Olen 21v ja tuntuu, että pari vuotta on ollut jo epätodellista puuroa. En oikeen osaa sanoa että olenko saanut mitään aikaiseksi. En ole käynyt lääkärissä, kun tuntuu etten ole tarpeeksi sairas tms ja kuitenkin asiat ovat kohtuullisesti sujuneet. Kunnes nyt olen täysin umpikujassa.

Koin teini-iässä päihderikkaan ja väkivaltaisen (siis miehen puolelta nämä) suhteen. Tuntuu että sain siitä ikuiset arvet, vaikka koko ”suhteen” ajan tajusin että nyt minulla pelataan. Sen jälkeen tapasin pojan, jonka olin tuntenut pienestä asti ja hän antoi minulle kaiken mitä olin ikinä toivonut. Hän hoiti minut kuntoon. Tosin hän myös lopetti huumeidenkäytön takiani. Nyt 4v myöhemmin asiat ovat hiukan toisin. Olen ilmaa, ikuisen raivonpuuskien kohde ja pelkään rakastani kun hän on juonut. Ei pysty lopettamaan ennen kun on niin pihalla ettei tajua mitään. Alkoholi on korvannut päihteet ja tämä tieto tuli vakavuudessaan minulle ilmi vasta n6kk sitten kun muutimme yhteen.

Nyt joulun alla sain puhuttua hänet lääkäriin. Ja hoito on sitä mitä Helsingin terveyskeskusten kuvittelinkin tarjoavan. Lääkäri määräsi toisella kerralla, nukahduslääkkeet, rauhoittavat ja masennuslääkkeet sen kummempia kyselemättä. Lähetettä eteenpäin ei määrätä, koska ei kuulemma kuitenkaan pääse.

Nyt olen täysin yksin. Hän on kotona kun on täysin maassa ja jos saa voimia tehdä jotain niin lähtee kavereiden kanssa ulos. En keksi pakokeinoa tästä elämästä.Olen ollut maassa jo pitkään, mutta sain taas itseäni niskasta kiinni kun yritin auttaa toista. Tuntuu ettei panostani arvosteta. Henkisesti olen lopussa, fyysisesti hyvä kun jaksan edes kotoa lähteä ja taloudellisesti pa, kaupan päälle tuli koululta kirje että opintojen huonon edistymisen takia niitä pitäisi selitellä ja jos selitykset ei kelpaa niin kela katkoo tuet.

Kertokaa joku miten täältä suosta voi rämpiä pois? En pysty puhumaan kenellekkään, koska kukaan perheestäni/ystävistäni ei ymmärrä tilanteen vakavuutta. Äitini sanoo vaan että ulos niin piristyt, mutta kun en jaksa mennä ulos. Mieheni ongelmista ei tiedä kukaan muu kuin minä. Tuntuu vaikealta kertoa maailmalle, että minä entinen superihminen joka jaksoin kaiken, on nyt päinvastaista. Eikä kukaan tunnu tajuavan kun vihjailen, ettei asiat oo hyvin.

Usko avun saamiseen, jotta selviäisin omasta tuskastani, on onneton. Tuntuu, etten tarvitse lääkkeitä, vaan yksinkertaisesti apua ja terapiaa jotta selviän ikuisista vastoinkäymisistäni.

Tein netissä joku aika sitten testin masennuksesta, jollain lääkärisivuilla ja vastaus oli että olen vakavasti masentunut ja vakavasti ahdistunut. Tuntuu vain ettei pelastusta ole.😭

Olisi kiva kuulla, jos jollain samanlaisia kokemuksia ja miten niistä selvitään? Haluaisin alkaa elämään sitä elämää, mitä muutkin ihmiset elävät. Jossain täällä muumioni sisällä olen vielä pirteä ja haluan entisen elämäni takaisin.