen kanssa kartsalla. Liiton alussa käyttäydyin välillä läheisriippuvaisen elkein ja osoitin mieltäni. Opiskellessani en saanut unta, alkoholiakin meni ja rymistelin yöllä ja vaadin läheisyyttä samalla kun vaimo kärsi surkeasta työpaikastaan ja molemmila oli keskenmenosta tuskaa. Eli se oli eka virheeni.
Loppuvuosina vaimo linnoittautui tietokoneelle katsomaan sarjoja, vaikka piti tehdä koulutehtäviä ja olla minun kanssani (lupasi). Minähän niitä läksyjä sitten kirjoittelin puolestaan ja usein yhdessä. Avioliittoleirikin käytiin ja pari viikkoa näytti aurinko paistavan kun puheyhteys oli saatu auki ja tuntui kuin olisimme vastarakastuneita.
Kumpikin oli rikki kaikesta. Olin kuulemma täysin epäkelpo, enkä osannut järjestää yhteistä aikaa perheellemme (myönnän). suhteenhoitoni: huomionosoitukseni ja romantiikka olivat "paskoja". Kävin töissä aamuviidestä ilta seiskaan (matkoineen) mutta silti yritin tehdä kaikkeni, ja että vaimollakin olisi omaa aikaa. Reissujakin. Sovittiin että toista lasta "ei todellakaan" (vaimoni sanat) haluta. Mikään 12:sta yleisimmin suositelluista ehkäisymenetelmistä, eikä kondomi hänelle kuitenkaan kelvannut. Lopulta katkaisin piuhat ja sitten seurasi kriisi: "yhyy, ei tule enää lapsia.."
Erossa murruin täysin. Vuoden jälkeenkin tässä olen edelleen rakastunut. Unista sen verran, että tänään heräsin uneen, jossa sovimme ja huomasin sopertavani ääneen että "Mennäänkö uudestaan naimisiin". Eli helppoa sinullakaan ei tule olemaan!
Neuvoksi, että älä odota, että tunteet lähtevät pois vielä pitkään aikaan. Mutta sen tunteen voi saada hieman laantumaan. Psykologin neuvo oli, että tunteiden pitää antaa tulla eikä saa langeta välttämiskäyttäytymiseen. Unia näkee välillä enemmän ja välillä vähemmän. Jossain vaiheessa tulee parempi kausi ja sitten taas rymistellään alas, kun erolaput tulevat postissa.
Pystytkö toimimaan lastesi kanssa normaalisti? Minulla oli aluksi hyvin vaikeaa yhdessäolo vaikka arki rullasi. Lapsi ja tarpeisiinsa vastaaminen ovat silti myös voimavara tuoden iloa. Homma tulee sinullakin menemään parempaan suuntaan. Mutta hirveä ramborata on edessä. Eroryhmästä on ollut apua! Kohtalotovereita löytyy ja uusia oivalluksia.
En ole koskaan ymmärtänyt sananpartta "päivä kerrallaan" ja voi olla että sinullekin se on vaikea ajatus. Katse tuntuu aina olevan siellä tulevassa ja pohtii, että "eikö jo hellitä". Naisia on tapailtu ja se toki auttaa osittain tajuamaan, että hei maailmassa on muitakin ihmisiä. Suosittelen sellaisessa määrin, kuin sinulle itsellesi sopii mutta ei ihan vielä kuitenkaan.
Moi VäärinYrittänyt!
Kiitos neuvoistasi. Omaisuudest olit aivan oikeassa: tilanne sai uuden käänteen. Vaimo kysyi, että voisiko hakea muutaman tavaran kun olin töissä. Kysyin mitä tavaroita, vaimo halusi ottaa lankansa, vessan jakkaran ja kasvin. Lupasin langat ja jakkaran, mutta en kasvia. Sovimme erossa, että kodin irtaimisto jää minulle ja vaimo saa automme. Olen antanut hänelle jo yhden kasvin.
Vaimohan suuttui kasvista aivan valtavasti. Sanoi, että sillä on tunnearvoa ja uudet ovat niin kalliita, ettei ole varaa ostaa uutta. Rahaa ei kuulemma ole. Haistatteli paskat ja vitut. Sanoi, että tahallani olen hankala ja loukkaan. Riitelen ja periaatteen vuoksi hankaloitan tilannetta. En halua yhteistyötä ja että talo pitäisi myydä, koska en osaa olla. Vittuilen vain.
En suostunut antamaan kasvia, koska olemme tehneet sopimuksen ja kasveilla on minullekin arvoa. Tämä on minun kotini, josta hän on halunnut muuttaa. Tilanne tuntui niin pahalta, että pyysin häntä palauttamaan avaimen tänne. Avainta hänen uuteen kotiin en ole edes saanut, vaikka se on tietenkin luvattu.
Pyysin häntä käyttäytymään kuin aikuinen. Ihan ihme hommaa. Yrittääkö hän jotenkin uutta tekniikkaa manipuloida minua vai mistä on kyse? Luuleeko hän, että täältä saa viedä mitä haluaa? Ettei sillä ole väliä mitä minulla täällä on?
Onneksi eilen sain tietää, että työt jatkuvat syksyllä. 🙂🎂
Lapset tulivat kotiin ja alkoipa vyyhti purkautua.
A on ollut viikonlopun vaimon luona. Vaimo ei ole kertonut minulle mitään. Lapset ovat nähneet A:n ja nähneet kun he ovat pussailleet ja halailleet. Lapset ovat aivan sekaisin. Puhuvat vaan A:sta ja että kuka hän on. Lapseni kertoi kuinka oli tuntunut pahalta olla A.n kanssa sohvalla, mutta ei ollut uskaltanut sanoa mitään.
Kylläpä muserruin taas palasiksi. Soitin vaimolleni ja hän ei ollut omasta mielestään tehnyt mitään väärää. Naureskeli asialle. Ei ottanut asiasta vastuuta. Haluaisin jo päästä pohjalta pois, mutta hankalaa se on.
Eli lisää itsekästä käytöstä vaimoltasi. Ei edes lastensa tunteita ota huomioon, oma napa tärkein. Tarvitseeko muuta sanoakaan.
Kyllä, aivan järkyttävää perseilyä. Kohta pyytää minua hoitamaan enemmän lapsia. En ole ikinä tuntenut näin paljon vihaa, en ikinä. Päässäni pyörii kaikenlaisia kostoajatuksia mädistä kananmunista renkaitten viiltelyyn. Aivan järkyttävä raivo. Ensin vaimoni on pettänyt minut, nyt lapset.
Näin viime yönä unta, jossa oli vaimoni ja A. He nöyryyttivät ja vähättelivät minua. Naureskelivat ja pilkkasivat. He olivat lähdössä jonnekin yhdessä ja itkin ja anelin vaimoani. Lopulta he lähtivät ja jäin yksin itkemään.
Tajusin, että vaimolleni ei varmaan ole muuta positiivista elämässään kuin A. Kaikki muu on pelkkää moskaa. Eikä hän otakaan muuta positiivista vastaan keneltäkään muulta kuin A:lta. Kyllähän sitä sitten tahtoo paniikinomaisesti sitä kun muualta sitä ei saa. Ainoa iloinen asia koko elämässä.
Itsellä alkaa voimat loppua. Järkyttävän kuluttavaa olla ainoa aikuinen perheessä ja yrittää setviä omia sotkuja kun toinen käyttäytyy kuin kiimainen teini. Koko ajan pitää skarpata lasten kanssa ettei mene hermot. Yksin ollessa ajatukset kiertää kehää eikä ystäviä aivan koko aikaa jaksa kuormittaa. Kaksi viikkoa olisi vielä psykologin aikaan. Plaah, väsyttää.
Nyt se koitti: pelätty viikonloppu. Vaimo on vaihtanut minut naiseen. Olen todella ahdistunut ja levoton. Työnteosta ei ole tänään tullut mitään. Vaikka olen noin kolme viikkoa tiennyt, että vaimo lähtee koko viikonlopuksi A:lle, niin ei tämä helppoa ole. Olen kaksi päivää jälleen itkenyt ja vihani on laantunut jälleen. Jos vaimo ilmestyisi oven taakse ja sanoisi, että yritetään vielä, niin suostuisin välittömästi.
Aivan järkyttävää tämä elämä.