Huh kun tunteet menevätkin nyt ihan vuoristorataa lyhyessä ajassa...mutta pakko tulla kirjoittamaan tämänpäiväisestä, koska nyt ensimmäistä kertaa on jotain positiivisen oloista tapahtumassa mielessä. Ehkä vähän liiallisuuksiinkiin menevä heilahdus, mutta sallin sen nyt itselleni. 😀

Olin tänään kuntosalilla, ja tein samoja vanhoja lihasliikkeitä kuin aina, hikisenä ja räjähtäneen näköisenä. Siinä sitten katsoin peilistä itseäni - ja tajusin, että olen aika hyvässä kunnossa! Olen kuitenkin käynyt jumpissa ja salilla kymmenen vuotta, kauan ennen tätä nykyistä fitness-buumiakin - ja siinä minä sitten tuijotin käsivarsieni lihaksia jotenkin jopa ylpeänä.

On monia asioita, joista olen ylpeä tämän lisäksi, ja olen miettinyt niitä tänään:

Olen köyhän perheen lapsi. Lähdin 18-vuotiaana opiskelemaan vieraaseen kaupunkiin rinkallinen tavaraa matkassani. Dyykkasin ruokaa kauppojen roskiksista ja jaoin koulun ruokalan muutaman euron hintaiset lounaat toisen köyhän opiskelijan kanssa kahtia, kunnes sain osa-aikatyötä siivoojana. Sain ostettua ensimmäiset huonekalut kierrätyskeskuksesta, yksi kerrallaan. Yhdessä vaiheessa opiskeluaikana minulla epäiltiin vakavaa sairautta - seurustelin silloin pojan kanssa, joka katsoi minua halveksien, kun kysyin mitä jos kuolen tähän? En kuullut hänestä montaakaan kertaa tuona synkimpänä aikana, ja jälkeenpäin hän kertoi syyksi, etten ollut ollut "kovin hauskaa seuraa katsella ja kuunnella". Hän jätti minut sittemmin sanoen, että haluaa päästä seisomaan omilla jaloillaan ja irrottaa viimeisenkin siteen vanhaan elämäänsä, ja tuo viimeinen side olin sitten minä.

Kävin koulua, sain ne harjoittelupaikat mitkä halusin ja mitä hain - tein paljon, paljon töitä opintojeni eteen ja valmistuin parhain arvosanoin. Sain alani töitä. Siinä välissä seurustelin miehen kanssa, joka sanoi minulle, että miten ihmeessä voin kuvitella saavani alani töitä saati pärjääväni niissä - hänen mielestään tähtäsin liian korkealle. Puoli vuotta teinkin muita hommia, mutta sitkeästi hain alani töitä - miehen jatkuvasta dissauksesta huolimatta; ja nyt en liiottele, hän jopa seisoi huutaen naama punaisena oven edessä, kun olin lähdössä lopputyöni esittelyyn - ja lopulta sain paikan sieltä, minne halusinkin päästä. Ennen tätä mies kuitenkin jätti minut, koska "väitin hänelle vain kaikessa vastaan, enkä uskonut häntä" - siis paitsi omaa uraani koskevissa ratkaisuissa, myös esimerkiksi ruokavaliotani koskien. (Sivuhuomautuksena, että hassua sinänsä, että A totesi minulle juuri päinvastaista - että "minun päältäni on niin helppo kävellä, enkä pidä puoliani". H****tti, päättäisitte jo kummin päin se on!)

Olen rakentanut itse oman elämäni. Vaikka elämäni on ollut vuokra-asunnosta toiseen muuttamista, on sentään joka ikinen tavarani ja velaton pankkitili itse itselleni tienaama. Vaikka työsuhteeni ovat olleet määräaikaisia, on minulla hyvä mahdollisuus saada vielä lähivuosina vakituinen virka, ja edetä urallani. Olen aina unelmoinut matkailusta, ja vihdoin viime vuosina palkkatyössä oltuani olen päässyt katsomaan maailmaa - ja olen sen suhteen vasta alussa, on niin paljon nähtävää. Minulla on kaikki mahdollisuudet, että tulevaisuudessa minulla voisi olla jotakin siitä, mistä unelmoin ja mikä nyt tuntuu kaukaiselta, kun jouduin hyvästelemään A:n - oma koti, pysyvyys ja juuret maailmassa. Tukikohta, josta toteutan uusia unelmiani innolla ja ilolla!

Mutta mikä näistä tärkeämpää, minulla on ollut suuri etuoikeus kohdata elämässäni mielenkiintoisia, välittäviä ja viisaita ihmisiä, joista on tullut ystäviäni ja tuttaviani. Arvostan heitä suuresti, niinkuin arvostan myös sukulaisiani, ja toivon että olen voinut tehdä heidät ylpeäksi raivaamalla tietä ja pärjäämällä, mutta ennen kaikkea sillä, millaiseksi ihmiseksi haluan tulla - muista välittäväksi, muut huomioivaksi, oikeudenmukaiseksi, hyväntahtoiseksi.

Mutta miksi, voi miksi, miehet joihin rakastun lopulta päätyvät halveksimaan ja hylkäämään minut? Kyllä, olen toisaalta epävarma itsestäni ja olen toisaalta ylpeä itsestäni - eivät ne sulje toisiaan pois. Pitääkö siitä pitää jotain hirveää meteliä koko ajan, miten hieno ja tavoiteltava ihminen sitä tässä muka olisi? Minä olen vain yksi ihminen, viallinen ja mokaileva, mutta myös sen myöntävä ja anteeksi pyytävä. On suorastaan uskomatonta, mitä kaikkea olen joutunut seurustelukumppaneiltani nielemään - en voi uskoa, että voisin sen kaiken jollakin ansaita! Ihan kuin he eivät olisi välittäneet tuntea minua ollenkaan. Ja se, että teki miten päin vain, ei voi tehdä oikein - minulle on jopa valitettu siitä, että en nalkuta! Antakaa mun kaikki kestää! Aargh! Jos seurustelu on sitä, että pitää jaksaa toisen ihmisen jatkuvaa epäempaattista egoboostausta ja rokkitähteilyä, niin pitäkää tunkkinne! Perustan vaikka kotieläinpihan, jos ihmismiehen on niin kertakaikkisen sietämätöntä kanssani olla. 😎

Että semmoista tällä kertaa...

Edellisestä kirjoituskerrastani on kulunut nyt hieman aikaa. Päällimmäisenä tunteena ei todellakaan ole ollut viimekertainen "egoboostaus", vaan olo on ollut surullinen ja masentunut, levoton, toivoton ja ahdistunutkin. Ei yhtä kaikenkattavalla ja raastavalla tavalla niinkuin ihan alussa eron jälkeen - jollain tavalla on ollut parempi, mutta jollain tavalla myös huonompi olo.

Löysin tänään laatikoita siivotessa kaksi paperinpalaa, jotka ovat peräisin minun ja A:n ensimmäisen riidan jälkiajoilta viime vuoden tammikuulta. Silloin ensitreffeistämme oli kulunut vain pari kuukautta, ja olin tosiaan tehnyt sen virheen, että olin mennyt kertomaan A:lle sinkkuaikojeni seikkailuista. A oli jo kaksi kertaa puhunut, että häntä ahdistaa eikä hän tiedä voiko hän olla kanssani. Pyysin, että hän kirjoittaisi paperille kolme syytä, miksi meidän ei kannattaisi seurustella. Hänen listansa kuului näin: 1. Tavara on käytetty, 2. Enemmän aikaa jalkapallolle, 3. Ei suurta perintöä. Samaan aikaan itse kirjoitin: 1. Sinä et minusta tykkää, 2. Voit löytää jonkun paremman, 3. Sinun pitää vielä katsella.

No, nämä listat puhuvat puolestaan. Ensinnäkin omasta listastani näkee, miten järjettömän ahdistunut olin. Miksi? Näin jälkeenpäin voin tavallaan antaa sen itselleni anteeksi - olin niin hirveän rakastunut A:han ja haaveeseen yhteisestä tulevaisuudesta perheenä, että menin ihan järjiltäni, kun huomasin että asiat olivat menneet pieleen. Sain tuon jälkeen olla A:n kanssa yhdessä kokonaisen vuoden, mutta missään vaiheessa en kyennyt enää pääsemään "rattaille", pois ahdistukseni syövereistä. Minusta tuli vain varjo itsestäni, eikä sen varjon kanssa oleminen voinut olla muuta kuin ahdistavaa.

Näin tosiaan kävi, ja se on mielestäni kauhean surullista. Tavallaan yksi onneton sattuma - sattuma että menin aikaisemmista suhteistani puhumaan - suhteen alussa pilasi kaiken, ja sitä seurasi yli vuoden kestänyt kahden ihmisen ahdinko. Jos olisin pitänyt suuni yhden muutaman tunnin ajomatkan (jolloin menneistä suhteistamme puhuimme) aikana kiinni, kaikki voisi olla aivan toisin. Mutta elämä on tällaista - samalla tavalla vaikka kompastuminen kylpyhuoneessa voi muuttaa koko loppuelämän hyvin dramaattisella tavalla.

Kävin viime viikonloppuna sokkotreffeillä erään miehen kanssa, ja tein itsestäni todella huonon ensivaikutelman - mikä sekin johtui tavallaan vain sattumasta. Uusia treffejä tuskin tulee, mutta tapahtunut sai minut miettimään tätä koko ihmissuhteiden vaikeutta. Onko niin, että suhtaudun itse liian raskaasti virheisiini ja sitä kautta pilaan mahdollisuuteni, vai onko niin, ettei minulla esimerkiksi ollutkaan enää mitään mahdollisuutta korjata suhdettani A:n kanssa?

Mielestäni minulla on ihan hyvä itsetunto, ja pidän omasta elämästäni hyvinkin paljon. Mutta minulle parisuhde on jotenkin niin tärkeä asia - jotakin, mitä niin kovasti haluan, että tekisin mitä vain sen vuoksi - ja tapaan niin harvoin ketään, johon ihastun, että minusta tuntuu että siitä tulee mahdottomuus juuri sen takia. Olen toki moneen kertaan kuullut sanottavan, että ihmisen täytyy ensin oppia elämään tyytyväisenä itsekseen, ennenkuin voi solmia hyvän parisuhteen. Tällä hetkellä minusta vain tuntuu täydeltä mahdottomuudelta, että voisin hyväksyä, että olisin lopun elämääni yksin.

Hei vain taas, tämä palsta!

Jonkin verran on jälleen aikaa kulunut, ja sen voin kaikille eron kanssa kamppaileville omasta puolestani vahvistaa, että aika muuttaa asioita, vaikka niin ei millään voisi jossain vaiheessa uskoa.

Haluan välittää seuraavat hyvät, itseäni auttaneet havainnot (osassa kirjallisuus on ollut apuna - ero-opuksia kannattaa lukea!):
- Kun on läheisessä vuorovaikutussuhteessa toisen ihmisen kanssa, peilaa itseään toisesta. Kun toinen näkee sinut negatiivisessa valossa (syystä tai toisesta), ei ole ihmekään että sinulle tulee paha olo. Alat ehkä uskoa asioihin, jotka ovat omalle ajatus- ja arvomaailmallesi vieraita, ja tunnet itsesi huonoksi.
- En itse oikeastaan uskonut väitteeseen, että eron jälkeen kannattaa olla olematta missään tekemisissä parisuhteen toisen osapuolen kanssa. Kannattaa uskoa!! Itse ajattelin, että sillä tavoin varmasti pilaa pienimmätkin mahdollisuudet yhteen palaamisen suhteen, tai että aikuisten ihmisten pitää olla sillä lailla aikuisia, että asioista keskustellaan. Nyt voin omasta puolestani suositella täyttä, ennalta määräämättömän pitkää taukoa kaikessa yhteydenpidossa. Aloin voida sen myötä paremmin ja näkemään asioita uusilla, laajemmilla tavoilla. Aloin myös taas tuntemaan itseni omaksi itsekseni pitkästä aikaa.
- Aika parantaa. Se todella parantaa.
- Kannattaa luottaa omiin tunteisiin ja vaistoihin. Ne ovat yllättävän usein oikeassa, sanottiin sanoin mitä hyvänsä.

Näin vähän aikaa sitten A:ta. Edellisestä kerrasta, kun juttelimme, oli kulunut yli kaksi kuukautta. Kävin noutamassa entiseen yhteiseen kotiimme jääneitä tavaroita, ja joimme kupit teetä pöydän ääressä. Päädyimme lopulta vaihtamaan muutaman sanan myös erostamme. Oli hassua kuulla, että syyt, joiden ajattelin olevan syy eroon, olivat tosiaan totta. A aloitti sanomalla, että hänellä ei koskaan ollut periaat-teessa muuta kuin mukavaa kanssani, mutta hän ei ollut pystynyt pääsemään yli kuukausi seurustelun aloittamisemme jälkeen automatkalla kertomistani sinkkuseikkailuistani (tästä olen selittänyt yo. viesteissä). Sitten hän kertoi, että lopullinen asia, joka oli sysännyt suhteemme pois raiteiltaan, oli se kun humalassa oksensin ja sekoilin viime kesänä kaverini häissä (samoin selitin tästä aikaisemmassa viestissä tällä palstalla). Hän ei pystynyt pääsemään tästäkään yli. Lopuksi A totesi, että hänen olisi pitänyt jättää minut jo tuolloin kuukauden perästä tapaamisestani siitä autosta juttujeni jälkeen tiensivuun, mutta hän oli ajatellut silloin että ei tällaisten asioiden takia voi suhde kaatua. Niihin se kuitenkin kaatui, ja jälkeenpäin voi sanoa, että olisi pitänyt hyväksyä että ”järjettömille” tunteille tällaisissa asioissa ei vain voi mitään. A myös sanoi, että tietää kohdelleensa minua kurjasti, ja jälkeenpäin hän lähetti vielä viestin, että on todella pahoillaan, että näin piti käydä, mutta vaikka kuinka olisi muuta halunnut, ei asialle voinut mitään. Myös hän oli ajatellut, että minä olisin hänelle juuri se oikea ihminen, jonka kanssa perustamme perheen ja jaamme elämämme, ja muuten kaikki olikin ihan loistavasti – näitä kahta edellä mainittua yksittäistä tapahtumaa lukuunottamatta.

No, näin siis. Tavallaan yllättävää, että osasin lukea A:ta oikein. Ajattelin että olen ihan sekaisin kun saan pakkomielteen tuommoisista jutuista, mutta nämä jutut todella merkitsivät täsmälleen niin paljon A:lle kuin pelkäsinkin. Tavallaan taas tämä kokemus jälleen kerran vahvistaa uskoani siihen, että kannattaa luottaa ”kuudenteen aistiin” ihmissuhteissa. Sanat, joita toisillemme sanomme ovat kuitenkin vain murto-osa kaikesta viestinnästä välillämme. Jostakin eleistä ja ilmeistä sitä sitten kai alitajuisesti välittyy, mistä on kyse. Mitä tulee taas tuohon juttuun, että tavallaan järjellä ajateltuna mitättömät yksittäiset jutut voivat pilata koko ihmissuhteen – niin kai vaan on, kuten jo aiemmin totesin, se on vähän niinkuin liukastuminen kylpyhuoneessa voi muuttaa koko elämän, niin ihan periaatteessa typerä pieni juttu, jolle ei kumpikaan haluaisi antaa painoarvoa, voi tuhota muutoin täydellisen lupaavan parisuhteen.

Miltä minusta tuntuu sitten nyt? Se on ollut se oikea yllätys. Minun reaktioni nimittäin tähän jälkikeskusteluun oli, että en enää jaksaisi ajatella näitä juttuja. En vain kertakaikkisesti voi muuttaa noita kahta tapahtunutta asiaa. Molemmat ovat minua hävettäneet aivan valtavasti – aivan sanoinkuvaamattoman valtavasti, mihin liittyy varmasti se, että olen aistinut niiden merkityksen A:lle – ja olen miettinyt niitä aivan valtavat määrät. Mutta kun aikaa on kulunut ja olen palannut omaan todellisuuteeni, en pysty näkemään noita minään hirveän ihmeellisinä tai isoina juttuina. Tottakai on typerää mennä avautu-maan sinkkuseikkailuista uudelle seurustelukumppanille, mutta en pysty tuntemaan häpeää tekemisistäni – en ole tehnyt mitään väärää. Ja se, että olen yhden kerran yli vuoden seurustelun aikana vahingossa mennyt juomaan liian paljon ja mennyt hysteeriseksi – äärimmäisen noloa se oli ja tulevaisuudessa ei mistään hinnasta sellaista satu, mutta oliko se oikeasti niin hirvittävä juttu? Olen pystynyt näin jälkeenpäin suhtautumaan tuohon käytökseeni empatialla ja antamaan sen itselleni anteeksi.

Sitten vielä tähän loppuun yksi hauska homma. Kävin taannoin sokkotreffeillä, ja mokasin (jälleen kerran...) kaiken ihan täysillä tällä ekalla tapaamiskerralla. Kerroin taas esim. vähän turhan avoimesti elämästäni jne. Sen sijaan, että tämänkertainen tyyppi olisi astunut askeleen taaksepäin, hän sanoikin että nythän tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi, kerro lisää! Ja tapaamisen lopuksi hän kysyi, milloin näkisimme uudestaan...tai siis, hän korjasi, haluaisinko nähdä hänet uudestaan? Minusta tuntui ihanalta, vapaalta, mahtavalta – olin vain oma tyhmä ja vaillinainen itseni, oikeastaan pahimmillani, ja tämä ihminen piti siitäkin puolestani.

🙂

Vompatti upea kuulla prosessistasi, missä kuljet kohti omaa itse arvostamaa itseäsi sellaisena kun olet. Meille kaikille tulee mokia ja remsahduksia ja nuoruudessa tapahtuu paljon jokaiselle. Uskallan epäillä että eksäsi ei voinut hyväksyä "normaaleita sekoiluitasi" sen takia, ettei voinut hyväksyä niitä itsessään tai niiden herättämiä tunteita. Taustalla on häpeä, piilotettu, salattu ja tunnistamaton.

Sinä olet siinä mielessä erittäin vahvoilla, että uskallat ja voit kertoa elämästäsi menneestä asioita, jmokiakin joita on tapahtunut. Kuka sen kestää, kestää sinua sellaisena kun oikeasti olet ja olet elämääsi elänyt.

Upeaa kuulla prosessistasi. Itse olen joiltain tavoin samankaltaisissakin maisemissa kulkenut ja kulkemassa, mutta ihan omassa kontekstissani... 🙂👍

Hei Vompatti.

On pakko myöntää heti alkuun, etten ehtinyt lukea koko viestiketjua alusta loppuun. Luin ensin uusimman viestin, ja sitten siirryin alkuun, mutta pari asiaa pisti silmiini (ja juuri ne, joiden sanoit olevan osasyy teidän eroonne.)

Ensinnäkin, miksi ihmeessä se olisi jotenkin pahempi juttu, että naisella on enemmän seksikokemuksia, kuin se, että miehellä on? Älä missään nimessä syyllistä itseäsi niistä. Sinä olet kuitenkin ollut sinkku, kun miehesi taas on pettänyt seurustelukumppanejaan. Se on paljon epämoraalisempaa, oli sukupuoli mikä tahansa. Kenenkään arvo ihmisenä ei riipu siitä, kuinka kokenut on seksuaalisesti.

Ja joka tapauksessa mielestäni mennyt pitäisi jättää menneeksi. Kaikki tekevät virheitä, eikä niiden perusteella pitäisi tuomita ketään. Tunsiko A itse syyllisyyttä menneistä suhteissaan, tai oliko hän huolissaan siitä, että kuvittelisit hänet jonkun entisen kumppanin kanssa?

Toisekseen, myös humalaiset sanomiset pitäisi mielestäni jättää omaan arvoonsa, varsinkin, kun selkeästi kadut sanojasi ja tekojasi. Ei kenenkään kelpoisuus äidiksi ole kiinni siitä, onko hän koko elämänsä ajan tiennyt, missä omat rajat kulkevat, tai ettei ole koskaan ylittänyt niitä.

Kaikki tekevät virheitä, ja katuvat asioita, joita ovat tehneet. Niinhän oppiminen toimii. Lapsena kun juoksee liian lujaa seinää päin ja törmää siihen, oppii, että kannattaa hidastaa, ennen kuin seinä tulee vastaan. Ja kun juo liikaa ja käyttäytyy hölmösti, oppii, että kannattaa lopettaa juominen ennen kuin kontrolli pettää. Ja molempiin joskus tarvitaaan useampi yritys ennen kuin oppi menee perille.

Et siis missään nimessä ole ansainnut minkäänlaista naurunalaiseksi tulemista näiden asioiden kohdalta, eikä niiden missään nimessä pitäisi olla asioita, jotka johtavat eroon. Jos A:n mielestä näin oli, hän oli liian ahdasmielinen elämään kanssasi. Sinun tulisi tuntea, että olet oppinut kokemuksistasi, ja jos kumppanisi ei sitä ymmärrä, ei hän ole arvoisesi.

Kaikki tekevät virheitä. KUKAAN ei ole täydellinen, eikä kenenkään tulisi odottaa täydellisyyttä keneltäkään, vaan elää sekä omien, että kumppaniensa virheiden kanssa.

Hei Nokka!

Kiitos kirjoituksestasi. Olen päätynyt ihan samanlaisiin ajatuksiin A:n sanomisista. Samoin olisin ihan samalla lailla ennen suhdettani häneen ajatellut. Se on tosi omituinen juttu, miten parisuhde voi vaikuttaa ajatteluun ja psyykeeseen - tuntuu, että menin ihan sekaisin A:n kanssa. Uskon tähän peilaamis-teoriaan, josta edellisessä viestissäni mainitsin: parisuhteessa kietoutuu toiseen ihmiseen niin kovasti, että omat aivot alkavat tuunautua toisen taajuudelle. Ja mielestäni on ihan selvää, että sitä alkaa arvostaa ja miellyttää toista, kun on kovasti ihastunut, jotkin välittäjäaineet ja hormonitkin siinä tietty hyrräävät. Näin jälkikäteen (tai on tässä vielä edelleen ajateltavaa ja prosessoitavaa) on erittäin opetta-vaista nähdä, kuinka todellisuus tietyllä tavalla voi muokkaantua. Tästä lähtien MUISTAN OLLA OMA ITSENI, ja tietoisesti muistan tän prosessin A:n kanssa. Jos en kelpaa tämmöisenä, niin...tosin en nyt aio tätäkään vetää äärimmilleen, myönnän toki, että parantamiseen on varaa ja halukkuuttakin! 😀

Sitten taas noihin kysymyksiin siitä, miksi A käyttäytyi niinkuin käyttäytyi - mahdotonhan sitä on ulkoapäin lopulta arvailla, mutta saahan sitä yrittää. En ollut tosiaan omassa elämässäni aikaisemmin käytännössä törmännyt ajattelutapaan, jonka mukaan seksin harrastaminen on miehille ja naisille eri asia. Tottakai olin kuullut nää kaikki kliseet. Kun nettiä selaa, niin huh huh mitä keskusteluja löytyykin! Nyt niille voi nauraakin, mutta A:n kanssa ollessa ne pistivät ajattelemaan, oonko itse ihan pihalla kaikesta. A ei tuntenut syyllisyyttä menneistä suhteistaan tai varmastikaan edes tullut miettineeksi, että olisi vastaavista minun tuntemuksistani huolissaan. Hän niin erittäin vahvasti uskoi, että naisille nämä jutut on eri asia kuin miehille. No, olihan tosiaan niin, että itse ajattelin lopulta ihan positiivisesti A:n kokemuk-sista - että onpahan saanut kokeilla kaikkea ja varmaan nyt entistä varmemmin tietää, mitä kumppaniltaan haluaa. Samoin rehellisesti uskoin, että eksän pettäminen on näyttänyt hänelle, mitä seuraamuksia siitä on mielenrauhalle, ja ihan sen takia homma ei kannata. (Ja no, kun ikää on yli 30 vuotta, on jokaiselle ihmissuhdehistoriaa joka tapauksessa hieman kertynyt, toki eri tavoin.) JA tosiasia myös toisaalta oli, että A kehitti parista sinkkuseikkailukertomuksestani itselleen tuhoavan pakkomielteen. Nyt vikan kerran keskustellessamme hän käytti sanoja, että kertomukseni ”vain kertakaikkiaan särkivät hänen käsityksensä minusta ihanana prinsessana”...

Eipä siinä tainnut kyse olla mieheydestä ja naiseudesta meidän ajattelutapojemme erossa, vaan jostakin muusta – sillä kyllähän hän kehitti pakkomielteen myös yhden kerran tapahtuneesta kännisekoilustani. Joku voisi nyt tietty sanoa, että kännäily onkin miehille sopivaa, mutta ei naisille... A:n tausta oli se, että hän oli nuorempana kehittänyt itselleen vakavan päihderiippuvuuden, ja sen myötä päätynyt täysabsolutismiin. Se varmasti selittää hänen ahdistustaan minun mokastani. Objektiivisina faktoina A:sta voi pitää myös ammattilaisten tekemiä arvioita: A:lla oli nuorena todettu ADHD, paniikki- ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, huumeiden ja alkoholin väärinkäyttöä (viikkojen putkia ja väkivaltaisuutta sen myötä), hänellä oli kymmenientuhansien eurojen pelivelat edelleen suhteemme aikana maksettavana (ja hän edelleen sortui pelaamaan), hän ei pystynyt nukkumaan kunnolla, hänellä oli lääkitys ja terapia päällä. Ihan rehellisesti, minulle nämä kaikki asiat olivat TÄYSIN OK, ja halusin vain tukea ja rakastaa häntä. Mutta ehkä näiden A:n kokemusten myötä HÄNESTÄ oli tullut niin ahdasmielinen, että hän ei pystynyt elämään kanssani. A sanoikin minulle suhteemme aikana, että hänen pitäisi olla jonkun ”aina iloisen blondin kanssa”, ja että minä ja hänen eksänsä emme ”kumpikaan pystyneet tekemään hänen oloaan hyväksi”, sillä olimme molemmat olleet liian ahdistuneita ja surullisia välillä ihmisinä.

Suhde A:n kanssa oli raskas. Olin sen jäljiltä aivan muussina. Onneksi näyttää siltä, että hyvää vauhtia palaudun omaksi itsekseni! Emme olleet oikeat ihmiset toisillemme A:n kanssa, ja paitsi että järjen tasolla sen ymmärrän, TUNNEN sen myös nyt. Yllättävän nopeasti näin on lopulta käynyt – ehkä se korreloi siihen, että suhteeni oli vain sen puolitoista vuotta pitkä, ehkä.

🙂

PS. Ihanaa, Pöllöhuuhkaja, että sinäkin voit paremmin ja paremmin! 🙂🌻😀

Hei Vompatti, ihana kuulla myös että palaudut itselliseksi ja itseesi tyytyväiseksi pikkuhiljaa.

Aika hienosti seliitit asioita eksäsi vouhkaantumisesta sinun kännisekoiluun. Ilmiselvästi hänen omat fobiansa ja menneisyytensä sieltä pomppasivat esiin hänelle ja hän vaan projisoi oman tiedostamattoman häpeänsä itsestään ja omista toimistaan sinun.

Ihana kuulla että sinulla menee paremmin!🙂👍

Hei Vompatti,

Hieno juttu, että olet löytänyt taas itsesi eron jälkeen.

Luin muutamia kirjoituksiasi ja mieleeni pompsahti ajatus, että mahtaako A:ssa olla narsistisia piirteitä? Siihen viittaisi mielestäni se, että hän on todella osannut polkea itsetuntosi niin maan rakoon, että ajattelet olevasi syypää kaikkeen. An käytös ei ole ollut sinua tukeva, vaan hän on käytöksellään halunnut syylistää sinua tekemisistäsi (esim se julkkis ja kännisekoilu), vaikka nämä ovat ihmiselämään kuuluvia asioita ja hänellä on ongelma niiden hyväksymisen suhteen, mutta A on kuitenkin onnistunut jotenkin kääntämään pääsi niin, että sinä olet huono. Se, että A on työpaikallaan pidetty, voi myös olla narsistinen piirre (ei tietenkään aina). Mutta etenkin jos hän itse vielä nostaa häntäänsä asian suhteen.

Tässä vain ajatus, joka nousi kirjoitustesi pohjalta. Ehkä se antaa sinulle pohdittavaa, ehkä ei.

Hei Sara,

Kiitos mietteestäsi tarinaani koskien. Olen silloin tällöin käynyt lukemassa kirjoituksia täällä Tukinetissä, mutta huomasin viestisi vasta nyt, kirjoitettuani ensin valmiiksi alla olevan ”tilapäivityksen” omista ajatuksistani ja tultuani postaamaan sitä palstalle.

Mutta juu, olen kyllä miettinyt, oliko A narsisti. Joskus olen uskonut, että se tarjoaisi selityksen moneen asiaan, ja se on jopa lohduttanut minua – sillä jos asia todella olisi ollut niin, että A on narsisti, eromme olisi ollut vain hyvä asia. A kävi jo psykoterapiassa (muista syistä), ja eromme jälkeen hän oli jopa saanut terapian päätökseen, joten hänen nykyiset ajattelutapansa olivat hänen lujasti hyväksymiänsä. Psykiatrinen sairaanhoitaja, jolle olen asioistani puhunut, totesi, että kertomusteni perusteella A tuskin on narsisti, mutta hänessä vaikuttaa olevan narsistisia piirteitä – kuten toisaalta meissä kaikissa on.

Välillä olen myös ajatellut, että entä jos se olenkin minä, joka on narsisti? Minä olen se, jolle on vaikea hyväksyä, että hänet hylätään ja häntä lakataan rakastamasta. Minä olen myös se, joka nappaa jokaisen negatiivisen yksityiskohdan ja korostaa ja jauhaa niitä. Näin vähän aikaa sitten elokuvan, jossa hylätty perfektionismiin taipuvainen nainen kostaa aivan suhteettomalla tavalla miehelle, joka vain halusi erota lakattuaan rakastamasta tätä naista (…jos joku on nähnyt tämän vastikään teattereissa olleen leffan, tietää ehkä mistä puhun – en vain halua spoilata elokuvaa ja siksi jätän nimen tässä mainitsematta!). Mietin elokuvan jälkeen, että ei kai minun kohdallani ole kyse jostain tuollaisesta?

Itsetuntoni ei nimittäin ollut mikään maailman mahtavin myöskään ennen A:n tapaamista, millä on paljon sen kanssa tekemistä, että minua kiusattiin koko peruskoulun ajan vakavasti. Olen ollut aina myös hyvin vaativa itseäni kohtaan, minkä A:n kohdalla taisin siirtää suhteeseemme: olisin halunnut olla mahtava tyttöystävä ja kun ponnisteluistani huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi) A ei rakastanut minua, johti homma pahenevaan noidankehään, jossa meillä molemmilla oli paha olla. Leffan naisenkin mainittiin ostaneen miehelle 20 kravattia, mikä sai miehen ottamaan etäisyyttä sen sijaan, että olisi ollut eleestä ilahtunut. Tämän seurauksena nainen taas – no, leffassa mentiin ”hieman” äärimmäisyyksiin…mutta pointti on, että ahdistuksen kierre on tuommoisesta valmis.

Kunpa asiat olisivat vähän yksinkertaisempia…ja kunpa voisi vaan lukea toisen ajatuksia. Mutta kuten monissa ero-oppaissa todetaan, tyydyttävää selitystä, miksi jättäjä on jättänyt, ei voi usein lopulta koskaan saada. On vain oma tulkinta, ja mitä sen kanssa tekee. Käsittelen tätä aihetta tuossa alla olevassa kirjoituksessani. Jos olen rehellinen, minusta tuntuu, että A vain tosiaan lakkasi rakastamasta minua, kun menin ”lukkoon” suhteessamme. Meillä ei, kummallakaan, ollut keinoja avata tuota lukkoa. Keväällä eromme yhteydessä A sanoi, että voisi olla kanssani, jos saisi takaisin sen iloisen ja lämpimän ihmisen, johon alun perin tutustui – mutta että hän pelkää, että se oli vain jotain ”alkuesitystä” minulta ja olen todellisuudessa sellainen, mitä suurimman osan ajasta suhteessamme olin: ahdistunut ja etäinen möykky. Kamalaahan tässä on se, että asia on juuri päinvastoin: olin oma itseni silloin, kun tapasin A:n, ja lopun aikaa olin kuin jokin harmaa varjo itsestäni. Kunpa olisin voinut tehdä asialle jotain, mutta en osannut. Sitä on jotenkin tosi vaikea antaa itselleen anteeksi ja hyväksyä, ja mennä siten eteenpäin: itsestä kun tuntuu, että maailman mahtavimmaksi, elämän suurimmaksi tarkoitettu suhde päättyi ihan typeristä syistä.

Tässä siis aiemmin kirjoittamani ”tilapäivitys”:
---

En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, mutta valitettavasti se ei ole tarkoittanut, että asiat olisivat paremmin. Muuttuneet, jonkin verran, mutta eivät paremmin. Oloni on ollut henkisesti tosi kurja. On hassua lukea nyt noita kesän kirjoituksiani, joissa tunnun olevan valoisalla mielellä. Nyt mietin, onko se voinut olla tottakaan…toivottavasti tämä on jotain normaalia aaltoliikettä, tämä takapakki.

Olen kerrannut asioita mielessäni, ja ero on ollut ajatuksissani viime aikoina jatkuvasti. Kerrataan: Ero siis tapahtui helmikuun lopulla, minut jätettiin. Sanomalla, että kaikki on periaatteessa paperilla hyvin, mutta että eksäni A ei vain pystynyt tuntemaan minua kohtaan niin kuin pitäisi. Hän ei siis rakastanut minua enää. Muutamaa viikkoa myöhemmin muutin pois yhteisestä kodistamme. Kului pitkä aika, keskikesään saakka, kun näin A:ta seuraavan kerran ja ylipäätään puhuin hänen kanssaan.

En ole puhunut eksäni kanssa tuon kesäisen tapaamisen jälkeen. Näen häntä kyllä joskus yhteisellä työpaikallamme, ja sanomme toisillemme hei, mutta emme muuta. En tiedä, onko normaalia, että eron jälkeen kommunikaatio on näin vähäistä. Tahtoisin periaatteessa itse vielä jutella eksäni kanssa, kysyä joitain kysymyksiä, tietää jopa kuulumisia ja niin edelleen. Viimeksi eilen olin aivan vähällä soittaa hänelle. Miksi en kuitenkaan tee niin? Syy on siinä, mitä eksäni sanoi omasta eksästään B:stä, jonka kanssa tällä oli ollut miltei kymmenen vuotta kestänyt suhde. Eksäni totesi joskus, ettei hän ymmärrä, miksi B yrittää olla yhteyksissä häneen. Sanoin hänelle siihen, että varmaankin siksi että heillä on niin pitkä yhteinen historia – ja onhan se hassua, että niin tärkeä ihminen katoaa elämästä täysin. Sanoin myös, että varmastikin B on mielenkiintoinen tyyppi ja oletko miettinyt, että voisitte ehkä olla ystäviä kaiken tämän jälkeen? A vastasi tähän, että ei hän nyt tiedä, onko B niin kovin mielenkiintoinen ihminen ja että hänellä on aivan tarpeeksi ystäviä jo nyt. Keskustelu jäi siihen.

Entä mitä itse sanoin eksälleni kesällä tapaamisessamme? Siitä en kirjoittanut tänne. Kerroin hänelle, että minulle eromme on ollut hirveän vaikea. Että uskoin niin vahvasti, että olemme ne oikeat ihmiset toisillemme. Eksäni sanoi tähän, että niin hänkin oli uskonut, ja että ehkä olimmekin toisillemme ne oikeat ihmiset – mutta että joskus käy niin, että sen menee mokaamaan. Mitä hän sillä tarkoitti, olen miettinyt monesti jälkeenpäin. Sanoin myös, että en voi uskoa noiden kahden mokani olevan ne todelliset syyt erollemme, vaan että kyse on varmastikin ollut jostain muusta perustavanlaatuisesta. Eksäni vastasi, että näin varmastikin on.

No, nuo ajatukset näennäisistä ja todellisista syistä ja yksityiskohdista ovat vaihtuneet sittemmin toisiin, ja ne ajatukset vetävät minua nyt synkäksi. Ok, syyt eroon olisivat voineet olla mitkä tahansa – joka tapauksessa minulle jää vain se, että eksäni lakkasi rakastamasta minua, eikä hän ole tulossa takaisin. Kummallista kyllä, vasta nyt yli puolen vuoden jälkeen alan oikeasti tajuta, etten pysty saamaan häntä takaisin elämääni. Kuten kerroin, kesäisen tapaamisemme jälkeen eksäni lähetti minulle tekstiviestin, jossa hän kirjoitti, että on pahoillaan että asiat menivät niin kuin menivät. Hän myös kirjoitti viestissä, että hän pitää minua kaikesta huolimatta arvostettavana ihmisenä ja että hän toivoo minulle tulevaisuuteen vain kaikkea hyvää.

Luin tuota kolme kuukautta vanhaa viestiä eilen uudestaan ja uudestaan ja aloin itkeä. Se, mitä tuossa viestissä sanotaan, sanotaan ihmiselle joka on jätetty ja jota ei haluta takaisin. Tuntuu niin pahalta, että en ollut hänelle ihminen, jonka kanssa hän olisi halunnut jakaa elämänsä. Perustaa perheen, rakastaa, juurtua. Sydämeni on edelleen miljoonana siruna, enkä tiedä, miten tästä selviän. Olen jo kuukausia, kolme vuodenaikaa, elänyt päivän kerrallaan, ja jos ajattelen yhtään pidemmälle, romahdan. Kuvittelen mielessäni, kuinka eksäni löytää sen rakastamansa ihmisen – mielessäni on kuva hänestä hymyilemässä onnellisena iloisen rakkaansa ja vastasyntyneen vauvan kanssa. Se varmasti kertoo omasta surustani, sillä tämän eroni myötä uskon, etten tule koskaan saamaan lapsia. Eksäni halusi niitä kovasti, perheen ja kodin, turvan ja pysyvyyden kuten minäkin. Mutta ei minua.

En tiedä, miten selviän tästä. Näen eksääni tosiaan töissä silloin tällöin ja hän näyttää hyvältä, vahvalta ja iloiselta. Itse olen väsynyt, voimaton ja harmaa. Kaiken lisäksi minun pitää siirtyä pian muutamaksi kuukaudeksi töihin hänen työpisteensä yhteyteen. En. Tiedä. Miten. Selviän.

Tiedän, että minun pitäisi hyväksyä asiat ja mennä jotenkin eteenpäin. Eksäni vitsaili, että kun hänen kanssaan on seurustellut, ei kukaan toinen enää tunnu miltään. Minusta tuntuu, että se on totta.
😭

Sitten taas tilapäivitystä tähän eropäiväkirjaani...

...mutta ensin pitää sanoa, että tavallaan minua hävettää hirveästi nämä kirjoitukseni täällä: ne on kirjoitettu tosi "epäedustavasti", antaen kaiken jauhamisen ja jankkaamisen vain tulla suodattamatta ulos. Toisaalta itseäni, niin kamalaa kuin se onkin, on lohduttanut lukea muiden kirjoituksia omista kokemuksistaan. Sillä, jos en muulla, voin perustella itselleni näitä kirjoituksiani. Ja on ollut ihan mahtavaa joka kerta, kun joku on kommentoinut jotakin. Kiitos siitä kaikille! Jokainen kommentti on ollut hyödyllinen ajattelulleni.

No, surullista kyllä, eroni A:n kanssa on ollut edelleen mielessäni joka päivä. En ole tavannut häntä tai muutenkaan jutellut hänen kanssaan. Tuntuu, että junnaan paikoillani: ei ole enää mitään uutta ajateltavaa. Tietysti, kun minulla on vain nämä omat ajatukseni ja muistoni kerrattavana. Seuraavan kerran sitä varmaankin tulee sitten, kun saan tietää hänen seurustelevan jonkun kanssa. Se uutinen tulee saamaan monta sataa tykkäystä Facebookissa, oi ilon päivää. Tiedän olevani katkera, kateellinen, inhottava, mutta kun se tulee tuntumaan niin pahalta...

Kirjoitin viikko sitten kirjeen A:lle ihan tosissani - ajattelin jossain vaiheessa, että lähettäisin hänelle joululahjan. Sittemmin tulin pian siihen tulokseen, että idea on älytön, osittain juuri sen takia, mitä tulin kirjeeseen kirjoittaneeksi. Se oli nimittäin tosi katkeraa tekstiä. Kirjoitin, että ero oli minulle niin vaikea siksi, että hän oli ollut ensimmäinen mies, joka oli minulle puhunut naimisiin menosta ja perheen perustamisesta. Ja että yhteenmuutto ei ollut mikään pieni asia minulle - ja se, että puolen vuoden kuluttua minun täytyi taas etsiä uusi koti ja aloittaa elämäni kokoaminen sirpaleista.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Mutta mitä sitten olisin halunnut hänen tekevän? Jos A ei pystynyt rakastamaan minua, tuskin olisin teeskentelemistä halunnut (enää yhtään enempää). Kun mietin nyt seurusteluaikaamme, jokin kuudes aisti kertoi minulle kyllä, että hän ei rakasta minua, ja siksi voin niin huonosti.

Eräs ystäväni sanoi minulle, että A ei varmaan alun alkaenkaan rakastanut minua. Mitä enemmän olen sitä pohtinut, sitä varmempi olen, että ystäväni on oikeassa. Taisin alun perin erehtyä luulemaan hänen puheitaan ja käytöstään kiinnostukseksi minua kohtaan, ihastuin häneen palavasti ja luulin hänen tuntevan samalla tavalla. Kuten sittemmin eräs työkaverini sanoi, työpaikalla naiset muuttuvat täysin A:n lähellä ja alkavat "livertelemään". "Kun onhan A niin hyvännäköinen ja hauska", työtoveri sanoi, Minäkin olin samanlainen - A:n huomio sai minut tuntemaan itseni erityiseksi...mitä minun ei kai olisi pitänyt ottaa niin henkilökohtaisesti. Hyvin hienovaraisesti ja vähän kerrassaan yritin sitten lähentyä häntä, ja lopulta menimmekin treffeille. Hieman myöhemmin kävi ilmi, että vielä ensitreffejämme edeltävänä viikonloppuna A oli ollut sängyssä toisen yhteisen työtoverimme kanssa... Katkeruutta taas ilmassa? Ehkä, mutta oikeasti hyväksyin A:n edeltävät suhteet työpaikallamme (ja vietimme vapaa-aikaa usein yhdessä näiden samojen ihmisten kanssa) - sen sijaan olen miettinyt, että kun minulle itselleni yhteinen työpaikka oli todella erikoinen ja erityinen juttu ihastumiselle, A:lle se ei sitä tainnut olla.

No, aloimme seurustella kuitenkin A:n kanssa lopulta "virallisesti" ja hän puhui tosiaan suunnitelmistaan, mitä musiikkia häissämme soitetaan ja montako lasta ehtisimme enimmillään saada tällaisina kolmekymppisinä aloittaessamme. Olen miettinyt, että hän varmaan halusi haluta näitä asioita kanssani, ja aluksi ne tunteet tuntuivat todellisilta. Hän halusi niitä varmaankin myös siksi, että halusi toipua omasta kipeästä erostaan kymmenen vuoden suhteesta (luulin silloin, että kaksi vuotta riittäisi suremiseen, mutta katsotaanpa nyt sitten minua tässä ja nyt...). Rakastiko hän minua jossakin vaiheessa - ei, en usko. En enää edes usko, että niillä mielikuvien romahtamisella (se "unelmien prinsessa", ja "hyvä vaimo- ja äitikandidaatti") oli mitään merkitystä. En vain ollut hänelle "se", en olisi ollut millään ilveellä. Kun olimme seurustelleet viisi kuukautta, A sanoi vahingossa rakastavansa minua (se lipsahti häneltä ohimennen, ja hän oli siitä nolona). Minä rohkaistuin ja kerroin hänelle, että minä todellakin rakastan häntä. Silloin tällöin sanoimme nuo sanat siitä päivästä lähtien toisillemme. En usko, että A kertaakaan todella, todella tarkoitti niitä. Ei se siltä tuntunut.

Aika surullisia mietteitä tosiaan. Miten kauan tämä on tällaista? Miten kauan vain mietin ja mietin näitä asioita? Ei nämä johda mihinkään, nämä mietteet. 😟

Hei Vompatti ja muutkin kirjoittajat. Hyvää alkanutta vuotta!

Itse olen eronnut reilun vuoden kestäneestä parisuhteesta hiljattain. Meillä ei ollut varsinaisia ongelmia rakkaudettomuuden, läheisyyden tai muidenkaan "perinteisten" parisuhdeongelmien muodossa. Suhteessa oli paljon riitaa eikä meillä ollut miehen kanssa kykyä ratkaista riidanaiheina toistuvasti esiintyneitä ongelmia. Pariterapiaa emme edes harkinneet koska kumpikaan ei edes älynnyt että sellaistakin voisi kokeilla. Ero oli ns.yhteinen kahden riitelemiseen kyllästyneen ja todella väsyneen ihmisen päätös. Vasta nyt eron jälkeen itseäni on alkanut harmittaa se ettemme löytäneet kunnollista keskusteluyhteyttä välillemme koska mielestäni suurin osa ongelmista olisi voitu ratkaista. Ja kuten sanoin, rakkautta ja huolenpitoa suhteessa kuitenkin oli ihan loppuun saakka.

Yritin saada mieheltä toista mahdollisuutta perustelemalla miksi näkisin että voisimme vielä onnistua suhteessa. Mies sanoi ettei usko enää meihin, välittää kyllä minusta ja muistaa suhteemme hyvät asiat muttei enää jaksa yrittää koska ei usko että korjaamallakaan tiettyjä juttuja voisimme enää olla ns.toimiva pari. Olemme pysyneet kavereina koska tietyssä mielessä ajattelumme on hyvin samankaltaista eikä suhteessamme tapahtunut mitään sellaisia loukkauksia tai vastaavaa mistä olisi jäänyt kaunaa tai pahaa mieltä.

Nyt sitten olen tilanteessa kun rikki mennyt suhde päättyi, suhde johon kohdistui paljon odotuksia. Uskoin että olen löytänyt henkilön jonka kanssa perustan perheen ja asetun aloilleni. Uskoin siihen vielä ihan vähän ennen eropäätöksen tekemistä vaikka vaikeaa meillä olikin ollut oikeastaan koko ajan. Suhteen kariutuminen surettaa joka päivä, välillä enemmän, välillä vähemmän. Meidän tarinamme Vompatin kanssa eroavat siinä mielessä että mies ei minulle mitenkään erityisesti aiheuttanut mielipahaa. Kuitenkin haluaisin rohkaista sinua siinä että yrittäisit hyväksyä sen että mies ei ollut sinulle tarkoitettu ja vaikka sinä kuinka löytäisit eron syitä itsestäsi ja olisit ne valmis korjaamaan, ei miestä voi pakottaa suhteeseen sinun kanssasi. Näyttää siltä että olet vähän jumissa siihen kaikkeen hyvään mitä miehessä ja teissä parina näit. Se on täysin ymmärrettävää, mutta jumiutuminen myös estää sinua näkemästä ympärillesi ja huomaamasta sitä että jossain on sinulle sopivampi ja nimenomaan sinua arvostava, rakastava ja sinut kaikkineen hyväksyvä kumppani. Asia on hyvin vaikea hyväksyä kun sydän on rikki ja vielä haavoilla, mutta itse ainakin yritän itseäni vähän väkisinkin saada ajattelemaan niin. Enää ei ole sitä nimenomaista parisuhdetta mutta vain toinen teistä jatkaa elämäänsä. Näin ollen on myös todennäköisempää että toinen, erosta eteenpäin siirtynyt, myös löytää uuden onnen ensin. Ja mitä silloin tapahtuu? Sinun sydämesi särkyy taas.

Tiedän useita huonoja tai itselleni epäsopivia suhteita päättäneenä että irtipäästäminen on sekä kamalaa että surullista, mutta myös pakollista jos haluaa vielä joskus olla onnellinen. Sen sijaan että kirjoittelet kirjeitä exälle tai ryvet asioissa mitkä menivät vikaan tai mietit mitä exällesi kuuluu, suuntaa katseet itseesi. Mitä sinulle kuuluu? Miten voisi kuulua parempaa? Ja ei, exän takaisinsaaminen ei ole vaihtoehto. En osaa antaa neuvoja mitä sinun kannattaisi etsiä elämääsi jotta saisit pidettyä ajatukset itsessäsi, mutta entisen poikaystävän roikottaminen mukana ei taatusti johda mihinkään hyvään.

Toivon sinulle Vompatti kaikkea hyvää ja parasta, paljon voimaa ja intoa nostaa nenä aavistuksen pystyyn ja suunnata katse eteenpäin ja siihen upeaan ihmiseen joka peilistä sinua katsoo. Ja muista, olet edelleen yhtä hyvä ja rakastettava kuin ennen sitä suhdetta joka ei onnistunut! 🙂🌻

Hei Mirmari,

Kiitos lämpimästi kirjoituksestasi ja hyvää uutta vuotta sinullekin! 🙂🌻

Olen, Mirmari, tosi pahoillani, että sinäkin joudut painimaan näiden kamalan kipeiden tunteiden kanssa, joita erosta seuraa, kun on uskonut tulevaan ja haluaisi vielä itse yrittää tehdä kaikkensa suhteen eteen. Kuulostaa hyvältä, että olette voineet pysyä puheväleissä ja muutenkin tekemisissä toistenne kanssa. Ja muutenkin kirjoitat suhteestanne ja erostanne sillä tavalla, että osaat käsitellä asioita. Tietysti tekisi mieli kysyä sinulta, millaisia riitojenne aiheet sitten saattoivat olla, ettette pystyneet niitä muusta hyvästä huolimatta ratkaisemaan?

Mitä tulee noihin neuvoihin (kiitos!), mitä minulle kirjoitit, niin olet täysin oikeassa niiden suhteen. Toki olen samantapaisia ohjeita lukenut erokirjoista ym., mutta yritän nyt ajan kanssa todella pohdiskella sanojasi. Olen nimittäin huomannut itsestäni, että minulla kestää todella kauan sisäistää joitain asioita, vaikka ne kuinka sanottaisiin huutomerkeillä varustettuna päin naamaa... Esimerkiksi Pöllöhuuhkaja kirjoitti jo kuukausia sitten "kiltteyshissistä", ja vasta nyt jotenkin oikeasti tajusin sen merkityksen itseni kohdalla: satuin lukemaan eräänä päivänä netistä Anna-Liisa Valtavaaran "Kiltteydestä kipeät"-kirjasta, ja siinä tuntui täsmäävän todella moni juttu omien kokemusteni ja tuntemusteni kanssa. Taidankin tutustua siihen seuraavaksi!

Ja sitten taas uutta viestiä "eropäiväkirjaani"...olen nimittäin saanut oikeasti uusia ajatuksia. Siihen on vaikuttanut kolme asiaa: Mirmarin kehotus kääntää katse itseeni, omat vastaukseni toiseen viestiketjuun Ruusulle, ja lopulta satttunut keskustelu kaverin kaverin kanssa.

Olin tosiaan ulkona kaverini kanssa, jota en ollut nähnyt aika pitkään aikaan. Mukana oli myös joitakin muita, kaverini kavereita. Ajauduin jotenkin kertomaan erostani tässä porukassa: kerroin, että on ollut vaikeaa, kun en jostain syystä vielä vuodenkaan jälkeen ymmärrä, mitä erossa ja suhteessamme oikein tapahtui, että se meni pieleen. Niinhän tämä viestiketjunikin on otsikoitu - mitä tapahtui?

Yksi kaverini kavereista halusi puhua kanssani kahden. Hän sanoi, että se mitä minä kerroin, tuo hänen mieleensä erään hänen oman entisen suhteensa, ja mitä siinä kävi. Hän kertoi tunteneensa juuri samoin, etsineensä syitä ja silti jääneensä ihmettelemään, mitä oikein tapahtui. Ja sitten hän sanoi, että hän haluaa varoittaa minua: hänen kokemuksensa mukaan tuollaiseen tunteeseen päätyy, jos asiassa on jotakin hämärää. Hän oli kuulemma itse saanut päätöksen pohdinnoilleen vasta sen jälkeen, kun hänen eksänsä entinen sivusuhde oli ottanut häneen yhteyttä ja kertonut eksän touhuista. Naisia oli ollut useita, samaan aikaan kun tämä kaverini kaveri oli asunut miehensä kanssa yhdessä.

Kirjoittaessani Ruusun viestiketjuun pohdintojani tajusin, että olen mennyt liian syvälle omien arvojeni kyseenalaistamisessa: mielestäni Ruusu joutui kokemaan epäreilun tilanteen suhteessaan, ja se muistutti minua omasta suhteestani ja erostani. Tajusin, että jos näin selvästi koen empatiaa Ruusua kohtaan, miksi puolustelen eksäni sanoja itseäni kohtaan? Tai tuon ylipäätään esille muiden, mielestäni ikävästi ajattelevien tyyppien ajatuksia? Minulla ON mielipiteeni ja arvoni, joihin uskon vahvasti.

Olen pohtinut ja selvitellyt uudelleen kysymystä, olisiko eksäni voinut olla narsisti. Törmäsin Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin nettisivuilla (kirjoittanut Sini Kirvesmäki) seuraavaan tekstiin narsismista parisuhteessa:

"Narsistin keskeisimpiin toimintatapoihin kuuluu myös jatkuva projisointi, eli hän pyrkii siirtämään muihin ihmisiin niitä ominaisuuksia, joita ei itsessään hyväksy. Sen jälkeen hän alkaa käyttäytyä ikään kuin nämä piirteet todella kuuluisivat kumppanille, ja saa hänet jopa itsekin uskomaan tähän vakuuttavan selityksen ja aukottoman perustelun avulla. Uhri muistuttaa narsistia häpeän, nöyryytyksen ja arvottomuuden tunteesta, eikä hän yhtäkkiä voikaan sietää kumppania silmissään. Narsisti perustelee tapahtuman omaksi edukseen, minkä jälkeen uhrin on todella vaikeaa erottaa, mikä liittyy kumppanin ja mikä omaan toimintaan. Narsisti siis onnistuu projisoimaan pahat tunteensa uhriin, joka hämmentyneenä ja nolattuna jää miettimään, mitä ihmettä oikein tapahtui. Uhrin ainoa looginen selitys on, että hän itse sanoi tai teki jotain niin noloa, että seurauksena oli häpeän tunne."

Voisin lainata tekstiä pidemmänkin pätkän, mutta erityisesti tämä kappale oli minulle tärkeä: uskon, että tekstissä kuvattu asia voi olla juuri se, mitä minulle on tapahtunut. Ensin tulivat tosiaan syytökset entisistä suhteistani, siitä, miten hän oli joutunut miettimään, voisinko "koskaan olla hyvä tyttöystävä saati vaimo". Että hänen haaveensa unelmaprinsessasta oli murentunut. Eksäni ei missään vaiheessa antanut minun unohtaa sitä. Sitten tuli se toinen juttu: humaltumiseni ystäväni juhlissa, oksentamiseni ja sitä seurannut "vihaan itseäni"-itkupotkuraivarikohtaus, josta tuli ratkaiseva tapahtuma suhteessamme, kuten olen kertonut täällä. En voi sanoin kuvata, miten hallitsevia noista jutuista tuli suhteessamme, miten suurta ahdistusta ne tuottivat. Niin noloja kuin ne olivatkin, niin niiden saama paino tuntui samaan aikaan suhteettomalta. Ehkä se, mitä tunsin ja aistin, oli tunne jonka eksäni siirsi omasta ahdistuksestaan koskien omaa suhdehistoriaansa ja kokemiaan omia, todellisia päihde- ja muita riippuvuusongelmia.

Kirvesmäki kirjoittaa myös, että: "Narsisti kykenee erinomaisesti provosoimaan ylilyöntejä ja narsistista käyttäytymistä myös uhrissa." Mielestäni noissa känniraivareissani oli kyse osittain myös tästä. En muista, olenko kirjoittanut tänne siitä, mitä juhlia edeltävänä viikonloppuna oli tapahtunut, mutta se oli se, mikä oikeasti sai aikaan tämän ylilyödyn raivarini: Eksäni oli viettämässä mökkiviikonloppua poikaporukalla, ja olimme sopineet, että soittelemme toisillemme ennen nukkumaanmenoa. Hän kuitenkin löi luurin korvaani ja lähetti viestin, että ei voi puhua, kun lapsia nukkuu samassa huoneessa. Myöhemmin kuitenkin kävi ilmi, että hän oli nukkunut mökille tulleen kaverinsa naispuolisen serkun kanssa. Eksäni kertoi, että nainen oli yrittänyt suudella häntä, ja hän oli joutunut "aamulla vakuuttamaan kavereilleenkin, ettei heidän välillään ollut sängyssä mitään tapahtunut". Uskoin häntä, mutta jossain syvällä sisimmässäni minua kiukutti tapahtuma - sanoin kyllä eksällenikin, että oliko hänen ihan välttämätön pakko nukkua tämän naisen vieressä?

Kaksoissidosviestintä on myös ilmiö, jolle pitkään etsin nimeä. Kun eksäni esimerkiksi puhui "mokistani", kuinka oli joutunut miettimään, voisinko koskaan olla hyvä vaimo ja äiti, hän sitten yhtäkkiä sanoikin, ettei ymmärtänyt miksi suhtaudun niin raskaasti näihin juttuihin - että niille pitäisi vain pystyä nauramaan. Eksäni valitti, että annan liian helposti kävellä itseni yli, mutta sitten kun väitin vastaan ja puolustauduin, hän olikin kävelemässä ovesta ulos (tätä sattui siis useamman kerran). Tein miten tahansa, en tainnut voida tehdä oikein.

---

Kun nyt viimeisimpänä olen soimannut itseäni siitä, että olin liian kiltti suhteessani eksääni kohtaan, niin olen tullut ajatelleeksi myös seuraavaa juttua: Eksäni puhui omasta eksästään, B:stä, ihailevaan sävyyn, kuinka B oli pistänyt hänelle vastaan. Eksäni totesi, että jos häntä "ei pidetä kurissa, hän "elää kuin sika pellossa". Eksäni myös puhui kaipaavasti siitä, kuinka "symbioottinen suhde heillä oli B:n kanssa ollut", kuinka B oli soitellut tosiaan sen täällä mainitsemani "kymmenen kertaa työpäivän aikana" eksälleni. Minä taas loukkasin häntä, kun saatoin vain ilmestyä kotiin työpäivän jälkeen, eikä "mieleeni tullut soittaa heti, kun pääsen työpaikan ovesta ulos". No - B siis piti kuria eksälleni, eikä antanut tämän kävellä hänen ylitsensä, mutta mitä hyötyä siitä oli ollut, kun katsoo heidän miltei kymmenen vuotta kestänyttä suhdetta siinä valossa, kuin mitä minä siitä sain kuulla? Millaista B:llä oli ollut tuossa suhteessa?

Tulin miettineeksi tätä asiaa, sillä puhuttuani kaverini kaverin kanssa hänen kokemuksestaan "hämärässä suhteessa" ja sen todellisuuden selviämisestä toisen naisen tultua kertomaan jälkeenpäin asioiden oikeasta laidasta aloin pohtia, mitä minä voisin kertoa B:lle. Todettakoon heti alkuunsa, että en aio oikeasti ottaa yhteyttä B:hen, sillä tiedän sen verran, että hän on päässyt hyvin eteenpäin elämässään. Mutta nyt asiaa ajatellessani pelkään pahoin, että tiedän, miltä B:stä on suhteessaan eksääni tuntunut. Tai toisin sanottuna: jos eilisen sää ennustaa parhaiten huomisen säätä, ehkä se, mitä sain kuulla eksäni ja B:n suhteesta, selittää eksäni ja minun suhdetta.

Eksäni kertoi, että oli pettänyt B:tä ensimmäisen kerran puolen vuoden seurustelun jälkeen. Myös heidän suhteessaan oli käynyt nopeasti niin, että "ihannekuva" oli saanut särön heti alkuunsa ja eksäni oli joutunut miettimään, voisiko olla B:n kanssa. Tämä ensimmäinen särö oli liittynyt hassuun sattumukseen, jonka B oli kertonut omilta kouluajoiltaan, mutta mikä oli saanut eksäni "vakavasti pohtimaan" B:n mielenterveyttä. Seuraava särö oli sama kuin minunkin kohdallani: B:llä oli ollut liikaa ja "vääränlaisia" suhteita menneisyydessään.

No, eksäni oli kuulemma "soutanut ja huovannut" vuosikaudet suhteessaan B:n kanssa. Samaan aikaan sivusuhteita oli ollut lukuisia, muunmuassa näiden mainitsemieni yhteisten työkavereidemme kanssa. Samaan aikaan eksäni ja B olivat siis asuneet yhdessä, ja jotenkin B ei ollut koskaan saanut silti tietää näistä suhteista. Kysyin joskus eksältäni, miten tämä edes oli mahdollista - kuulemma siten, että hän kävi työpäivän jälkeen "vierailuilla", tai B:n ollessa matkoilla ja töissä toisella paikkakunnalla.

Alunperin eksäni kertoi minulle, että hänen kymmenien tuhansien eurojen velkansa olivat seurausta hänen ja B:n yhteiselämästä - ja että B kieltäytyi maksamasta omia osuuksiaan syntyneistä veloista. Olin tietenkin kauhuissani B:n käytöksestä ja ihmettelin sitä syvästi. Puolen vuoden seurustelun jälkeen eksäni kertoi uhkapeliriippuvuudestaan ja kävi ilmi, että suurin osa hänen veloisaan olikin pelivelkoja.

Eksäni totesi joskus ohimennen muutettuamme yhteen, että sori kun hän jättää roskia ja pyykkejä ympäriinsä lattioille - hän ehti niin tottua siihen, että B siivosi hänen jälkensä. Kuulemma heidän taloudessaan kaikista kotitöistä huolehti B.

Eksäni ihmetteli, miksi B yrittää pitää yhteyttä häneen eron jälkeen. Ja miksi, joka kerta kun he näkivät, B vain itki koko tapaamisen ajan. Kun sanoin, että kyllähän eksäni varmasti pitää B:tä mielenkiintoisena ihmisenä, kun he olivat vuosikymmenen yhdessäkin, eksäni totesi siihen, että ei - ei B ollut kovin kiinnostava ihminen.

Eksäni kertoi, että hän ei itse itke koskaan, sillä hän ei osaa itkeä.

Hiljaisuudessa lähetän kaikki parhaimmat toivotukseni B:lle hänen elämäänsä. Se ei ole ollut oikein, mitä hän on joutunut kokemaan (miten hän sen sitten onkaan kokenut). Se, mitä eksäni hänestä puhui, ei ollut oikein. Ehkä eksäni puhuu samalla tavoin nyt minusta. Se, mikä lohduttaa, on totuuden tapa käydä ilmi ennemmin tai myöhemmin.

---

Vielä yhden kerran haluan todeta, että nämä omat arveluni siitä, mitä tapahtui, ovat jälleen vain arveluja. En tiedä, oliko eksäni suhteessa minuun mitään samaa kuin hänen ja B:n suhteessa. En tiedä, onko eksäni narsisti tai oliko esiinnousseissa ongelmissa kyse narsistisesta ihmissuhteesta. Mutta täytyy sanoa, että näin loppujen lopuksi uskon vahvasti siihen, että näissä arveluissani on paljon järkeä - liian paljon asioita saa selityksen, liian paljon täsmää.

Uskon myös vahvasti, että eksäni rehellisesti voi huonosti suhteessamme. Jatkan arveluitani: hän todennäköisesti odottaa löytävänsä täydellisen naisen, sellaisen, joka ei herätä hänessä mitään negatiivisia tunteita. Jos särö löytyy, se kasvaa hallitsemattomaksi pahaksi oloksi, eikä eksäni tunne voivansa tälle mitään. Tämä johtuu osaltaan siitä, että eksäni paha olo vuotaa hänen kuorensa ulkopuolelle, kun hän alkaa käyttää "tuhoavaa kommunikaatiota" - piikittelyä, kiusaamista, vyön alle iskemistä. Eksäni sanoi, että on oppinut tavan kotoaan. Tietysti suhteemme aikana tutustuin jonkin verran eksäni sukulaisiin, ja sieltä löytyi yksi karmaiseva yksityiskohta: kun eksäni oli lapsi, hänen isänsä oli pettänyt äitiä työkavereiden kanssa - kun vanhemmat olivat lopulta eronneet, isä oli alkanut seurustella itseään parikymmentä vuotta nuoremman kollegansa kanssa. Täytyy sanoa, että pahin asia, mitä eksäni suhteemme aikana sanoi, oli: "en ymmärrä sellaista, että jos puoliso sairastuu vakavasti eikä paranemisesta ole takuuta, niin pitäisi jäädä odottelemaan - ehkä tämäkin on sellainen mies-nais-juttu, että te naiset jäätte siihen sitten hoivaamaan". Miltä eksästäni onkaan lapsena tuntunut perheen tapahtumien äärellä? Miten paha olo ihmisellä pitää olla, että mieli alkaa puolustella tilanteessa väärin toimineen osapuolen logiikkaa...

Toisin sanoen, en juurikaan usko pahuuteen ja tahallisuuteen. En usko, että narsistisilla ihmisillä on hyvä olla. Kun mietin eksäni ja B:n suhdetta, ja ylipäätään kaikkea, mitä eksästäni tiedän, en enää joka tapauksessa pysty ihmettelemään, mistä paha oloni suhteessamme syntyi. Se ei ollut eksäni vika sen enempää kuin minunkaan, mutta meistä yhdessä, noista lähtökohdista, ei voinut tulla mitään. Kun lukee kuvausta narsistin uhreiksi päätyvien luonteenpiirteistä, tunnistan niistä liikaa itseäni. Mutta, tavallaan eksäni oli narsistin uhrin uhri: paitsi että emme voineet parantaa toisiamme, emme voineet parantaa itseämme suhteessamme.

---

Eräs poliitikko kertoi vastikään haastattelussa, että hänelle itselleen tärkeä kappale on erobiisi, Björkin "It's not up to you". Siinä lauletaan:

"I can decide
What I give
But it's not up to me
What I get given
Unthinkable surprises
About to happen
But what they are

It's not up to you
Well it never really was"

Tällä hetkellä minulla on aika levollinen olo. Vuosi sitten tähän aikaan aloin malttamattomana ja iloisena odottaa tulevaa matkaa lämpimälle paratiisisaarelle - tietämättä, että noista lomapäivistä tulisi viimeisiä päiviä yhdessä eksäni kanssa. Niinkin ihania ja kauniita nuo aurinkoiset päivät olivat, ne eivät olleet totta, ja jossakin sisimmässäni, jostakin syystä, tiesin sen kyllä. Täksi vuodeksi suunnittelen unelmamatkaa hyvän, ihanan ystäväni kanssa - toivottavasti se toteutuu - ja se tuntuu todelliselta!