Minkä taakseen jättää.
En voi luoda ihmissuhteita…miksi? Olen ihan kivan näköinen, kauniiksi kehuttu, tämmönen taskukokonen tapus, joka on sosiaalinen ja huumoriakin riittää.
En voi seurustella, kuulemma koska olen tullut hylätyksi elämässä liian usein, en ole koskaan seurustellut, pelkään että ”kumppanini” huomaa kuka todella olen ja jättää minut….
Enkä noin yleisesti pysty pitämään puolianikaan, koska jos aiheutuu kovakin riita, joka sisältää edes vähän kovia otteita, muistan lapsuuteni ja rupean tärisemään, änkyttämään, eivätkä jalkani enää kanna….Minut on leimattu tästä syystä vain palkuriksi….
Miten jättää taakseen menneisyys, ennen kuin jään ikuisiksi ajoiksi yksin… ☹️
tunari kirjoitti 28.10.2005 klo 13:51:
En minäkään ole ollut tyttöjen kanssa, pussaillut olen suulle mutta senkin teen aika varovasti, koska en ole valmis vielä seksisuhteeseen. Mutta minuakin vaivaa kun tuntuu että sitä on todella lapsellinen. Kirjoitin tukihenkilöllekin täällä ja kyselin seksiasioista, sekin oli jo tarpeeksi vaikeaa. Minua oikeastaan pelottaa koko asia, siksi odotellen. Armeijassa saan asiasta kuulla.
Muuten minunkin nuoruuteni oli sellainen että sen kyllä haluaa unohtaa. Onneksi ei ole rikosrekisterissä nimeä, en pääsisi rajavartiostoon töihin jos olisi. Miksi muuten siitä menneisyydestä pitää niin paljon puhua terapiassa, eihän sitä pääse ees unohtamaan kun 2*viikossa muistelee.
tunari tässä ei oo kyseessä sellasesta suhteesta, vaan ihan ihmissuhteesta on kyse. tai siis parisuhteesta. ja Batterylle et harrastan kyllä skepan ja passon soittelua. ja ettei ihan aiheesta eksytä pitemmälle, niin Soololle: kai sulla on joku ihminen johon voi turvautua tarpeen tullen? koska mä tiiän kans ettei oo helppoo ihmissuhteita solmia tai ystävyys suhteita. itseasias en osaa puhuu sillee miten pitäis asioista puhuu.. ku joko en osaa tai sit en tiiä sanoja miten ilmaisis tai no oikeestaan sekä että. Ja tunarille: miks tunnet olevas lapsellinen? ei kellekkää eka kerta oo helppoo oli sitte kyse pussaamisesta tai jostain muusta. mä taas meen aika helposti kipsii jos mua halaa tuntematon ihminen tai sillee.. sillonki ku yks naikkonen kävi ja sain ekan suukon nii olin iha kipsissä kuten hän sit sano mailissaki. mut ei ihminen ujoudelleen voi mitään.. mut onneks on maailmassa muutaki ku SE, vai mitä tunari? ite en osaa ees nauttia elämästä. ku aina on jotain huolia joita pitää murehtia. siinä taidan ollakki loistava..
ujom86 kirjoitti 26.10.2005 klo 15:30:
.. ja toisaalta oon katellinen niille ihmisille joitten kohalla tapahtuu jotain esim. just mitä tossa ekassa luki... ja säälittävää jos ny pussaa ekan kerran kimmaa oli sitte vanhempi tai ei nii 19veenä. muut on ties tehny mitä jo 15veestä alkaen, mulla ei oo tapahtunu yhtää mitään.
Olen viettänyt aika rankan nuoruuden. Join yläasteella aika paljon, menestyin kuitenkin hyvin koulussa joten vanhempani eivät ehkä ihan tajunneet tilannetta, tai eivät vain välittäneet. Noihin aikoihin kuuluu paljon juttuja, jotka mielelläni unohtaisin. Känninen surullinen pikkutyttö humalassa. Noihin aikoihin menetin neitsyyteni..en edes muista kaikkien ihmisten nimiä keiden kanssa olin.
Muutin 16-vuotiaana yksin asumaan uuteen kaupunkiin. En ollut todellakaan valmis siihen, mutta olin päättänyt tehdä sen. Lukuisia seksisuhteita ja yhdenyönsuhteita, juhlia juhlien perään. Oli pakko tehdä kokoajan jotain mikä sekoittaisi pään, ettei arki iskisi vasten kasvoja. Oli niin kamala olo, että oli pakko.
Olisin varmasti ainakin vähän tasapainoisempi ilman noita kokemuksia, ne ei todellakaan ole sellaisia mistä kannattaisi olla kateellinen, ne on sellaisia, joita en ole kenellekään ikinä pystynyt sanomaan, niistä tulisi todellisia jos sanoisin ne ääneen. Nyt ne tuntuvat vain unilta.
Jos tapaan noita ihmisiä kadulla joihin tutustuin noina vuosina, en todellakaan jää kysymään kuulumisia. Useimmiten saan paniikkikohtauksen, menetän todellisuudentajuni, ja juoksen karkuun.
Ilman noita aivotnarikkaan-vuosia olisin säästynyt aika paljolta. Olisin varmasti kokenut tähänastisen elämäni aikana tasapainoisen ja rakastavan parisuhteen, mutta osittain noiden vuosien takia,en pysty siihen, en luota ihmisiin. En luota siihen että joku rakastaisi minua ilman pinnallisia syitä, sellaisena kuin olen.
panik kirjoitti 29.10.2005 klo 09:58:
Olen viettänyt aika rankan nuoruuden. Join yläasteella aika paljon, menestyin kuitenkin hyvin koulussa joten vanhempani eivät ehkä ihan tajunneet tilannetta, tai eivät vain välittäneet. Noihin aikoihin kuuluu paljon juttuja, jotka mielelläni unohtaisin. Känninen surullinen pikkutyttö humalassa. Noihin aikoihin menetin neitsyyteni..en edes muista kaikkien ihmisten nimiä keiden kanssa olin.
Muutin 16-vuotiaana yksin asumaan uuteen kaupunkiin. En ollut todellakaan valmis siihen, mutta olin päättänyt tehdä sen. Lukuisia seksisuhteita ja yhdenyönsuhteita, juhlia juhlien perään. Oli pakko tehdä kokoajan jotain mikä sekoittaisi pään, ettei arki iskisi vasten kasvoja. Oli niin kamala olo, että oli pakko.
Olisin varmasti ainakin vähän tasapainoisempi ilman noita kokemuksia, ne ei todellakaan ole sellaisia mistä kannattaisi olla kateellinen, ne on sellaisia, joita en ole kenellekään ikinä pystynyt sanomaan, niistä tulisi todellisia jos sanoisin ne ääneen. Nyt ne tuntuvat vain unilta.
Jos tapaan noita ihmisiä kadulla joihin tutustuin noina vuosina, en todellakaan jää kysymään kuulumisia. Useimmiten saan paniikkikohtauksen, menetän todellisuudentajuni, ja juoksen karkuun.
Ilman noita aivotnarikkaan-vuosia olisin säästynyt aika paljolta. Olisin varmasti kokenut tähänastisen elämäni aikana tasapainoisen ja rakastavan parisuhteen, mutta osittain noiden vuosien takia,en pysty siihen, en luota ihmisiin. En luota siihen että joku rakastaisi minua ilman pinnallisia syitä, sellaisena kuin olen.
hmm.. et tainnu ymmärtää jutun pointia? Toisin ku sä ja moni muu mun ikäne, teille tapahtuu kaikenlaista ja sillee.. mun elämä on ollu pelkkää jotain, ei sille oo ees sanaa.. ei oo draamaa, ei komediaa ku se on nii tylsää et huh huh!! kukaa ei oikeesti ymmärrä. ja jos asuisin koko ikäni äidin kans kuten sisko, nii joko 1 oisin jossain lastenkodissa tai B oisin varmaa joku narkkari tai vastaava. ku äiti on nii tyhmä ettei tajuu miks oma äiti sanoo "kyl mä susta välitin" koska ei itekkään taida ymmärtää et se oli sen äijän kans enemmän ku musta huolehti tai siskosta, tai no sehän oli iso kimma. ja musta tollane on nii raivostuttavaa, ku mä tiiän miltä musta tuntu ja minkälaista se oli. mä muistan lapsuudesta paljo, mut äiti ei tajuu sitä. ja, hei en mäkään luota ihmisii.. ja se pistää vihaks ku just kaikki muut kertoo et on tehny sitä ja tätä ja juonu vkonloput ym. ja tehny kaikkee idioottimaista. Mut ketää ei oikeesti aattele et ku ei oo kavereita, ei oo ystäviä ei oo ketää lähipiiris jonka kans tekis jotain. Ja jos joisin ja sit jos kävis nii et sammuisin ja sillee nii aika varmaa ois et varmaa kuolisin tänne tukehtuisin ku ketää ei oo kattomas perää.. no, antaa olla ku kerta ei se elämä oo muutenkaa ollu ikuna "kivaa" tai hianoo kuten nykynuorilla. mun elämä on TYLSÄÄ!!! kukaa ei sitä tajuu, ja sellasena se varmaa pysyyki koko elämän. no, pitää kai sit viillellä ja elää "normaalisti". tai no kyllä mulle sanottii ettei viiltely kuulu "normaalii" nuoruutee.. mulle se on normaalii, ei sillä mitää väliä oo vaikka tulee sanomista. kukaa ei tajuu millasta on. kohta tulee kyyneleet.. ☹️ parasta lopettaa.. ai nii. mä tiiän et mä osaan surkutella loistavasti, mut en tiiä miten sen sais loppuu..
Jutun pointti oli se, että se mistä sinä sanot jääväsi paitsi, on minun menneisyyttäni mistä haluaisin päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ei ne ihmiset ole ystäviä, ne on ihmisiä kenelle kelpaa niin kauan kun hymyilyttää.