Minun eroni - mitä tapahtui?
Hei,
Päätin tulla tänne kirjoittamaan omasta eroprosessistani, koska toivon että se voisi minua auttaa. Olen päälle kolmekymppinen nainen pääkaupunkiseudulta. Suhde, joka loppui pari kuukautta sitten, kesti vain puolitoista vuotta (tästä reilut puoli vuotta yhdessä asuen), mutta on ollut minulle todella vaikea. Tärkein syy varmastikin on se, että olin niin vahvasti sitoutunut ajatukseen, että olen vihdoin löytänyt sen miehen, jonka kanssa haluan viettää lopun elämääni ja perustaa perheen. Kutsun häntä vaikkapa nimellä A tästä lähtien.
Olimme olleet matkalla lämpimässä kaksi viikkoa ja työviikko alkoi heti loman jälkeen. Kaksi päivää matkan jälkeen olin illalla kotona leipomassa ja odottamassa A:ta palaavaksi työvuorostaan – olimme puhuneet vain paria tuntia aikaisemmin käytyäni kotimatkalla häntä töissä tervehtimässä, että menisimme yhdessä ruokakauppaan hänen töidensä päätyttyä. Olin aamulla pussannut häntä ennen töihin lähtöä sata kertaa ja sanonut, että rakastan häntä niin, niin paljon – tänään vihdoinkin pääsemme illalla halimaan. Kun A sitten illalla astui kotiovestamme sisään, hän sanoi että meidän täytyy nyt puhua. Menimme olohuoneeseen istumaan, ja A kertoi, että hän ei enää pysty olemaan suhteessamme ja että meidän on erottava. Hän oli lomamatkallamme katsellut minua kun nukuin, ja ajatellut, että tässä vaiheessa suhdetta, tämän ikäisinä kun olemme, hänellä täytyisi olla sellainen olo, että tuon ihmisen kanssa haluan naimisiin ja perustaa perheen. Minun kanssani hän ei vain saanut tätä tunnetta, vaikka paperilla kaikki on hyvin. Itkin, enkä jotenkin osannut oikein sanoa mitään muuta paitsi, että älä tee tätä, meillä on niin paljon potentiaalia…pyysin, että voisimme vielä keskustella asiasta, ja miettiä rauhassa. A oli lähdössä kodistamme kaverinsa luo. Hän sanoi, että voimme toki keskustella, mutta hänellä ei ole motivaatiota yrittää kanssani uudelleen ja minun ei pitäisi odottaa mitään. Jostakin syystä hän myös tuolloin sanoi, että oli miettinyt, että kertoisimme eron olleen yhteinen päätös. Sitten hän lähti. En pystynyt nukkumaan, menin aamulla töihin ja kun en voinut pidätellä itkua, minut lähetettiin työterveyden kautta kotiin.
Parin päivän kuluttua päätin lähteä käymään äitini luona, sillä minusta tuntui, etten voinut olla yksin kotona. Pyysin A:ta ennen sitä käymään, että voisimme puhua. Hän tuli ja heti oven avattuaan ilmoitti, että hänestä tuntuu ikävältä keskustella kanssani, sillä hänet on niin helppo puhua kaikenlaiseen ympäri. Sanoin hänelle, että meidän täytyy puhua käytännön asioista – asunnosta, yhdessä hankituista huonekaluista. A totesi, että koska asunto on hänen nimissään vuokrattu, minun tulee etsiä asunto. Hän myös sanoi, että haluaisi pitää huonekalut ym. ja voi maksaa minulle niistä osuuteni takaisin. Voisimme käyttää A:n tuttavan autoa seuraavan viikon aikana muutossa. Sanoin hänelle, että yritän parhaani, että löytäisin uuden asunnon pian, mutta en mitenkään pysty lupaamaan nopeaa aikataulua. Haluaisin myös, että mieluummin jakaisimme huonekalut tasapuolisesti ja sitten laskisimme hankintaosuuksista, kumpi on velkaa kummalle. Sitten sanoin A:lle myös, että ymmärrän, että minun puoleltani oli epäreilua eroiltanamme sanoa, että haluaisin meidän vielä harkitsevan ja miettivän asiaa – sanoin, etten halua enkä voi häntä siihen pakottaa. Sitten yhtäkkiä A totesikin, että jos kuitenkin ajattelisimme asiaa viikon ajan emmekä näkisi tuona aikana. Tietenkin suostuin.
Ollessani äitini luona etsin netin kautta vuokra-asuntoja, ja palattuani kävin katsomassa muutamaa. Yksi olikin hyvä. Viikko kului, ja A tuli jälleen kanssani puhumaan. Hän sanoi, että on miettinyt, haluaako sittenkään minun lähtevän – entä jos yrittäisimme uudestaan? Syöksyin riemuissani hänen syliinsä, mutta se oli jotenkin virhe. Hän jotenkin jähmettyi. Nukuimme yöllä vierekkäin. Aamulla kerroin hänelle, että olen löytänyt ihanan asunnon, voisimme muuttaa sinne yhdessä ja aloittaa alusta. A totesi, että se olisi kuin elokuvasta, mutta tämä ei tunnu oikealta sittenkään. Sitten hän taas lähti.
Minulla oli edessäni työmatka. Jaksoin siellä yhden päivän kerrallaan jotenkin. Ennen matkaa kävin kirjoittamassa uuden asunnon vuokrasopimuksen ja sain avaimet. Matkan jälkeen sain vuokrattua pakettiauton kahden päivän päähän ja pakkasin joka ikisen hetken, mitä en töissä ollut. A oli nukkunut kodissamme matkan ajan, ja kun palasin, hän totesi minulle että sinä ja lemmikkisi voisitte painua täältä, tämä on hänen kotinsa ja häntä ahdistaa. Olin vain hiljaa, en pystynyt sanomaan mitään. Hieman myöhemmin kävin sanomassa hänelle, että olen pahoillani, mutta olen todella yrittänyt parhaani olla mahdollisimman nopea poismuutossa, mutta työmatkan vuoksi en voinut tehdä sitä edellisellä viikolla. Eroillasta oli tuolloin kulunut vain reilut kaksi viikkoa ja se miksi tätä korostan, käy ilmi myöhemmin.
Sitten muutin pois. Siitä on nyt puolitoista kuukautta. Ei ole ollut päivääkään tai ehkä hetkeäkään, etten ole ajatellut A:ta ja eroamme. Vain kaksi päivää muuttoni jälkeen A soitti, voisiko tulla käymään katsomassa uutta asuntoani. Sanoin, että toki se käy. Hän jutteli kodin hankinnoista ja siitä, että hänellä olisi tuttavansa auto käytössä – ehkä haluaisin, että roudaisimme minulle myös jotakin? Niinpä parin päivän päästä kävimme ostoksilla. Tarjosin A:lle kiitokseksi ruuan, ja ravintolassa syödessämme hän kysyi, olenko puhunut erostamme jonain muuta kuin yhteisenä päätöksenä? Sanoin, että jutellaan myöhemmin luonani, mikä päättyi sitten katastrofiin. Kerroin hänelle, että olen kertonut erostamme hänen päätöksenään, koska en itse ole missään vaiheessa halunnut erota. A sanoi siihen, että ehkä ero oli alunperin hänen päätöksensä, mutta siitä on tullut yhteinen päätös, kun muutin pois. Sanoin, että en minä ole halunnut eroa enkä muuttaa pois, mutta ei minulla ole ollut mielestäni vaihtoehtoa – en minä vain voi yksin päättää, että en eroa, ja hänhän itse olisi halunnut että olisin muuttanut pois vielä nopeammin. A sanoi siihen, että miten tästä voisi enää yrittää mitään? Mitä pystyisi tekemään, sillä hänestä tuntuu, ettei mitään ole tehtävissä. Minä kysyin, että pystyisikö hän tarkemmin erittelemään, miksi ja milloin hänen tunteensa minua kohtaan katosivat. A sanoi, että hän oli jo syksyllä ennen silloista lomamatkaa ajatellut, että jättää minut sen jälkeen – mutta oli sitten ajatellut, että ehkä hän vielä katsoo tilannetta. Jo sitäkin ennen kesällä muuttaessamme yhteen hän oli ajatellut, että se on uhkapeliä, mutta niin kai se aina on. Yhdeksi mahdolliseksi syyksi tunteiden katoamiseen hän mainitsi, että minun päältäni on niin helppo kävellä, että en pidä puoliani tarpeeksi. Pyysin esimerkkiä, ja hän kertoi kerrasta, kun olimme teatterissa ja eräs mies väitti varanneensa koko eturivin kavereilleen – ja minä olin vain kohauttanut hartioitani ja sanonut, että mennään istumaan muualle. Reaktioni esimerkkiin oli, että pyöräytin silmiäni ja sanoin, että tämäpä valaisee paljon – mistä seurauksena tietysti A lähti ovet paukkuen pois todeten, että tämä oli nyt kaikki sitten tässä, jos suhtaudun häneen tuolla tavalla.
Sittemmin A on soittanut pari kertaa, viimeisimmän kerran reilu viikko sitten. Hän kertoi, että hän on kerännyt joitakin minulta jääneitä tavaroita, ja voisimme jutella kun kävisin ne hakemassa. Ehdotin ajankohtaa ja hän suostui. Kyseisenä päivänä soitin hänelle kertoakseni, että olisin nyt tulossa, mutta hän ei vastannut. Soitin puoli tuntia myöhemmin, ja sitten lähetin vielä tekstiviestin. Tunnin päästä sovitusta tapaamisajasta häneltä tuli viesti, että hän oli ollut nukkumassa ja kävisikö jokin toinen kerta. Tulin jotenkin niin surulliseksi – ja ensimmäistä kertaa myös vihaiseksi – koska en voinut olla ajattelematta, että näinkö vähän minun näkemiseni merkitsee? Lähetin vain viestin, että katsotaan sitten jokin toinen kerta.
Tässä kohtaa siis olen menossa. Jokaikinen pienikin yksityiskohta pyörii mielessäni ja saa kaikenlaisia merkityksiä, kuten varmasti ylläolevasta tekstistä näkee. Tunnen monesti olevani todella lapsellinen. Suhteemme aikana näin monesti unia, joissa olimme A:n kanssa eronneet – ja kun aamulla heräsin painajaisesta, olin sanoinkuvaamattoman iloinen, että se ei ollut totta. Nyt se on. Järjellä tiedän, että emme voi enää palata yhteen tämän kaiken jälkeen, vaikka kävisi niin että myös A sitä haluaisi. Jotenkin on tapahtunut puolin ja toisin henkisesti liikaa, eikä sitä voisi unohtaa. Olen itse käynyt syksystä saakka juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona, ja se auttaa tavallaan (ja olen siitä äärettömän kiitollinen) mutta joskus tuntuu, että sillä ei ole ollut mitään vaikutusta minuun – siis että saisin itseni tulemaan jotensakin ”paremmaksi”. Niin – olen tosiaan syksystä saakka käynyt hoitajan luona, sillä minulla on ollut ahdistava olo ja luulin sen oikeasti liittyvän töihin tms. Näin jälkikäteen on ollut liiankin helppo todeta, että vaikka päällisin puolin kaikki on ollut parisuhteessa A:n kanssa hyvin, olen jotenkin aistinut että niin ei ole.
Viime käynnillä hoitaja kysyi, missä on minun vihani – miksi en ole vihainen? Mutta ei minulla ole vihaa vaan vain ahdistava lamaannus, sillä ajattelen kaikesta lopulta niin, että menin itse pilaamaan suhteen. Että minulla oli kaikki mahdollisuudet, joka hetki, mutta mokasin. Tässä pääsiäisenä olen miettinyt, että se on lopputulema – ja minun pitää se hyväksyä. En haluaisi olla yksin, mutta joudun nyt miettimään, onko minusta olemaan kenellekään kumppaniksi. A kuvasi minua etäiseksi ja ilottomaksi ja kertoi miettineensä, olenko autistinen. En itse tunnista tuosta kuvauksesta itseäni, mutta olin kai A:n seurassa sellainen. Halusin niin kovasti, että suhteemme onnistuu ja yritin tehdä kaikkeni, mutta ahdistuin, kun minusta tuntui että A ei jotenkin…niin, mitä? Hän monta kertaa nimenomaan sanoi, että olen aina liian etäinen, mutta kun yritin olla läheinen – en tiedä, mitä tapahtui. Kerran hän kertoi esimerkkinä, että hänen eksällään oli tapana soitella hänelle työpäivän aikana monta kertaa. Niinpä otin asiakseni soitella hänelle seuraavana päivänä ja sitten iloisesti pyysin, että hän voisi vuorostaan soittaa monenmonta kertaa minulle seuraavana päivänä. Hän ei soittanut kertaakaan, vaan totesi, ettei hänellä ole sellaista työtä että hän voisi koko ajan soittaa. Tuntuu taas jotenkin väärältä kertoa tällaisia esimerkkejä, sillä en halua tästä kirjoituksesta sellaista, että mustamaalaan A:ta ja siltähän se nyt kuulostaa. Kai yritän ennemmin puolustella itseäni siitä, miksi en pystynyt enempään. Tiedän sydämessäni, että A ei ole mitään pahaa tarkoittanut sanomisillaan ja tekemisillään, ja minä itse olen ollut väärässä ahdistuessani niistä. A on koko ajan sanonut, että hän vain on rehellisesti sellainen kuin on. Hyvä esimerkki reagoimistavastani on tämä viimeinen, tapaamisemme ohi nukkuminen – ei A ole mitään pahaa tarkoittanut, mutta siitä huolimatta minusta tuntuu pahalta. Kuten muissakin tällaisissa tapauksissa, kun olen hänelle tunteistani kertonut, tajuan itsekin olevani typerä.
Tällaista siis. Haluaisin yrittää ymmärtää, miksi minusta tuli tuossa suhteessa harmaa hyytelöklöntti. Miten käy tulevaisuudessa, jos jokin päivä löydän uuden suhteen? Käykö silloinkin niin, että alan ”tuntea liikaa”? Haluaisin niin kovasti kodin ja koko loppuelämän kestävän ihmissuhteen, että pelkään sen olevan mahdotonta siksi, että haluan niitä kertakaikkisesti liikaa. Suhteemme alussa A itse ensimmäisenä hehkutti, että haluaa kanssani suurperheen ja suunnitteli häitämme. Hän myös sanoi, että jos yritän jättää hänet, hän takertuu minuun vaikka väkisin kiinni. Ja että kunpa saisimme pian vauvan, etten niin helposti voisi kadota hänen elämästään. Olin aivan sanoinkuvaamattoman onnellinen. Ja nyt olen tässä – sain kaikki nuo suuret ja vahvat tunteet katoamaan. Miten nopeasti vähemmän vahvat alun tunteet silloin toiselta kanssani katoavatkaan?
voihan helekuttilainen kun kuulostaa niin tutulta. olen tosin jo jonkin matkan päässä tuollaisesta tilanteesta, mutta tiedän tunteen, kun miettii, mikä itsessä on vikana, että toinen toimii noin. Ja alan vasta pikkuhiljaa tajuta, että itsessä ei välttämättä ole sitä vikaa joka saa toisen toimimaan noin, vaan se on toisessa. Itsessa voi olla muita vikoja ja onkin, ei me täydellisiä onneksi olla, mutta se mikä saa toisen toimimaan noin ei välttämättä johdu lainkaan sinusta.
kyseessä on hänen oma sisäinen prosessinsa, jolle sinä et voi juuri mitään, jos hän ei puhu eikä halua aueta siitä.'. minulle kävi eksäni kanssa juuri niin, hän pakeni kun yritin auttaa ja yritin selvitellä asioita. koin sanomattomaa huonoutta itsestäni juuri sen takia, että yritin. olisi pitänyt vain todeta, että se on sun ongelmasi ja sun prosessisi, selvitä pääsi niin katsotaan voiraanko sitten jatkaa yhdessä.
on hyvä että olet hakenut apua ja saanut sitä. itselläni kävi kierrokset silviisiin stressikorkealla etten oikein saanut nukuttua ja siihen sain sitten apua.
se mitä voit tehdä, on katsoa oman elämäsi omiin hyviin asioihin päin ja ruveta rakentamaan omaa elämääsi niistä käsin, ne ovat minua kantaneet eteenpäin, kun toiselle vielä ilmaantui uusi mies, jonka kanssa se meni kihloihin.
olen hengessä mukanasi, virtuaalihalaus täältä ja voimia arkeen, etsi hyviä asioita omasta elämästäsi, ilman miestäsi - kasva itselliseksi itsellesi riittäväksi, sitä itsekin yritän ja aika ajoittain se jo onnistuu. Tuttujen ihmisten seuraan tekemään jotain pois yksinäisyydestä ja varsinkin tuuliviirin seurasta pois... suojelet itseäsi ja elämääsi. Ja annat hänen piehtaroida omissa liemissään 🙂👍
Heippa Pöllöhuuhkaja, kiitos kirjoituksestasi! Olen lukenut paljon tällä palstalla olevia viestiketjuja ja tutustunut sinunkin "tapaukseesi". Monilla on täällä kyse todella pitkistä ihmissuhteista ja yhteisistä lapsista, ja niiden tarinoiden rinnalla tunnen miltei huonoa omaatuntoa omasta surustani vain puolitoista vuotta kestäneen suhteen loppumisesta. Mutta niinkuin ilmeisesti sinunkin kohdalla, minulla oli todella suuret unelmat juuri tästä suhteesta - että tämä olisi se ihminen, jonka kanssa pussailen vielä vanhainkodissakin. A lauloi minulle seurustelumme alussa kappaletta "Thousand years" - että sinä olet se, jota olen rakastanut jo tuhannen vuotta, ja jota rakastan vielä tuhat vuotta lisää. Siltä minusta tuntui, ja olisin tehnyt mitä tahansa sellaisen rakkauden eteen. Siksi tämä ero on varmastikin niin vaikea, vaikka yhteistä historiaa ei sen enempää ollutkaan.
A:sta ei ole nyt kuulunut mitään viikkoon. Ei edes sosiaalisessa mediassa, missä hän on tähän mennessä tehnyt päivityksiä ahkerasti eromme jälkeenkin, kaikenlaisista arkisista asioista ja uutisista siis. Itse olen ollut taas ihan hiljaa, ei ole ollut mitään sanottavaa mikä olisi tuntunut oikealta. Paitsi että eilen sitten viimein laitoin päivityksen, ihan sellaisen hölmön sattumuksen päivän varrelta - ja ihmeellistä, miten hyvältä tuntui kun päivitykseni alle syntyi monipolvinen keskustelu erilaisten tuttavieni kesken. Minulla on niin, niin ihania ystäviä ja mielenkiintoisia tuttavia, ja olen usein tuntenut elämälle kiitollisuutta siitä, että minulla on ollut etuoikeus sellaisiin tyyppeihin tutustua. 🙂
Minun ja A:n erossa on sellainen erikoispiirre, että olemme töissä samalla työnantajalla. Tutustuimme työn merkeissä. Siirryin sittemmin talossa toiselle osastolle, joten ihan samoja käytäviä emme jaa. Eron jälkeen olen tuntenut ahdistusta siitä, että tiedän olevan hyvin mahdollista että voin törmätä A:han miltei minä tahansa hetkenä. Rakennus, jossa työpaikkamme on, on onneksi iso. Meni monta viikkoa, että söin lounaani työpaikkaravintolan sijasta kahvihuoneessa. Olen kuitenkin nyt jonkin aikaa käynyt taas työtovereideni kanssa lounaalla, ja olen silloin tällöin huomannut A:n istuvan pöydässään. En osaa vieläkään oikein olla normaalisti, vaan olen kehittänyt sellaisen tavan, että en edes sivusilmillä vilkuile naapuripöytiin lounalla käydessäni. Kuulostaa niin lapselliselta, mutta minusta tuntuu, että jos katseemme kohtaisivat, alkaisin varmaan itkeä. Tästä päästään toiseen ongelmaani tätä aihetta koskien: ehdin luonnollisesti tutustua ja ystävystyä monien yhteisten työtovereidemme kanssa, ja pelkään, että käytökseni loukkaa heitä. Se tuntuu itsestäni todella pahalta. ☹️
Yhdessä eron jälkeisessä keskustelussa kerroin näistä tunteistani A:lle. Olin kyseisenä päivänä töissä törmännyt erääseen yhteiseen kaveriimme, joka iloisesti kysyi minulta, mitä kuuluu ja mennäänkö jokin päivä kahville. Sopertelin hänelle jotain siitä, että minulla on nyt kauhea kiire ja lähdin äkkiä paikalta. Sanoin A:lle, että minusta tuntuu niin hölmölle, kun en oikein tiedä mitä voisin sanoa tuollaisissa kohtaamisissa. A totesi siihen, että hän on jo kertonut erostamme työpaikalla, ja että ihan kaikki siis tietävät jo siitä. Hän lisäsi, että kyllähän töissä on ollut muitakin pariskuntia jotka ovat eronneet, ja kaikki on sen jälkeen ollut ihan ok - esimerkiksi X ja Y, ja että kaikkihan tietävät senkin, että X jätti Y:n siksi että Y:llä oli ollut liikaa miessuhteita menneisyydessään. Minä olin tästä aivan järkyttynyt ja olin hirveän pahoillani Y:n puolesta - en minä ainakaan haluaisi että minusta puhuttaisiin tuollaisia! 😮
Minulle itselleni oli todella erikoinen asia, että aloin seurustella työpaikalla tapaamani miehen kanssa. En ollut itse asiassa koskaan kuvitellut, että niin voisi käydä - olin aina ihan tietoisestikin ajatellut, että romanttisia tunteita ei kannata tuoda kouluun saati sitten töihin. En jotenkin edes pystynyt näkemään työtovereita "sellaisessa mielessä". Jotakin erikoista sitten A:n kohdalla tapahtui - muistan aina, kun olin lomalla äitini luona käymässä, ja tylsyyden keskellä A osui mieleeni ja ajattelin, että hän on aina ollut niin herttainen ja välittävän oloinen tyyppi. Aloimme chattailemään ja juttelemaan yhä enemmän töissä, ja lopulta päädyimme treffeille. Jotenkin niin vahvasti uskoin, että tunteeni A:ta kohtaan olivat niin voimakkaat, että ne voittaisivat sen riskin, mitä yhteinen työpaikka toi tullessaan.
A on äärettömän pidetty työpaikallamme. Häntä sanalla sanoen rakastetaan siellä. A on hyvin hauska, huumorintajunen ja ulospäinsuuntautunut sanataituri. Työpaikkamme on erittäin naisvaltainen, ja A on jossain mielessä erityinen senkin takia (hän on itse tämän asian sanonut - hän on työpaikan "lemmikki"). Tästä syystä minun on myös ollut jotenkin hankala miettiä, miten päin minun pitäisi olla. Pahimmillaan olen ajatellut, että moni saattaa ajatella minusta eromme myötä hyvin negatiivisia ajatuksia, siis ilman että A olisi edes sen kummempaa sanonut. Tiedän, että on turha miettiä tuollaisia. Seurustelun aikana kävi ilmi, että A:lla oli ollut suhde ainakin kolmen muun yhteisen työkaverimme kanssa, ja kahden heistä kanssa silloin, kun A seurusteli eksänsä kanssa (he olivat yhdessä melkein 10 vuotta). A kertoi näistä suhteista yksi kerrallaan aina sen jälkeen, kun hän huomasi, että olen ystävystynyt kyseisen henkilön kanssa. Epäilemättä syy oli se, ettei hän halunnut minun loukkaantuvan, jos olisin saanut kuulla asiasta jotain muuta kautta. Mitä A:n pettämiseen tulee, hän kertoi minulle siitäkin melko avoimesti todeten, että se on opettanut hänelle sen, ettei hän halua sitä enää koskaan, 100%:n varmuudella, tehdä.
Luotin kyllä A:han, ehdottomasti. Tiedän, että hän kävi seurustelumme aikana erään nuoren työkaverin kanssa useita kertoja töiden jälkeen syömässä ja kahvilla, ja että he keskustelivat hyvin henkilökohtaisista asioista. Tämän työkaverin, kutsutaan häntä vaikka K:ksi, tapasin itse ensimmäisen kerran vasta työpaikan risteilyllä viime kesän lopulla. Tuolloin, kyseisellä risteilyllä, kävi niin että K:lle oli erehdyksessä laitettu sama huone kuin minulle ja A:lle. Selvittelin K:n puolesta asiaa (hän oli jotenkin täysin hämmennyksissä, toisteli vain että menee aulaan istumaan kunnes joku järjestäjistä sattuu kulkemaan ohi - K:lla kun ei ollut kenenkään puhelinnumeroita) ja pyysin häntä istumaan huoneessamme sen aikaa. K saikin sitten huoneensa, mutta hänen poistuttuaan A alkoi ensimmäisen kerran suhteemme aikana puhua siitä, että "ei pysty olemaan suhteessamme". Toinen kerta, kun hän tästä puhui, olikin sitten eromme. Tuolloin risteilyllä kuitenkin sovimme asiat, ja A pyysi anteeksi sitä että oli "puhunut niin kovia sanoja käyttäen", ja että hän ei oikeasti tarkoittanut niitä. Niinpä annoin asian olla. Mieleeni ei tuolloin todellakaan tullut mitään salaliittoteorioita K:ta koskien - ne ovat tulleet vasta nyt myöhemmin. Huomautin kyllä risteilyn jälkeen, että kai A huomasi, että K on ilmiselvästi tähän hieman ihastunut. Eron aikana käymässä keskustelussa kysyin A:lta, mikä hänen suhteensa K:hon on, mihin A vastasi että ei hän voi tietää onko K häneen ihastunut vai ei, mutta on ollut ihan normaalia käydä työkaverin kanssa lasillisilla ja että jos olen ollut mustasukkainen, "se on ollut tarkoituskin". Tämä siis taas liittyi siihen, että olen ollut A:n mukaan liian etäinen parisuhteessamme.
No niin, tulipa taas vuodatusta. Viikko sitten, kun kirjoitin edellisen vuodatukseni, minulla oli vähän parempi olo. Kai jotenkin dokumentoin omaa ahdistustani, ja jollain hassulla tavalla tuntuu, että kun siirrän sen tekstin muotoon tänne, minun ei tarvitse säilyttää sitä enää mielessäni. Kuulostaapa kummalliselta! Mutta, hyvä kai niin.
Hei🌻🙂🌻
Vompatti: kiitokset tsemppauksestasi toisessa ketjussa.
Tuosta sinun tilanteestasi sen verran, että onkohan kuitenkin niin, ettäex- kumppanisi olisi ihastunut toiseen. Ehkä tähän risteilyllä olevaan henkilöön.
Käsittääkseni miehet eivät helposti eroa, mikäli ei ole uutta ihastusta tai sitten tuo voimakas henkilökohtainen kriisi, jota yritetään ratkoa luopumalla kaikesta entisestä.
Vaikka suhteenne ei ole ollut pitkä, on sinulla oikeus surutyöhön ja siihen, että saat oikeat syyt kumppanisi lähtemiseen tietoosi. Nuo kertomasi kuulostavat hieman keinotekoisilta, kun on kyse ihmissuhteesta.
Ja jotain tuuliviirimäistä on tuossa, että eropäätös kerran peruttiin jo miehen toimesta.
Hankalaa, että olette samassa työpaikassa. Jokainen kyllä tajuaa sen, että töissä ihminen on ns.pyhäminänä ja kotona voi tilanne olla toinen.
Ajatteletko kenties toisten ajatelleen, että ero johtuisi jostain sinuun liittyvästä, negatiivisesta asiasta, kun ex:säsi on niin pidetty työpaikallanne?
Kovasti voimia sinulle erokriisissäsi ja virtuaalihalaus 🙂🌻
Vompatti30 kirjoitti 26.4.2014 17:44
Heippa Pöllöhuuhkaja, kiitos kirjoituksestasi! Olen lukenut paljon tällä palstalla olevia viestiketjuja ja tutustunut sinunkin "tapaukseesi". Monilla on täällä kyse todella pitkistä ihmissuhteista ja yhteisistä lapsista, ja niiden tarinoiden rinnalla tunnen miltei huonoa omaatuntoa omasta surustani vain puolitoista vuotta kestäneen suhteen loppumisesta. Mutta niinkuin ilmeisesti sinunkin kohdalla, minulla oli todella suuret unelmat juuri tästä suhteesta - että tämä olisi se ihminen, jonka kanssa pussailen vielä vanhainkodissakin. A lauloi minulle seurustelumme alussa kappaletta "Thousand years" - että sinä olet se, jota olen rakastanut jo tuhannen vuotta, ja jota rakastan vielä tuhat vuotta lisää. Siltä minusta tuntui, ja olisin tehnyt mitä tahansa sellaisen rakkauden eteen. Siksi tämä ero on varmastikin niin vaikea, vaikka yhteistä historiaa ei sen enempää ollutkaan.
Kiitos Vompattilainen! Voe helevettilinen, ihan sama juttu, niin munkin eksä lauleli tuota samaa laulua, plokkasin vielä sanat ja soinnut hänelle ja lauleltiin yhdessä ja oli niin nam nam... ja silti hän ponkaisi ulos suhteesta ja otti vänkäriksi miehen johon törmäsi karaokessa alettuaan harrastaa sitä elämänsä ensimmäistä kertaa ja mä häntä siihen oikein kannustinkin...
pahkenan pahkena,... nämä kuviot toistuva t niin monen kohdalla eikä ole väliä onko suhdetta 15 vuotta vai kuten minulla ja sinulla puolitoista vuotta. Sillä on merkitystä miten ihmiset on sitoutuneita, mulla oli myös kaikki munat samassa korissa ja siksi meninkin ihan palasiksi, mutta yllättävästi olen toipunut, pahimmasta on nyt vasta 6 kuukautta ja alan olla jo tolpillani, kiitos ystävien, ammattiavun yms yms.
Ja kohti oman elämän ratkaisemattomia ongelmia ja oman elämäni omia ikiomia ilon aiheita kuljen, se voimaannuttaa hienosti! Tsemppiä ja oman elämän draiviaaltoa sinullekin 😀 🙂👍
Hei Mariella! Kiitos kirjoituksestasi. Olen miettinyt A:n perusteluja erollemme, ja myös omasta mielestäni ne kuulostavat siltä, että hän ei kerro minulle kaikkea. Toisaalta välillä myös mietin, että asia voi olla hyvin yksinkertainen, ja johtua kertakaikkisesti siitä, että pilasin itse suhteemme. Tein seurusteluaikanamme kaksi ns. mokaa: Ensimmäinen oli se, että puhuin A:n kanssa melko alussa seurusteluhistorioistamme. A oli viettänyt villiä sinkkuselämää puolitoista vuotta, ennen kuin tapasi minut, ja kertoi minulle tytöistä, joita oli tavannut tuona aikana. Samoin hän kertoi joistain näistä pettämisistään. Menin sitten myös itse kertomaan hänelle omista seikkailuistani, mm. kummallisesta yhden yön jutusta erään julkisuuden henkilön kanssa. A suuttui tästä, oikeutetusti - oli todella typerää jutella tuollaisista asioista ja kieltämättä itseänikin kirpaisi kuunnella hänen juttujaan. Pyysin anteeksi, mutta A ei voinut lopulta koskaan unohtaa asiaa - erokeskustelussa hän kertoi, että hän ei pysty tulemaan lähelleni ilman, että näkee kyseisen julkkiksen naaman edessään.
En todellakaan ole mikään yhden yön juttujen harrastaja, ja kävi myös ilmi, että huolimatta siitä, että A oli ollut koko aikuisikänsä parisuhteessa saman naisen kanssa, hänellä oli enemmän "kokemuksia" kuin minulla (joka puolestani olen ollut pitkään sinkku). Tämä ei kuitenkaan riittänyt - hänen mukaansa asia oli aivan eri juttu miehille kuin naisille, ja kuukausi alunperäisen jutun jälkeen hän kertoi minulle, että on joutunut miettimään, olenko tyttöystävä- saati vaimomateriaalia. Toinen mokani tapahtui sitten puoli vuotta tämän jälkeen: olimme ystäväni juhlissa ja join liikaa, oksensin ja sätin itseäni ääneen koko seuraavan yön, uhkasin mennä hyppäämään parvekkeelta alas (en oikeasti tarkoittanut tätä missään nimessä, kyse oli typerästä kielikuvasta). Jos A olisi tullut halaamaan ja sanomaan, että kaikki on ihan ok, olisin varmasti vain nukahtanut - sätin itseäni idioottimaisesti humalassa ennenkaikkea siksi, että muistan hänen vain katsoneen minua pettyneenä. Kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen A kertoi minulle, että on miettinyt, voisinko koskaan olla hyvä äiti, ja hän myös totesi, että suurin osa miehistä olisi tuollaisen kohtauksen näkemisen jälkeen lähtenyt suhteesta samantien. Hänen terapeuttinsa mukaan A oli tehnyt oikein jättäytyessään tilanteessa ulkopuoliseksi, eli siinä, ettei hän yrittänytkään lohduttaa minua mokattuani. Terapeutti oli myös onneksi saanut A:n uskomaan, etten oikeasti ollut varmastikaan harkinnut itsemurhan tekemistä... Nolottaa vieläkin aivan järkyttävästi koko juttu.
A ei koskaan tuntunut antaneen minulle näitä mokia anteeksi, vaan muistutti niistä esimerkiksi edelleen viimeiseksi jääneellä lomamatkallamme, siis kun "ensimmäisestä mokastani" oli kulunut yli vuosi ja "toisesta mokastani" yli puoli vuotta. Siksipä:
mariella kirjoitti 26.4.2014 23:41
Hankalaa, että olette samassa työpaikassa. Jokainen kyllä tajuaa sen, että töissä ihminen on ns.pyhäminänä ja kotona voi tilanne olla toinen.
Ajatteletko kenties toisten ajatelleen, että ero johtuisi jostain sinuun liittyvästä, negatiivisesta asiasta, kun ex:säsi on niin pidetty työpaikallanne?
Kovasti voimia sinulle erokriisissäsi ja virtuaalihalaus 🙂🌻
Pelkään, että A on nimenomaan kertonut näistä mokistani työpaikalla, yleisluontoisesti. Olisi paljon parempi, jos hän kertoisi kaikki yksityskohdat - on jotenkin piinaava ajatus, että hän vain esimerkiksi kertoisi, että minulla on ollut "paljon erikoisia miessuhteita" ja juon itseni "kamalaan kuntoon". Niin älytöntä kuin onkin, minulla on myös joitakin perusteita pelkooni: Pidimme viime syksynä kotonamme iltamat, joihin olimme kutsuneet yhteisiä työkavereitamme. A sanoi siellä, että minä osaan "käyttää alkoholia vain kahdella tavalla: joko sen vaikutusta ei edes huomaa minusta, tai sitten olen aivan hirveässä kunnossa". Minun oli pakko kysyä siinä samassa kaikkien vieraiden edessä, että montako kertaa olet nähnyt minut "aivan hirveässä kunnossa", johon A:n oli pakko vastata että sen yhden kerran. Sitten minun pitikin kertoa kaikille koko tapahtumaketju, vaikka olin asiasta todella häpeissäni. Samoin viime syksynä kävimme ulkona istumassa iltaa yhden yhteisen työkaverin kanssa, jolle A kertoi, että hän ei ennen minun tapaamistani tiennyt, että "naisilla voi olla niin paljon kokemuksia". Siihenkin minun oli pakko heti sanoa että anteeksi, mitä? Ole hyvä ja kerro vaikka kaikki, mielestäni minulla ei ole millään lailla erityisen paljon kokemuksia! Työtoverimme (miespuoleinen) naureskeli tähän, että naisethan aina vähättelevät näitä asioita, oikeasti minulla on siis varmaan tuosta kolminkertainen määrä. Sanoin siihen, että ei ole, olen kertonut ihan vaan totuuden. Minua hävetti aivan hirveästi - en kertakaikkisesti ole missään vaiheessa halunnut tehdä seuraelämästäni kovin julkista, saati sitten puhua siitä enempiä työpaikan ihmisten kanssa.
Ahdistaa ihan hirveästi ajatella näitä asioista. Jokin olento koputtaa päässäni, että olen vaan ansainnut tämän. Sitä A:kin sanoi - koska olen kerran tehnyt nuo asiat, niistä pitää voida puhua, ja että on inhottavaa että yritän olla jotakin muuta kuin olen.
Suurimman osan ajasta meillä oli mielestäni hyvää arkea ja sen päälle mukavaa juhlaa, emme käytännössä riidelleet vaan sovimme toisillemme kaikin mahdollisin puolin. Niinpä toisaalta sitten ajatukseni ovat hyvin ristiriitaisia - ehkä annan itse liikaa painoarvoa noille mokilleni? A sanoi minulle myös eräässä erokeskustelussamme, että "voisimme olla jo kihloissa ja odottamassa vauvaa, jos olisit vain silloin heti sanonut, että suu kiinni, näillä asioilla ei ole mitään merkitystä"! Kyllä, näin hän sanoi, ja sitten taas toisessa keskustelussa eron jälkeen kertoi tuosta yllämainisemastani toisen miehen naaman näkemisestä edessään, kun on ollut lähelläni. Ja lomamatkallamme ennen eroa tosiaan, että "pitäisikö meidän keskustella taas siitä, mitä siellä ystäväsi juhlissa kesällä tapahtui?"
En tiedä, mikä tarkoitus noilla A:n puheilla on hänelle ollut. Kerta toisensa jälkeen ne nousivat esiin. Sen tiedän, että ristiriitaisuuksissaankin hän on aina ollut rehellinen. Ehkä ainoa ratkaisu todellakin oli, että A totesi rehellisesti itselleen, että en ole hänen unelmiensa nainen joksi hän oli minut kai kuvitellut. Ehkä hän yritti unohtaa, mutta ei vain voinut. Minun pitäisi hyväksyä, että A joutui pettymään minuun ja sillä siisti, ja oppia tästä pari asiaa. Ei kai siinä sen enempää. 😭
pöllöhuuhkaja kirjoitti 27.4.2014 2:58
Kiitos Vompattilainen! Voe helevettilinen, ihan sama juttu, niin munkin eksä lauleli tuota samaa laulua, plokkasin vielä sanat ja soinnut hänelle ja lauleltiin yhdessä ja oli niin nam nam... ja silti hän ponkaisi ulos suhteesta ja otti vänkäriksi miehen johon törmäsi karaokessa alettuaan harrastaa sitä elämänsä ensimmäistä kertaa ja mä häntä siihen oikein kannustinkin...
pahkenan pahkena,... nämä kuviot toistuva t niin monen kohdalla eikä ole väliä onko suhdetta 15 vuotta vai kuten minulla ja sinulla puolitoista vuotta. Sillä on merkitystä miten ihmiset on sitoutuneita, mulla oli myös kaikki munat samassa korissa ja siksi meninkin ihan palasiksi, mutta yllättävästi olen toipunut, pahimmasta on nyt vasta 6 kuukautta ja alan olla jo tolpillani, kiitos ystävien, ammattiavun yms yms.
Ja kohti oman elämän ratkaisemattomia ongelmia ja oman elämäni omia ikiomia ilon aiheita kuljen, se voimaannuttaa hienosti! Tsemppiä ja oman elämän draiviaaltoa sinullekin 😀 🙂👍
Hei Pöllöhuuhkis! Ei voi olla totta, tuo laulujuttu! Naurattaisi jos ei samaan aikaan itkettäisi... Kirjoitin just äsken omaa pohdintaa Mariellan esittämiin kysymyksiin (venähti aika pitkäksi) ja se varmaan ilmestyy ennen tätä. Siinä pohdin ja kerron niistä syistä, miksi syytän itseäni suhteen pilaamisesta ja lopulta erosta. Tavallaan omalla kohdallani siis ymmärrän, miksi tuhat ja se toiset tuhat vuotta hävisivät kuin tuhka tuuleen. Sen sijaan monien täällä kirjoittavien tarinoita lukiessa en voi millään ymmärtää, mitä ihmettä tuntuu joidenkin ihmisten päässä liikkuvan! Puhuin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa esimerkiksi siitä, miten joku täällä kirjoitti, että hänen miehensä oli kertonut että on jo viisi vuotta miettinyt, voiko olla tässä suhteessa vai ei - ilman siis, että olisi tästä puolisolleen puhunut ennen tätä päivää. Se on niin...uskomatonta. Uskomattoman satuttavaa. Minun tapaukseni A:han oli aikonut minut jättää jo syksyllä, mutta oli sitten päättänyt "vielä katsoa". Sitä tuntee eläneensä jonkinlaisessa harhassa, jossa ei ole ollut mitään mahdollisuutta.
On siis totta, että monet kuviot näyttävät toistuvan näissä kertomuksissa. Olen itse tässä miettinyt, millä lailla itse hoidin ne pari kertaa, kun olen ollut se osapuoli suhteessa, joka on jättänyt toisen. Täytyy sanoa, että "hieman" eri tavalla kuin esimerkiksi A. Siksi olenkin myös ihmeissäni, sillä en saa sen tapaisesta ajatuskulusta kiinni. Ensinnäkin minulla on aina ollut valtava kunnioitus toista ja toisen tunteita kohtaan, ja erosta kertomisen olen ottanut hyvin raskaana ja surullisena asiana, vaikka päätöksestä olen varma ollutkin. Toisekseen olen eroon johtaneita ongelmia yrittänyt ratkaista yhdessä toisen kanssa, ja minulle onkin noiden erojen yhteydessä sanottu, että päätökseni ei ole tullut yllätyksenä. Kolmanneksi olen aina myös pyrkinyt tietoisesti tekemään niin, etten ole jättänyt mitään mahdollisuuksia ristiriitaisille pohdinnoille. Neljänneksi ja ehkä tärkeimpänä, olen yrittänyt tehdä asiat käytännössä toiselle osapuolelle mahdollisimman helpoiksi. Joku kysyikin täällä, mistä ihmeestä kumpuaa jättäjän viha ja suoranainen inho ja halveksunta jätettyä kohtaan? Erittäin hyvä kysymys - itselleni tulisi viimeisenä asiana mieleen hoitaa asia tuollaiseen sävyyn...
Kuten vanhat kiusaajani tapasivat alakoulussa sanoa, "kenenkään ei ole pakko olla kenenkään kaveri". No ei tarvitse, mutta voisi edes pikkuisen miettiä, miten toista kohtaan käyttäytyy, varsinkin kun tässä periaatteessa aikuisia ollaan. Mielestäni jo se, että muutetaan yhteen ja perustetaan yhteinen koti, ei ole mikään pikku juttu - saati sitten se, Pöllöhuuhkaja, että mennään kihloihin! Itse en ole koskaan ollut kihloissa, se ei ole mikään pieni sitoumus se. Jos minulle tapahtuisi niinkuin sinulle tapahtui...en tiedä, kyllähän tässä jo nytkin on usko itsellä koetuksella rakkauden suureen voimaan. ☹️
Hienoa kuulla, että voit kuitenkin itse jo paremmin. Itselleni tässä vaiheessa se kuulostaa mahdottomalta...mutta niin se varmaan aina on. Ehkä. Mahdollisesti. 🙂
VOMPATTI... moi, voitko alkaa ajatella vähitellen asioita muuten kuin että ero johtuu jostain mitä teit tai mitä et tehnyt... ?
😀 Minulle sen pohtiminen piti minua otteessaan ja pitkään, siis tunteet mylllersi myllertämistään, kunnes tajusin joitain juttuja eksäni käytöksessä ja kehityksessä, jotka antoivat asioille muodon ja ymmärrettävän selityksen. Fisherin jälleenrakennus-kirja (eron jälkeen) on yksi apuväline, joka antaa raadollistakin näkökulmaa asioihin.
Kuulostat ihmiseltä, joka peilaa itseään suht rehellisesti ja myöntää omat mokansa. Uskaltaudut jopa häpeän kohteeksi ja rohkenet heittämään omista mokistasi läppää jopa herjaa. Se on huima ominaisuus ja rehellisyyden näyte. Ole onnellinen uskalluksestasi.
Usein meillä jätetyillä on työkalupakissa yksi tai kaksi liian suureksi kehittynyttä työkalua ja moni muu työkalu on jäänyt alikehittyneeksi. Näin koen omalla kohdallani ja tästä oli puhetta muutaman aikuisen kanssa, joiden kanssa pidettiin tämän kevään kestänyt "liian kiltit" itseoppimis-vertaistukiryhmä ton Kiltteydestä kipeät (Valtavaara) kirjan materiaalin pohjalta. Todettiin että toisten kuunteleminen ja sen painoarvon asettaminen oman itsen yli on usein ylikehittynyttä. Samalla kun rupeaa jotenkin ajattelemaan toisen puolesta tai huomaamattaan uhrautuu tai jotain senkaltaista, niin tapahtuu ns kiltteyshissi-ilmiä jossa huomaamattaan nostaa itsensä toisen yläpuolelle.
Miksi nämä asiat tulivat mieleeni? En osaa tarkemmin sanoa, tuli vain mieleni puhua tästä, sillä jätetyillä on jotain yhteistä useimmiten. Ja usein he itse eivät ole syypäitä saati aikaansaajia sille, että toinen lähtee.
Jättäjä voi yrittää perustella päätöstään toisen osapuolen käytöksellä, niin minunkin eksäni teki, mutta syyt hänen pomppoiluunsa ovat vahvasti hänen itsensä sisällä ja historiassa. Hän on nyt jo uuden kanssa kihloissa ollut kuukauden vaikka aloittivat seurustelun joskus tossa muutama kuukausi sitten (siis hänen hypättyä suhteesta minun kanssa suurinpiirtein suoraan suhteeseen tämän uuden kanssa).
Me jätetyt ollaan usein liian kilttejä ja etsitään syitä itsestämme. Meillä on suhteen toisen osapuolen suhteen huono itsetunto jostain syystä, ja haemme siihen korviketta ehkä yrittämällä ansaita rakastetuksi tulemista tai jotain. Sen tunnistan itsestäni, että etsin pitkään vastauksia kysymyksillä: Jos olisin tehnyt sitä tai tätä tai ollut parempi siinä tai tässä, niin me ei oltais erottu. Ihan perseestä se kysely oli, sillä kaikkeen suhteeseen tarvitaan kaksi tahtovaa ihmistä. Huono jättäjä vaan usein etsii syyt lähtemiseensä toisen suhteen osapuolen olevinaan vioista, vaikka todelliset syyt ovat lähtijässä itsessään.
Mun eksäni, siis minut jättänyt ihminen sanoi minulle paenneensa, hän pakeni kapakassa tapaamansa miehen syliin ja ei kyennyt kohtaamaan niitä haasteita, joita meidän suhteemme nosti pintaan sekä hänessä että minussa. Mä olisin ollut valmis jo aikaisemmin lähtemään pohtimaan asioita perheterapeutin kanssa, ja ikävä kyllä en lähtenyt edes yksin, kun eksäni puolta vuotta aiemmin sanoi, ettei hänellä ole tarvetta sellaiseen. Olisi vaan pitänyt mennä, sanon jälkikäteen, ja ymmärrän että asiat vaan menivät niinkuin menivät ja tässä nyt ollaan vuosi tuosta keskustelutilanteesta paljon viisaampana, paljon rikkimenneempänä ja paljon oivaltaneenpana.
Jonkin verran onnellisempana tajutessani, että eksäni ei todellisuudessa rakastanut minua vaikka sitä ääneen sanoi ja vaikka halusi kuukautta ennen rysähdystä kanssani uudelleen kihloihin (katkaistuaan 4 kk aiemmin kihlauksemme, mutta jatkettuaan suhdettamme seurusteluna käytännössä kuten kihlojen aikaan).
Tarvitaan ihan älytön itsetunto, että voi kestää tilanteissa, joissa toinen lähtee suhteesta ja projisoi omat tiedostamattomat ristiriitansa suhteeseen väittäen että syyt ovat jätetyssä. Kaikki meistä menee rikki jollain tavalla ja rikkonaisten kerhossa ollaan jokaikinen, toiset sen tajuaa ja toiset eivät vielä sitä tajua. Mutta rikkonaisuudesta voi löytää oivalluksia ja päästä kasvamaan hieman tukevammin omille tolpilleen.
Siksi Vompatti luen mielelläni pohdintaasi, jossa pullautat asioita ulos sellaisinia kuin ne koet ja etenet prosessissasi. Voimia ja uskallusta toivotan! Elämä alkaa kantaa jossain vaiheessa , kun oivallukset vapauttavat meitä elämään rohkeammin omaa elämäämme ja kuulemaan omia toiveitamme.
🙂👍
Hei Pöllöhuuhkaja ja kiitos taas pohdinnoistasi. Jotenkin erityisesti kiinnitin huomiota tähän kohtaan:
pöllöhuuhkaja kirjoitti 28.4.2014 2:4
Samalla kun rupeaa jotenkin ajattelemaan toisen puolesta tai huomaamattaan uhrautuu tai jotain senkaltaista, niin tapahtuu ns kiltteyshissi-ilmiä jossa huomaamattaan nostaa itsensä toisen yläpuolelle.
Tähän ilmiöön liittyy - ehkä vähän etäisesti mutta kuitenkin? - sellainen asia, jota pelkään ja kammoan! Olen monta kertaa pohtinut, että miten suuren osan ajasta ajattelussani toteutan ihmeellistä kaksinaista marttyyriutta - ja että miten pahasti se johtaa passiiviseen aggressiivisuuteen. Yöks. Tarkoitan sitä, että kun toisaalta esimerkiksi tunnen hirveää surua noista mokistani ja ajattelen, että niissä on todellakin enemmän kuin riittävästi syytä minun jättämiseeni, niin toisaalta välillä ajattelenkin, että mistä 50-luvulta A:n käsitykset naisten seuraelämästä olivat ja että oliko se, että kerran join yhden ainoan kerran vahingossa liikaa ja puhuin typeriä (jota pyysin monen monta kertaa itku silmässä anteeksi, enkä todentotta tahtonut, että sellaista enää ikinä tapahtuisi - en käytä alkoholia paljoa, minkä vuoksi joudun juhlatilanteissa olemaan äärettömän varovainen ja tiedän sen) oikeasti sellainen asia, että sitä ei voi antaa millään anteeksi? Oikein kiehun silloin sisimmässäni. Seilaan tällaisten, toisilleen ainakin näennäisesti vastakkaisten ajattelutapojen välillä vieläkin ajatellessani eroa ja suhdettani A:n kanssa. Molemmissa tavoissa on paljon ahdistusta mukana, ja molemmat satavarmasti johtavat rakastavasta suhteesta etääntymiseen käytännössä.
Yritimme kyllä myös A:n kanssa puhua tästä asiasta suhteemme aikana, ja kerroin esimerkiksi A:lle, että jos hän todella on antanut nämä "mokani" anteeksi, toivoisin että hän ei niistä jatkuvasti muistuttaisi. Eromme jälkeen kysyin häneltä, pyrkikö hän tarkoituksella satuttamaan minua muistuttaessaan minua säännöllisesti sellaisista asioista, jotka tiesi minulle aroiksi paikoiksi. A myönsi tämän ja sanoi, että on oppinut tällaisen "tuhoavan tavan" lapsuudenkodistaan. Toisaalta hän kertoi, että hänen sanomisensa myös heijastavat aina rehellisesti hänen sisäisiä tunteitaan. Siksi minun on vieläkin vaikea ymmärtää, olivatko nuo "mokani" hänelle oikeasti niin merkitseviä asioita kuin ne tuntuivat olevan. Joka tapauksessa minulle itselleni merkitsi hirvittävän paljon se, että ne vaikuttivat merkitsevän hänelle valtavasti ja tunsin, että olen aivan voimaton asian edessä.
En ole nyt kuullut A:sta pariin viikkoon. Hän tosin jatkoi sittemmin arkisia päivityksiään sosiaalisessa mediassa. Sekin on ollut asia, joka on minua jollakin tasolla satuttanut kovasti: että A vain heti eromme jälkeen jatkoi jatkuvia päivityksiään kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Yhteinen historiamme katosi hiljaisuudessa sivuhistorioista ja kuva-albumeista. Eromme jälkeen hän toisti monta kertaa, että tuntee nyt vain päällimmäisenä suurta helpotusta. Se sattui. Oliko minun kanssani todella niin kamalaa? Tai paremminkin, oliko minun kanssani niin tyhjää? Kunpa olisin TODELLA tiennyt ja ymmärtänyt, mikä ei ollut hyvin. Olisin tehnyt aivan mitä tahansa sen eteen, että A olisi ollut onnellinen. Se, minkä verran tiedän keskustelujemme pohjalta, niin olisin vain juurikin halunnut olla sellainen, mitä A toivoi - olisin halunnut olla läheinen ja lämpöinen, en etäinen! Olisin soittanut vaikka joka päivä sen kymmenen kertaa A:lle, niinkuin hän toivoi. Miksi en soittanut? Sitä on niin vaikea ymmärtää, ja vaikea selittää. Olisin...tarvinnut, että A olisi jollain tasolla tehnyt samoin minulle. Jotenkin en osannut lähestyä häntä ja olla hänen lähellään, kun monesti kaikesta hänen sanomastaan huolimatta tuntui, etten ollut tervetullut hänen lähelleen. Kun vaikkapa iltaisin ennen nukkumaanmenoa hän halusi pelata kännykkäpelejä, annoin hänen vain pelata ja luin itse lehtiä sen sijasta, että olisin pyytänyt päästä kainaloon. Tästä tulikin mieleeni esimerkki, jonka A kertoi etäisyydestäni - hän sanoi, että hänen olisi pitänyt arvata etäisyyteni jo tutustumisemme alussa, kun tuolloin eräänä sunnuntaiaamuna herättyämme menin vain keittämään kahvia ja istuin sohvalle lukemaan sanomalehteä hänen vielä loikoillessaan sängyssä. Kuka nainen käyttäytyy niin, kun seurustelua on takana hädintuskin kuukausi? Siis sen sijasta, että haluaa jäädä toisen viereen pussailemaan ja halailemaan?
Olen tässä viime päivinä miettinyt, mitä jos olisin eron jälkeen tehnyt toisin kuin nyt tein. Entä jos olisin vitkutellut muuttamistani? Entä jos olisin soitellut tai tekstitellyt A:lle ahkerammin? Entä jos olisin vain julistanut, että en lähde, en hyväksy tätä, aion taistella vaikka väkisin? Että nyt otetaan kokonainen kuukausi, kun mietitään tätä hommaa - olisin pakannut matkalaukun ja lemmikit mukaan ja asustellut kaverin luona, mutta en olisi tehnyt elettäkään siihen suuntaan, että olisin oikeasti vielä lähdössä?
Mutta ei. Käyttäydyin lähes päinvastoin. Joka kerralla kun keskustelimme, sanoin toki aina, että minä en halua erota. Mutta esimerkiksi sinä yhtenä kertana, kun istuimme uudessa asunnossani ja A suuttui minulle ja asteli ovelle lähteäkseen, pyysin anteeksi ja ehdotin, että menisimme pariterapiaan. A totesi, että se tuntuisi älyttömältä suhteemme lyhyyteen nähden, ja lähti. Parin tunnin kuluttua hän soitti, pyysi anteeksi suuttumustaan ja sanoi, että voisi kyllä lähteä kanssani terapiaan, sillä hän koki olevansa sen minulle "velkaa". Juttelin asiasta seuraavana päivänä psykiatrisen hoitajan kanssa, ja tulin siihen tulokseen, että lopulta kerroin A:lle, että en sittenkään näe terapiaa hyvänä ideana. Miksi? Siksi, että ajattelin että lopulta minun vain pitää hyväksyä se, että A:lla ei ole minua kohtaan tarpeeksi tunteita ja sillä siisti. Ei hän ole minulle mitään velkaa. On varmaan sanomattakin selvää, että minulla on aika pahoja tunnelukkoja. Jos olisimme menneet pariterapiaan, olisin varmasti saanut enemmän vastauksia viidessä minuutissa kuin näinä kuluneina ja tulevina monina kuukausina omassa päässäni hautomalla ja toistelemalla samoja kysymyksiä. Ehkä olisi jopa ollut mahdollista, ehkä, että meillä olisi voinut olla uusi mahdollisuus terapian myötä. Mutta ei - A oli loukannut minua jättämällä minut, ja jossain mieleni perukoilla ajattelin, että en halua mennä pariterapiaan jos hänen motivaationsa siihen on ainoastaan se, että hän on sen minulle velkaa.
Aion käydä hankkimassa Fisherin Jälleenrakennusoppaan, niin moni on sitä suositellut. Minua houkuttelee siinä myös se ajatus, että nyt jos koskaan minulla on tilaisuus - ja suurimmista suurin motivaatio, kun päässä ei muuta liiku kuin ero - tarkastella itseäni uudella tavalla. Juttelin pitkään eilen illalla kaverin kaverin kanssa, jolla on takana kipeä ero viime syksyltä. Oli kammottavaa oivaltaa, miten jankkaavasti hän (ja siis analogiana minä) asiaa käsitteli - kun yritti vaikkapa kysyä jostain asiasta, että oletko ajatellut hommaa tältä kannalta tms., oli kuin hän hädintuskin olisi kuullut mitä sanoin. Voi kun voisi itsensä nähdä ulkopuolisen silmin!
Tässä tämänkertainen pohdinta, nyt täytyy mennä nukkumaan. Tulipa vähän sekava teksti, mutta menköön...
Vompatti30 kirjoitti 1.5.2014 22:39
Olen tässä viime päivinä miettinyt, mitä jos olisin eron jälkeen tehnyt toisin kuin nyt tein. Entä jos olisin vitkutellut muuttamistani? Entä jos olisin soitellut tai tekstitellyt A:lle ahkerammin? Entä jos olisin vain julistanut, että en lähde, en hyväksy tätä, aion taistella vaikka väkisin? Että nyt otetaan kokonainen kuukausi, kun mietitään tätä hommaa - olisin pakannut matkalaukun ja lemmikit mukaan ja asustellut kaverin luona, mutta en olisi tehnyt elettäkään siihen suuntaan, että olisin oikeasti vielä lähdössä?
...
NIIN, hanki se Fisher, se kuorii tai siis sä kuorit sitä lukemalla pala palalta itseäsi ja tunteitasi kuin sipulia, kun teet niitä tehtäviä itsesi kanssa, mitä se antaa.
Toi kiltteyshissi tuli vaan meille ryhmässä käsitteeksi joka kuvasi sitä, että liian kiltti ihminen ei uskalla tulla näkyväksi, ja peittääkseen sen alkaa ajatella jotenkin luullen ymmärtävänsä toista ja ymmärtää väärin ja siinä samalla etäännyttää itsensä omasta itsestään ja omista raadollisista inhimillisistä toiveista. Ikäänkuin todeten hiljaa, että ei minulla kuitenkaan ole näihin tunteisiin ja toiveisiin oikeutta ja sitten kun etäännyttää itsensä niin huomaamattaan nostaa itsensä toisen yläpuolelle eikä siinä tule näkyväksi alastomaksi ihmiseksi samanlaisena vajavaisena ja tarvitsevana kuin toinen.
Tätä saattaa tapahtua molemmissa.
Kaikkein vaikeinta ja haastavinta on olla raadollinen, sellainen kun on, tahtomatta toiselle silti mitään pahaa, vaan tulemalla vaan näkyväksi omine hauraine toiveineen haaveineen unelmineen ja tarpeineen. Sellaisiahan me kaikki olemme, ja jos uskallamme tulla toiselle näkyväksi, niin se jo riisuu aseita.
Jos toinen ei sitten siihen vastapeliin kykene, niin se on reilu peli, tai ei enää mikään "peli".
Ja sekavaa tämä ajatuksenjuoksu on itse kullakin.
Tuohon irrottamaani lainaukseen vaan tartuin, kun itsekin syytin tai etsin vastauksia siitä, että mitä olisin voinut tehdä toisin... ja se tie ei tuonut mitään vastauksia, muuta kuin sen alastomuuden ja avoimuuden tien, mutta siinä on turha jäädä itseään vain syyttämään, jos varsinkin toinen on tehnyt omia peliliikkeitään ulospäin suhteesta.
Jos toinen valitsee toisen tien, on se selvä viesti. Kahdella pallilla kahdessa suhteessa molemmista pullista rusinat syöden ei onnistu, ei kukaan ei koskaan. Se on tasan universumin laki. Jos on kyseessä rakkaussuhde. Muut suhteet on eri asia, siis esim seksi- tai hyväksikäyttö tai "osto"suhteet.
Hei pukise vaan ulos, piirrä, puhu, laula, kirjota, puhku ja uhku, ihan mitä vaan kunhan saat itsesi kartalle itsellesi ja uskallat tulla näkyväksi omine haurauksinesi, joita meillä jokaisella on. Ihmisiä ollaan vaan. ei sen enempää. 🙂👍
pöllöhuuhkaja kirjoitti 4.5.2014 1:15
NIIN, hanki se Fisher, se kuorii tai siis sä kuorit sitä lukemalla pala palalta itseäsi ja tunteitasi kuin sipulia, kun teet niitä tehtäviä itsesi kanssa, mitä se antaa.
Toi kiltteyshissi tuli vaan meille ryhmässä käsitteeksi joka kuvasi sitä, että liian kiltti ihminen ei uskalla tulla näkyväksi, ja peittääkseen sen alkaa ajatella jotenkin luullen ymmärtävänsä toista ja ymmärtää väärin ja siinä samalla etäännyttää itsensä omasta itsestään ja omista raadollisista inhimillisistä toiveista. Ikäänkuin todeten hiljaa, että ei minulla kuitenkaan ole näihin tunteisiin ja toiveisiin oikeutta ja sitten kun etäännyttää itsensä niin huomaamattaan nostaa itsensä toisen yläpuolelle eikä siinä tule näkyväksi alastomaksi ihmiseksi samanlaisena vajavaisena ja tarvitsevana kuin toinen.
Hei Pöllöhuuhkaja,
Olen nyt alkanut lukemaan Fisheriä. Pääsin kohtaan, jossa sanotaan:
"Eräs hyödyllinen oivallus peloista on se, että ne pelottavat tilanteet, joita kaikkein eniten yritän välttää, toteutuvat kaikkein todennäköisimmin. Jos pelkään tulevani hylätyksi, löydän monia tapoja välttää hylkäämistä. Minusta saattaa tulla ihmisten miellyttäjä tai kehityn ylivastuulliseksi tai vältän vihan ilmaisemista. Vaikka nämä käyttäytymismuodot näyttävät suojaavan minua hylkäämiseltä, ne itse asiassa voivat lisätä mahdollisuuksiani tulla hylätyksi. Ihmiset vaistoavat, etten ole todellinen, rehellinen ja aito. He saattavat hyvätä minut sen vuoksi."
Kun luin tämän kohdan, aloin voida ihan fyysisesti pahoin. Minut valtasi hirveä väsymys, ja nukuin seuraavat kolme tuntia keskellä lauantaipäivää. Luulen, että minulle on käynyt täsmälleen näin A:n kanssa: minulla oli niin suuret tunteet ja odotukset suhteelle - se oli niin, niin unelmien täyttymys - että aloin ensimmäisen ristiriidan jälkeen pelkäämään hylätyksi tulemista aivan patologisella tavalla. En ole siksi ollut ollenkaan oma itseni, vaan jotain harmaata, autistista hyytelöä lähinnä.
Kun nyt luen noita edellisiä kirjoituksiani, jotka vasta vähän aikaa sitten kirjoitin tänne, ne näyttäytyvät ihan toisessa valossa: yritän niissä keksimällä keksiä 1) vikaa A:sta ja 2) syyttää joitain yksittäisiä tapahtumia erostamme. Tuntuu kauhealta lukea, mitä olen A:sta kirjoittanut - mikään kohta ei ole valetta, mutta herrajestas miten pieniksi palasiksi olen kaiken analysoinut. Olen antanut aivan suhteettoman suuren painoarvon kaikenlaisille yksityskohdille. Olen perannut joka ikisen sanomisen ja tekemisen auki sille asteelle saakka, että homma näyttäytyy ihan pakkomielteiselle! Olisi vielä jotenkuten ymmärrettävää, että eron jälkeen ihminen on niin sekaisin, että sitä haluaa löytää vastauksia vaikka väkisin - mutta olen ollut samanlaisessa käsittämättömässä henkisessä lukossa suhteen aikana, ja nähtävästi luonut sen siis ihan ITSE ITSELLENI...
Asiaan on toki varmasti vaikuttanut se, että A:lla sattui olemaan hänen itsensäkin myöntämä "tuhoava" tapa kommunikoida kun kiistelimme tai hän oli muutoin huonolla tuulella. Mutta kuten A asian ilmaisi, olisin vain voinut pitää puoleni, eikä asioissa olisi ollut sen kummempaa. Jos minulla olisi ollut tunteita vähemmän pelissä, en taatusti olisikaan muutoin tehnyt. Mutta minulla oli tunteita aivan yli äyräiden, ja reagointitapani A:n sanoihin on ollut mennä kroonisesti pois tasapainosta ja olla olematta oma itseni - mistä on taasen syntynyt noidankehä, kun olen muuttunut entistä enemmän pelkäksi varjoksi itsestäni.
Onneksi minulla on pian taas aika psykiatriselle hoitajalle...on niin kuvottava olo. Onhan tämä silti epäilemättä edistystä.
Vompatti30 kirjoitti 4.5.2014 21:6
Olisi vielä jotenkuten ymmärrettävää, että eron jälkeen ihminen on niin sekaisin, että sitä haluaa löytää vastauksia vaikka väkisin - mutta olen ollut samanlaisessa käsittämättömässä henkisessä lukossa suhteen aikana, ja nähtävästi luonut sen siis ihan ITSE ITSELLENI...
Asiaan on toki varmasti vaikuttanut se, että A:lla sattui olemaan hänen itsensäkin myöntämä "tuhoava" tapa kommunikoida kun kiistelimme tai hän oli muutoin huonolla tuulella. Mutta kuten A asian ilmaisi, olisin vain voinut pitää puoleni, eikä asioissa olisi ollut sen kummempaa. Jos minulla olisi ollut tunteita vähemmän pelissä, en taatusti olisikaan muutoin tehnyt. Mutta minulla oli tunteita aivan yli äyräiden, ja reagointitapani A:n sanoihin on ollut mennä kroonisesti pois tasapainosta ja olla olematta oma itseni - mistä on taasen syntynyt noidankehä, kun olen muuttunut entistä enemmän pelkäksi varjoksi itsestäni
Kyllä se kaikki on edistystä, vaikka kuinka raadollista olisikaan, kun tulee näkyväksi itselleen ja muille oikeine tuntemuksineen, peittelemättä ja raadollisena.
Eikä ole ihme, jos toinen on alivastuullinen tai tuhoavasti kommunikoiva, että toinen osapuoli haluaa löytää vastauksia, selitystä, ymmärrystä ja jopa parannusta vaivaan haavaan, joka ei koskaan tule paranemaan kahden välillä, jos molemmat eivät sitä halua.
Siis hyväksy, hyväksy, anna anteeksi itsellesi (ja sitten ajallaan toiselle) päästäksesi vapaaksi hengittämään oman elämäsi hyvää nosteilmaa.... 😀
Tsemppiä lapiointiisi!🙂👍 Elämän valonsäkeet alkavat pilkottaa koko ajan enemmän, kun hakee oman elämänsä hyviä asioita siinä samalla kun lapioi toisen heitteillejättämää paskaa ulos itsestään... 😀
Kiitos taas, Pöllöhuuhkaja, tsemppauksestasi! Ihanaa, että laitat hyvän kiertämään.
En kyllä yhtään tiedä, olenko nyt edistymässä vai ottamassa takapakkia. Viime päivät ovat olleet aivan kamalia. Kävin juttelemassa hoitajan kanssa, ja pohdimme psykoterapian mahdollisuutta kohdallani. Pelottaa, ettei tässä ole kyse vain erokriisistä vaan minua mietityttää, että minussa on jotakin syvällisemmin vikana, minkä vuoksi en A:llekaan kelvannut. Nämä pelot hylätyksi tulemisesta ja niin poispäin...
Varmasti on hyvä, että näitä asioita nyt aletaan selvittää, mutta se tunne, että kaikki romahtaa tällä hetkellä elämässäni on hirvittävä. Tai siis luulin että elämäni romahti silloin reilut pari kuukautta sitten, mutta se taitaakin romahtaa nyt paraikaa. Myöhästyin tänään töistä ja unohdin vielä että minun olisi pitänyt olla hoitamassa eräs asia, sain moitteet, ja sen seurauksena aloin aivan hysteerisesti itkeä. Minut valtasi tunne, että en onnistu tekemään mitään oikein - että minulla ei ole työpaikankaan suhteen pian tulevaisuutta. Kun erostani oli kulunut viikko, minulle sattui myös töissä virhe (olin unohtanut raportoida työmatkastani eräälle taholle), minkä seurauksena pomoni totesi, että "tuskin tämän takia saat potkuja, mutta..." Pystyin jotenkin tuolloin jättämään tapahtuneen sikseen siitä enempää ahdistumatta. Tänään sitten taas istuin ja itkin yksin huoneessa työpaikalla, mutta ovi on paperia - en tiedä kuinka moni kuuli itkuni ja hysteerisen puheluni, jonka soitin työterveyshuoltoon. Huoneeseeni myös käveli sisälle kaksi ihmistä itkuni aikana - kävin heille myöhemmin pahoittelemassa tilannetta ja sanoin, ettei heidän tarvitse olla huolissaan minusta. Olen menossa työterveyshuoltoon vastaanotolle raportoimaan tilannettani, sillä jos joudun "sekoiluistani" kyseltäväksi, on varmasti hyvä että olen selittänyt asiaa asiaankuuluville tahoille.
Minulla on määräaikainen työsopimus, mutta onneksi se on sentään ensi vuoteen asti. Asunto, jonka vuokrasin eron jälkeen on aivan järkyttävän kallis - tuloistani reilusti yli puolet menee nyt vuokraan. Viime palkkapäivän jälkeen, kaikki laskut maksettuani totesin, että seuraavan kuukauden ajaksi ruokaan ym. menoihin on käytettävissä 200 euroa. Eipä siinä auta minun kuin alkaa järjestää asioita, ja hyväksyä että siihen saattaa kuulua uusi muutto. Henkisesti vaan sekin tuntuu nyt ihan ylivoimaiselta...
Mutta. Täytyy vaan mennä jokainen päivä kerrallaan. Yksi asia, yksi hetki kerrallaan.
Vompatti30 kirjoitti 7.5.2014 17:24
En kyllä yhtään tiedä, olenko nyt edistymässä vai ottamassa takapakkia. Viime päivät ovat olleet aivan kamalia. Kävin juttelemassa hoitajan kanssa, ja pohdimme psykoterapian mahdollisuutta kohdallani. Pelottaa, ettei tässä ole kyse vain erokriisistä vaan minua mietityttää, että minussa on jotakin syvällisemmin vikana, minkä vuoksi en A:llekaan kelvannut. Nämä pelot hylätyksi tulemisesta ja niin poispäin...Mutta. Täytyy vaan mennä jokainen päivä kerrallaan. Yksi asia, yksi hetki kerrallaan.
Niin, me ei ite osata valita sitä, milloin se romahdus itse kullekin tulee. Se vaan tulee.
Ja usein erokriisi koskettaa meissä niin syviä rakkauden toiveen ja hyväksytyksi/hylätyksi tulemisen tunteita, että on ihan luonnollista mennä palasiksi, tuhannen p...un päreiksi ja romuksi. Se kertoo siitä, että tunne ja suhde on olllut todellinen ja merkityksellinen itselle.
Jos ero tuo käsiteltäväksi jotain yllättävää, tai syvällisempää, niin kiitä siitä. Se on suuri mahdollisuus käydä se kipeä asia läpi, mitä ei ole voinut kohdata aikaisemmin. Ja se tulee käsiteltäväksi joka tapauksessa jossain vaiheessa jos elää elämäänsä todeksi ja tosissaan tuntee kun kohtaa sopivan henkilön.
Siis kiitä siitä, että saat mahdollisuuden käsitellä kipeää asiaa itsessäsi ja hae siihen apua, kuten olet jo tehnyt. Me kaikki mennään jossain vaiheessa elämäämme pirstaleiksi, kuka mitenkin salassa, kuka näkyvämmin. Kaikki me ollaan hauraita omalla tavallamme ja omassa asiassamme. Oman haurauden kohtaaminen on yksi ihmiselämän syvimmistä itsensä kohtaamisista, mitä voi ikinä toivoa. Jos uskaltaa,... kun uskaltaa a pikkkuhiljakatsoa omaa varjoansa ja haamuansa silmiin ja tunnnistaa asioita, jotka vammauttavat itseä, on jo voittaja. Sitten kun ne tiedostamattomat asiat uskaltaa sanoa ääneen ja nimetä, niin niihin ennen sinua yllättävällä tavalla viskoneisiin ja heittäneisiin asioihin ilmestyy "lahjakahvat", joihin voi tarttua ja joista voi alkaa hallita sitä asiaa, joka on ennen tiedostamattomana hallinnut sinua ja saanut sinut käsittämättömästi pois tolaltasi tai kieltämään kaiken. Sitten kun ei enää tarvise kieltää itseltään mitään, on vapaa.
Nimeämistä ja ääneen sanomista on monenlaista. Sitä voi tehdä myös itsekseen, mutta elävä luotettava ihminen siinä peilauspintana tai vertaistukiryhmä on jumalaisen suuri apu omalle asioiden näkemiselle ja hahmottamiselle. 🙂👍 Sitten kun asioita hahmottaa, niille voi alkaa jo tarvittaessa tekemään jotain.
Voi Vompatti tsemppiä sinulle. Hyvä että käyt siellä hoitajalla ja suosittelen ehdottomasti ottamaan kaiken muunkin avun vastaan mitä tarjolla.
Itse kävin tällä viikolla ekan kerran psykoterapeutilla purkamassa tuntojani tästä omasta erostani ja se oli ihan valtava helpotus. Ihan jo se että joku asioista oikeasti ymmärtävä kuuntelee ja on sitä mieltä että minulla on kaikki oikeus tuntea mitä tunnen. Vaikka suhde minullakin oli monella mittapuulla lyhyt, niin ei se tee siitä erosta vähemmän vaikeaa kun on oikeasti tuntenut niin paljon.
Käynnin jälkeen ja varmasti myös siksi että tämä viikko on kaikin puolin ollut minulla ihan järjettömän kiireinen, en ole "ehtinyt" itkeä ja murehtia niin paljon. Olo on ensimmäistä kertaa moneen vikkoon jopa ihan kohtuullinen ja se on iso edistys jo sekin.
Eli halusin vain sanoa että hakeudu ihmeessä sinne psykoterapeutille ja jaksamista sinullekkin paljon!
Olen päässyt Fisherissä suru-lukuun. Aloin jo mielessäni laatia hyvästelykirjettä, joka luvussa kehotetaan laatimaan. Se olisi ollut hyvästely stabiiliuden tunteelle, ja "Terve vaan taas, kaaos, vanha tuttavani" -kirje. Jotenkin näin se olisi ehkä alkanut:
"Olen niin kovasti halunnut elämääni pysyvyyttä. Tähänastinen elämäni on ollut jokavuotisia muuttoja, muutaman kuukauden pätkissä kirjoitettuja työsopimuksia ja ihmissuhteita, jotka kestävät keveyden ja hauskuuden verran. Niiden sijasta haluaisin kodin, johon voisin juurtua. Toimen, johon rakentaa asiantuntemuksen ja työni kodin. Ja - kumppanin, jonka kanssa kulkisin luoden yhteisen historian, jakaen kotini, sydämeni ja elämäni niin vaikeina kuin ilon hetkinä. Jonka puolesta kestäisin kaiken, joka kestäisi minulta vuokseni kaiken, ja yhdessä olisimme vahvoja vaikka kaikki muu ympäriltä sortuisi.
Olen yli kolmenkymmenen, ja olen väsynyt tähän kaaokseen, epävarmuuteen ja jatkuvaan muutokseen. Jossakin sanottiin, että ihminen saa rauhan vasta, kun hyväksyy että kaikki muttuu jatkuvasti. Onko se sitten niin? Onko liikaa haaveiltu, että voisin saada asunnon, jossa voisin asua pidempään kuin vuoden pari kerrallaan? Että voisin saada työn, jossa ei jatkuvasti pitäisi etsiä seuraavaa pestiä? Ja että olisi joku ihminen, joka jäisi rinnalleni ja jonka kanssa voisin luoda perheeni ja kotini?
Suren sitä, että kun jätit minut, minut jätti toive häivähdyksestä paremmasta. Oli kuin elämä olisi lyönyt minua kasvoille sanoen sinun äänelläsi, "minulla ei ole tarpeeksi tunteita sinua kohtaan, jokin kemia vain puuttuu väliltämme". Maailma romahti jalkojeni alta todeten hauraille juurenaluilleni: mitä oikein kuvittelit? Olet luotu haparoivasti harhailemaan vailla kiinnekohtaa, juuri ja juuri selviämään päivän kerrallaan - mitä muutakaan osaat? Pysyvyys on toisenlaisille tarkoitettu, jotakin olennaista sinusta puuttuu. Ehkä yrität liikaa, ehkä pelkäät liikaa - vaan se mitä eniten pelkäät, sen sinä saat.
Hyvästi siis unelma kodista. Hyvästi unelma rauhallisesta, ihan tavallisesta elämästä toisen ihmisen kanssa. Hei taas, yksinäisyys. Hei taas, levottomuus, turvattomuus, vaellus ilman päämäärää..."
Jotenkin siis noin se olisi EHKÄ alkanut. Siitä olisi tullut pitkä kirje. Mutta en ole valmis kirjoittamaan tuota kirjettä vielä. En ole valmis sanomaan hyvästejä. Minun täytyy vielä surra. A näyttää niin hyvältä uusissa kuvissaan, A on niin täynnä iloa elämässään. Siinä elämässä olisin halunnut niin kovin olla mukana, ja tuoda siihen lisää iloa, rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä. Olisin tahtonut olla yhdessä ja rakastaa. Sitä ei enää ole, enkä ymmärrä, miksi näin kävi.
En ymmärrä, miksi ei voisi olla toisin. En pysty sanomaan hyvästejä, en ihan vielä.