Huomasin että olen kirjoitellut tänne näistä ongelmista viimeksi parivuotta sitten. Olen ollut mieheni kanssa yli 25 vuotta, kaksi lastamme lähestyvät kovasti jo teiniikää.
Parisuhteemme on ollut jo vuosia kylmä ei läheisyyttä eikä lämpöä. Välillä me jotenkin hetkeksi lähennymme ja meillä on ihan mukavaakin, teemme asioita yhdessä ja keskustelemme, tätä on noin muutama kuukausi vuodesta. Loput onkin sitten jälleen viileää.
Puolisoni sairastaa maanis-depressiivisyyttä ja tämä näkyy siinä että kun hänellä on normaali kausi, meillä menee ihan kivasti, mutta suurin osa vuodesta menee maanisesti tai depressiivisesti. Maanisena hän on sietämätön…säheltää ja touhuaa ja ei todella tarvitse minua mihinkään. Olen ollut eroamassa monesti, mutta aina ollaan keksitty taas syy jatkaa ja puhumalla hän on saanut minut jäämään aina. Nyt olen itse väsynyt ja henkisesti rikki tästä vuoristoradasta enkä jaksaisi enää noita oikkuja, kysynkin nyt jos jollain olisi viisaita neuvoja antaa, milloin voi luovuttaa? Lopettaa yrittämästä? Pelkään kuollakseni yksinjäämistä…mutta kun mietin vuosia taaksepäin olen ollut kovin yksin silloinkin. Puolisoni mielestä minä olen se joka vaatii mahdottomia ja mikään ei kelpaa minulle. Olemme käyneet parisuhdeterapiassa ja minä käyn yhä keskusteluryhmässä mutta yhä vaan voin henkisesti hyvin huonosti.
Hei! Bibo ihmisenä ja sen että olin parisuhteessa myös bibo ihmisen kanssa melkeen 10 vuotta. Voin samaistua sinuun ja kertoa ettei ole mitenkään helppoa.
Muista, että meillä on vain yksi elämä elettävänä ja vain sinä voit tehdä päätöksen. Kukaan muu ei tee sitä puolestasi. Sinun täytyy olla vahva.
Itselläni kävi niin että ero tuli silmäräpäyksessä josta oli kyllä puhuttu monta vuotta jo että erotaan. Eli vähän samanlainen tilanne.
Meillä kylläkään ei ollut lapsia, mutta jos homma ei toimi niin on parempi katsoa tulevaa. Oikeasti, löydät ihmisen joka oikeasti raskastaa sinua, et ole vain löytänyt sitä vielä.
Ero tekee kipeää kaikille, mutta aika parantaa haavat. Niinhän se sanontakin menee.
Ole rohkea! Mieti kaikessa rauhassa, voit jopa jutella miehesi kanssa asiasta mitä hän on mieltä. Kirjottele... 🙂🌻
Jatketaan Keatonin tarinaa nyt täällä.
Eli kävimme parisuhde terapeutilla ja en tiedä helpottiko se oloa ollenkaan. Aika suoraan vaimoni teki selväksi, että olin hänen ensi rakkautensa ja myöhemmin tullut muita ihastuksia joista sitten tämä yksi on edennyt rakkaudeksi saakka, joka ei ole päässyt haalistumaan. Oma osani on ollut jäädä perhe-elämän mahdollistajaksi ja toimintayksikön pyörittäjäksi, joka on taannut sujuvan arjen. Ja vaikka puolisoni on vannonut vuosien varrella jättävänsä tämän sivusuhteen, niin aina se on noussut takaisin kuvioihin.
Olen niin ahdistunut ja huonovointinen. Tuntuu kuin olisi jatkuva koeaika päällä. Hulluinta on, että rakastan tuota ihmistä, mutta hänen tunteensa ovat meh-asteella minuun. Hän haluaa pitää kakun ja syödä sen samaan aikaan. Silti hän ei halua luopua perheestään, mutta ei pysty luopumaan tästä tahollaan olevasta soulmatesta, joka olisi niin kiva pitää kirjeenvaihtokaverina ja nähtävästi satunnaisena hotellikumppanina.
Meillä on hyvä arki. Meillä on ihanat, hyvät lapset, joilla on hyvä koti. En tiedä onko minun tehtävä kannatella hänet tästä yli, koska kyllä siellä sitä yhteyttä meillä myös on.
Mutta helvetti mikä tilanne.
Keaton, tuo "rinnalla toinen suhde" syö parisuhdetta. Se luo epävarmuutta ja nakertaa parisuhdetta tunne tasolla Sitä on vaikea selittää, kertoa ymmärrettävästi tappiin saakka toiselle, hänelle joka suhdetta yllä pitää - tyhjentävästi niin, että hän joka tilanteessa on suurin tekija tekisi ratkaisunsa joka helpottaisi kaikkien tilannetta.
Minäkään en ymmärrä miten tuollainen kuvio on mahdollista ylipäätään niin, että siitä voisi nauttia ja olla onnellinen jokainen osapuoli. Jokuhan siinä kuitenkin on se joka saa ns. tyydytyksen kaikin tavoin ja nauttii tilanteesta sitä ei voine kieltää.
Kun ovat lapset, vuosien yhteinen elämä kaikkineen - se on vaikeaa. Edelleenkin toisen elämän, parisuhteen, avioliiton, ystävyyden kunnioittamin mielestäni puuttuu hyvin moneltä nykypäivänä. Liikaa ei ajatella sitä miltä toisesta tuntuu. Itsekkyys, se on jotain sellaista josta ei kenenkäön tulisi olla ylpeä.
Keaton,
tilanteesi kuulostaa siltä, että olet joutunut ns. puun ja kuoren väliin. Vaimosi kannalta tilanne lienee juuri sellainen miksi sen olet mieltänyt; toimit arjen mahdollistajana ja hän saa vapaasti ja ilman suurempia järjestelyjä esimerkiksi lasten hoidon suhteen tapailla tätä ihastustaan.
Ehkä hurja ehdotus, mutta oletko ajatellut jos vaatisit itsellesi vastaavia vapauksia tai vaihtoehtoisesti pohtisitte yhdessä millaista se elämä olisi erillään. Miten tämä vaimosi ihastus suhtautuu siihen, että myös hänen täytyisi jatkossa ottaa vastuuta arjen pyörittämisestä.
Aikoinaan olin itse aviomiehenä vastaavassa kuviossa ja tulin siihen päätelmään, että kilpailu rakastajan kanssa on mahdotonta. Vastuu perheestä ja sen hyvinvoinnista asettaa lähtökohtaisesti aviomiehen epäreiluun asemaan rakastajaan nähden.
Näinhän se on. Voi antaa vaikka kuinka paljon, mutta sillä ei ole mitään väliä, jos se ei ole juuri sitä, mitä toinen kaipaa. Ja vaikka halutessaan voi rakastua puolisoonsa uudelleen, puoliso ei mitenkään voi olla niin uusi, jännittävä, kiinnostava. Kauneimpia rakkaustarinoita ovat ne, joista ei tullut tai voi tulla mitään, koska niistä voi kuvitella ja haaveilla mitä tahansa ilman, että arki ja perusteellisempi tutustuminen tunkevat ikävästi väliin. Helposti unohtuu, että on se puolisokin joskus ollut oma valinta. Saati että puolisolla on oma elämänsä ettei se ehkä joskus enää olekaan siinä. Toista ei voi omistaa, kumpikaan.
Keaton, tiedän hyvin, että lapset tekevät asetelmasta haastavan. Eron myötä moni asia heidän elämässään muuttuisi. Vanhempana ymmärrän, että muutama vuosi omasta elämästä lasten hyvinvoinnin takia tuntuu kovin pieneltä uhraukselta. Mutta silti mietityttää, kuinka paljon sinulla menee energiaa tähän mahdottomaan tilanteeseen. Sitä ei usein tajua kuin vasta jälkeenpäin. Toisen mieltä ei voi muuttaa, toisen pään sisään ei voi mennä kääntelemään nuppeja oikeaan asentoon. Omaa asennettaan ja katsantokantaansa muuttamalla voi asioita helpottaa tiettyyn rajaan saakka, mutta ei omia tarpeitaan voi jatkuvasti painaa pinnan alle tai antaa toisen suorastaan loukata. Eikö ole inhimillistä haluta olevansa jollekulle tärkeä? Että joku välittäisi, miltä tuntuu? Että olisi luottamuksen ja rehellisyyden arvoinen?
Olet epäilemättä mahdollistanut vaimosi toimintaa, mutta siitä älä koe syyllisyyttä tai katkeruutta. Olet tehnyt sen siksi, että olet halunnut tehdä oikein: kantaa vastuusi vanhempana. Vaimosi ei ehkä tahallaan ole sinua siihen rooliin ollut ajamassa, asiat vain ovat päässeet luiskahtamaan. Kysyt, onko tehtäväsi kannatella hänet tästä yli. Ei ole pakko, jos ei tahdo tai jaksa.
Tämä on ollut niin typerä tilanne, että todellisessa maailmassa näiden "rakastavaisen" välissä on ollut 300 kilometriä vuosikymmennen ajan. Todellisuudessa kumpikin on naimisissa tahoillaan. Todellisuudessa ovat olleet toisiinsa ihastuneita 19-vuotiaita, mutta kumpikaan ei ole sitä koskaan sanonut ääneen ja elämä vei mennessään.
Sitten menee 10 vuotta väliä ja kumpaisenkin parisuhteessa on karikkoja ja mystisesti toinen löytyy uudelleen mystisen hopeareunuksen kera. Miten aviopuoliso voi puolustautua tuollaista vastaan? Pakostikin tulee räiskymistä, tulta ja tappuraa, elämän ei kuulu olla aina laadidaadaa tanssimistä pilvenhattaralta toiselle.
Onhan se hyvä, että sitten on se varasuunnitelma, varaventtiili, se ihana kaveri joka laittaa viestin loppuun aina sydämen eikä puhu mistään pyykeistä, nurmikonleikkuusta, lainanlyhennyksestä, autonhuollosta... Eikä rojahda väsyneenä päivänpäätteeksi omiin ajatuksiinsa edes hetkeksi. Voi suunnitella seuraavaa hotellireissua, salaista kahvihetkeä, tekosyytä käydä katsomassa kummilasta joka kätevästi asuu samassa kaupungissa... Annosteltuna sopivasti parin kuukauden välein. Se on niin hienoa ja kätevää.
Ei aviomiehellä ole mitään jakoa tuossa pelissä. Se on hävitty käsi kun itsellä ei ole yhtään valttikorttia kädessä ja toisella on ne kaikki.
Eniten tuossa kuviossa pistää ärsyttämään se, että tällä rakastajalla on oma avioliitto, jossa on mielenhäiriöistä kärsivä vaimo (mikä nyt tietysti selittää miksi romanttiset tunteet pitää saada suunnattua muualle), joka on autuaan tietämätön tästä kaikesta. Jos tietäisi, niin ranteet auki, joten parempi vaan ettei tiedä. Mutta se pokka, millä vuoden jälkeen vielä vedellään ilman huolta kiinnijäämisestä, niin pistää ajattelemaan. Tässä on kaikkinensa 7 ihmistä sotkeutuneena lapset mukaanlukien ja se on paljon enemmän kuin kahden vispilänkautta.
Vaimoni yrittää jättää ajatuksensa tästä ulkopuolisesta. Ei lupaa mitään. Koska on aiemmin luvannut turhaan. Hän yrittää.
Mä niin tiedän tunteesi, vaikka pienemmässä mittakaavassa
Meillä on/oli mieheni kanssa tapana viestitellä niitä näitä kesken työpäivän. Nyt, kun saan viestin, mietin, monesko vaihtoehto olen, monentenako listalla. Onhan niitä varmaan kiinnostavampiakin puheenaiheita ja keskustelukumppaneita. Minä vastaan viestiin Huomenta kulta ja voi että se kullan kirjoittaminen kirpaisee! Tunnenko oikeasti niin häntä kohtaan vai vedänkö jotain roolia? Vaikka toisaalta, on tuo mies parilta pilveltä jo ehtinyt tipahtaakin, että toivoa siis on. Jos jaksaa toivoa. Usein tuntuu, etten jaksa välittää, olen ja ajelehdin vain. Keskityn ns. omaan elämään. Mutta eivät asiat sillä katoa, että on ajattelematta niitä.
Leisku tuossa toisessa ketjussa kirjoitti puolisonsa laukoneen moneen kertaan kuullun totuuden: toisen kanssa kaikki on niin helppoa. Ihastuksen kanssa kaikki tuntuu helpolta, koska se ON helppoa: ei tarvitse miettiä, mitä tänään syötäisiin, vaan saa pakopaikan, hetken poissa omasta elämästä. Elämästä, jollaisen on joskus itse halunnut ja rakentanut, mutta josta on niin helppo syyttää muita tai olosuhteita, kun ihan kaikki ei olekaan vain kivaa. Saa elää haaveissa. Ja kuitenkin on takaporttina se vanha, ihan ok elämä, johon luulee voivansa palata, jos ei onnistukaan. Riskitöntä?
Kovasti siltä näyttää, että vaimosi pään sisällä pitää tapahtua jotain todella radikaalia, jotta tilanne muuttuisi. Et voi yrittää teidän molempien edestä. Ydinkysymys taitaa olla, mikä sulle riittää. Voitko uskoa, että hän muuttuisi? Voitko elää sen ajatuksen kanssa, että hän ei muutukaan, vaan jatkaa egobuustin hakemista muualta? Kuinka pitkään jaksat tai haluat odottaa?
Sulla on valttikortit, mutta ne onkin sellaiset kortit, ettei vaimosi ehkä tajua, miten niillä pelataan, ennen kuin menettää ne.