riisipuuro kirjoitti 3.1.2017 22:58

Huomasin että olen kirjoitellut tänne näistä ongelmista viimeksi parivuotta sitten. Olen ollut mieheni kanssa yli 25 vuotta, kaksi lastamme lähestyvät kovasti jo teiniikää.
Parisuhteemme on ollut jo vuosia kylmä ei läheisyyttä eikä lämpöä. Välillä me jotenkin hetkeksi lähennymme ja meillä on ihan mukavaakin, teemme asioita yhdessä ja keskustelemme, tätä on noin muutama kuukausi vuodesta. Loput onkin sitten jälleen viileää.
Puolisoni sairastaa maanis-depressiivisyyttä ja tämä näkyy siinä että kun hänellä on normaali kausi, meillä menee ihan kivasti, mutta suurin osa vuodesta menee maanisesti tai depressiivisesti. Maanisena hän on sietämätön...säheltää ja touhuaa ja ei todella tarvitse minua mihinkään. Olen ollut eroamassa monesti, mutta aina ollaan keksitty taas syy jatkaa ja puhumalla hän on saanut minut jäämään aina. Nyt olen itse väsynyt ja henkisesti rikki tästä vuoristoradasta enkä jaksaisi enää noita oikkuja, kysynkin nyt jos jollain olisi viisaita neuvoja antaa, milloin voi luovuttaa? Lopettaa yrittämästä? Pelkään kuollakseni yksinjäämistä...mutta kun mietin vuosia taaksepäin olen ollut kovin yksin silloinkin. Puolisoni mielestä minä olen se joka vaatii mahdottomia ja mikään ei kelpaa minulle. Olemme käyneet parisuhdeterapiassa ja minä käyn yhä keskusteluryhmässä mutta yhä vaan voin henkisesti hyvin huonosti.

Lasten kannalta voi olla aika rankkaa, jos ovat teini-ikäisiä vanhempien erotessa.

Millaista on arkenne? Kutsuvatko lapset kavereitaan kotiinne kylään?

Kysyn tätä siksi, että kärsin itse lapsena todella paljon molempien vanhempieni mielenterveysongelmista. Isäni bipolaarisuus oli suoraansanottuna mitätön kärsimys verrattuna äitini skitsofrenisiksi harhoiksi ja näyiksi kasvaneeseen masennukseen. Lakkasin 13-vuotiaana tuomasta ystäviä kotiin, koska silloin äitini harhaisuus alkoi olla jo miltei jokapäiväistä. En halunnut tuoda kavereita kotiin, koska äitini saattoi koska tahansa alkaa puhua äänille, huutaa tai huonoimmassa tapauksessa heitellä tavaroita tai hajoittaa jotain. Veljenikään ei juuri tuonut ystäviään meille, vaan kyläili vain heidän luonaan.

En tiedä mikä on liikaa. Itse en jaksanut lapsiperhearkea miehen kanssa, joka oli paitsi masentunut myös mustasukkainen, neuroottinen, satunnaisesti väkivaltainen ja hysteerisen pelokas. Itselleni arjen toimivuus oli raja. Miehestä kun ei ollut apua oikein missään naisten eikä miesten töissä. Neuroosien takia vessapaperia kului pari pakettia viikossa ja saippuaa, suihkugeeliä ja shampoota myös varsin kiitettävään tahtiin. Tavallisessa arjessa oli myös kylppäri varsin pitkään varattu, kun miehen piti hinkata käsiään saippualla vähintään 10 minuuttia. Imuroinnissa ja tiskauksessa mies saattoi auttaa, tosin vastalahjana oli useimmiten murjotusta ja mykkäkoulua. Porat ja vasarat olivat liian pelottavia, samoin lamppujen tai valaisimien ripustaminen oli mahdotonta korkean paikan kammon takia. Eron jälkeen oma arkeni helpottui, toisaalta olen eronneena yksinhuoltajana aika yksinäinen.

Onkos miehellä lääkitystä ja terapiaa omassa käytössä?

Ensimmäistä kirjoittajaa kannustaisin olemaan yhteydessä Finfamiin (ent. Omaiset Mielenterveyden tukena ry), josta saa puhelimitsekin apua.

Molemmille osoitan kysymyksen, että mikä siinä yksinolossa tai yksinäisyydessä on niin pelottavaa. Mikä estää rakentamasta uutta sosiaalista verkostoa itselleen? Laiskuus? Uskalluksen puute? Sosiaalisten taitojen puute? Ajan puute? Joku muu, mikä?

Serpentiini kirjoitti 8.1.2017 12:17

Ensimmäistä kirjoittajaa kannustaisin olemaan yhteydessä Finfamiin (ent. Omaiset Mielenterveyden tukena ry), josta saa puhelimitsekin apua.

Molemmille osoitan kysymyksen, että mikä siinä yksinolossa tai yksinäisyydessä on niin pelottavaa. Mikä estää rakentamasta uutta sosiaalista verkostoa itselleen? Laiskuus? Uskalluksen puute? Sosiaalisten taitojen puute? Ajan puute? Joku muu, mikä?

Yksinolo ei mua pelota, se vaan on nyt juuri tosiasia. Tai no, onhan mulla valtavasti seuraa 3-vuotiaasta taaperosta, joka tarvitsee mua milloin mihinkin. Enemmän on kyse ajanpuutteesta ja 2-vuorotyön aiheuttamasta ajoittaisesta väsymyksestä ja vapaa-ajan puutteesta. Lapsi on myös mun luona suurimman osana ajasta ja toisaalta päiväkodista tulee joka kuukausi jokin pöpö, juuri nyt on kausi-influenssa. En tiedä onko sulla serpentiini mitään kokemusta sairaan lapsen hoidosta, mutta voithan itse viettää flunssaasi heräilemällä pari kertaa yössä hillittömiin yskä- ja itkukohtauksiin ja parhaassa tapauksessa siivoat yöllä oksennuksia sängystä, hiuksista, matoista ja vaatteista.

Ja syy siihen, että lapsi on mulla suurimman osan ajasta on se, että isän vointi ei ole niin hyvä, että lapsen kannattaisi olla siellä kovin paljoa. Kun lapsi viimeksi sairastui isänsä luona, niin isä vei toki lapsensa lääkäriin, kun olin ensin etsinyt hänelle puhelinnumeroita, mutta ei uskaltanut antaa lääkärin määräämiä lääkkeitä lapselleen itse.

Yksinäisyyden pelko oli osoitettu oikeastaan tuolle riisipuurolle, joka siitä kirjoitti. Sinulla on varmasti joitain ihmissuhteita, koska olet mukana työelämässä. Useimmilla noin pienten lasten vanhemmilla (yksinhuoltajillakin) on usein verkostoa lastensa kautta. Monet hengailevat vertaisporukoissaan niin, että lapset leikkivät keskenään vanhempien jutellessa. Tämä ei nyt ole mitään viisastelua, kunhan lähinnä pohdin ääneen. Pienten lasten hoito on toki rankkaa ja voi tuntua yksinäiseltäkin, mutta ehkä se tunne on enemmänkin sitä väsymystä kuin puhdasta yksinäisyyttä. Vai olenko väärässä? Ja on minulla jotain kokemusta sairaiden lasten hoidosta, mutta lapsettomana olen toki aika helpolla päässyt. Suosittelen joka tapauksessa rakentamaan niitä sosiaalisia verkostoja. On olemassa paljon mahdollisuuksia: Yksin- ja Yhteishuoltajien liitto, Pienperheyhdistys, sosiaalisesti tuettuja lomia yksinhuoltajille jne. Yksinolo on myös ihanaa, kun siitä oppii nauttimaan. Moni pelkää yksinäisyyttä ihan suotta, siksi ylipäätään vastasin tähän ketjuun.

Serpentiini kirjoitti 8.1.2017 13:13

Yksinäisyyden pelko oli osoitettu oikeastaan tuolle riisipuurolle, joka siitä kirjoitti. Sinulla on varmasti joitain ihmissuhteita, koska olet mukana työelämässä. Useimmilla noin pienten lasten vanhemmilla (yksinhuoltajillakin) on usein verkostoa lastensa kautta. Monet hengailevat vertaisporukoissaan niin, että lapset leikkivät keskenään vanhempien jutellessa. Tämä ei nyt ole mitään viisastelua, kunhan lähinnä pohdin ääneen. Pienten lasten hoito on toki rankkaa ja voi tuntua yksinäiseltäkin, mutta ehkä se tunne on enemmänkin sitä väsymystä kuin puhdasta yksinäisyyttä. Vai olenko väärässä? Ja on minulla jotain kokemusta sairaiden lasten hoidosta, mutta lapsettomana olen toki aika helpolla päässyt. Suosittelen joka tapauksessa rakentamaan niitä sosiaalisia verkostoja. On olemassa paljon mahdollisuuksia: Yksin- ja Yhteishuoltajien liitto, Pienperheyhdistys, sosiaalisesti tuettuja lomia yksinhuoltajille jne. Yksinolo on myös ihanaa, kun siitä oppii nauttimaan. Moni pelkää yksinäisyyttä ihan suotta, siksi ylipäätään vastasin tähän ketjuun.

Ai, no sitten sinun ei varmaan olisi kannattanut kirjoittaa, että "molemmille osoitan kysymyksen". Ja mitä tulee noihin yhdistyksiin, niin ei niillä ole kovin paljoa toimintaa täällä meidän nurkilla, olen kyllä niistä aina kuulolla. Ja on mulla leikkkipuistotuttuja, mutta ne on kaikki naimisissa ja aika harvoin niitä ehtii näkemään. Niin siinä vain käy, parisuhteelliset ystävät ovat vaikeasti tavattavissa ja mun ystävä- ja tuttavapiirini on 95% parisuhteessa.

Ihan totta, käytin huonoa ilmaisua. Eri paikkakunnilla mahdollisuudet ovat erilaiset, mutta kyllä yksinhuoltajia on kaikkialla. Jotenkin vaan pitäisi löytää heitä. Tuossa alla on kaksi paikkakunnasta vapaata ideaa. En kylläkään ole asiantuntija. Ihan vain satuin noista tietämään.

Yhden vanhemman perheen verkko-olkkari tiistaisin klo 19.30-21.00 PERHEAIKAA.FI -sivustolla: http://www.yvpl.fi/tukitoiminta/aluepaeivaet-leirit-ja-muut-vertaistapahtumat/

Täältä: https://www.nasylomat.fi/lomat-2017/ kohta Perhelomat: "Yksi perhelomista on suunnattu yksinhuoltajien perheille." Loma järjestetään jossain kylpylässä tai lomakeskuksessa, joten kaikki matkustavat sinne kotikolkistaan. Hakuaika taitaa olla parhaillaan käynnissä.

Vastaus otsikon kysymykseen: milloin vain saa erota.

Sinulla ei tarvitse olla mitään “hyväksyttävää” syytä erolle. Sinä saat erota miehestäsi vaikka tänään, jos haluat. Tosin virallinen eroprosessi vie aikansa. Mutta eron syyksi riittää, että haluat sitä. Ei kukaan jaa sinulle mitalia siitä, että kiusaat itseäsi huonossa avioliitossa mielenterveyspotilaan kanssa.
On ihan se ja sama, mitä puolisosi sinusta on mieltä. Ainoa mikä merkitsee nyt, on sinun oma jaksamisesi. Sinä olet vastuussa itsestäsi ja sinun tehtäväsi on huolehtia sinusta itsestäsi.

Yksin oleminen ei ole lainkaan kurjaa. Se päivä, kun olet kokonaan uudessa kodissasi ja tiedät että ex puolisollasi ei ole sinne avainta eikä oikeutta tulla, on varmasti ikimuistoinen. Olen kokenut sen ja voin sanoa, että sitä helpotuksen tunnetta on vaikea kuvailla.

Yksin asumalla sinulla on paremmat mahdollisuudet saada kavereita. Voit pyytää jonkun kylään, voit käydä kylässä jne ilman että se mieleltään sairas ihminen yrittää vaikeuttaa arkielämääsi.

En todellakaan tiedä mikä tuossa yksinäisyydessä on muka niin pelottavaa😞. Tietysti myös huolettaa lasten tilanne, miten selviävät erosta ym. Mutta eniten minua kyllä huolestuttaa se että miten he selviävät tästä viileästä suhteesta ja ikävästä ilmapiiristä.
Koitan todella skarpata että pystyisin olemaan edes asiallinen puolisoani kohtaan, mutta en vaan pysty, olen ilkeä, tiuskin, halveksin ja mitätöin. Tiedän ei tälle käytöselle pitäisi löytyä mitään puolustusta.En vaan enää kestä häntä ja vielä vähemmän itseäni hänen seurassaan.

Olen kyllä useasti jo tehnyt päätöksen että päätän rakastaa ja kaikki yleensä tuntuukin hetken hyvältä, kunnes taas voin huonosti, silloin olen yrittänyt puhua hänelle rehellisesti , mutta hän loukkaantuu eikä kestä negatiivisia tunteita ja lopulta hän vielä sitten masentuu ja vetää peiton korviin. Siinä voin sitten taas pohtia että kannattiko koittaa keskustella ja yrittää tehdä yleensä mitään parisuhteemme eteen.
Arki meillä nyt kuitenkin sujuu jotenkin. Mutta se on kyllä päivästä kiinni miten hän jakselee, välillä touhuilee ja välillä makoilee ja on siis kotona ei töissä.
Sairaus hänellä on ihan hyvin hallinnassa, lääkityskin ok. Mutta mistään terapiasta hän ei ok kovin innostunut ja tuo finfarmikin on itselleni ihan tuttu Eli siltäosin homma on kunnossa. JuU ja kyllä meillä lasten kavereita käy.

riisipuuro kirjoitti 21.1.2017 12:29

En todellakaan tiedä mikä tuossa yksinäisyydessä on muka niin pelottavaa😞. Tietysti myös huolettaa lasten tilanne, miten selviävät erosta ym. Mutta eniten minua kyllä huolestuttaa se että miten he selviävät tästä viileästä suhteesta ja ikävästä ilmapiiristä.
Koitan todella skarpata että pystyisin olemaan edes asiallinen puolisoani kohtaan, mutta en vaan pysty, olen ilkeä, tiuskin, halveksin ja mitätöin. Tiedän ei tälle käytöselle pitäisi löytyä mitään puolustusta.En vaan enää kestä häntä ja vielä vähemmän itseäni hänen seurassaan.

Olen kyllä useasti jo tehnyt päätöksen että päätän rakastaa ja kaikki yleensä tuntuukin hetken hyvältä, kunnes taas voin huonosti, silloin olen yrittänyt puhua hänelle rehellisesti , mutta hän loukkaantuu eikä kestä negatiivisia tunteita ja lopulta hän vielä sitten masentuu ja vetää peiton korviin. Siinä voin sitten taas pohtia että kannattiko koittaa keskustella ja yrittää tehdä yleensä mitään parisuhteemme eteen.
Arki meillä nyt kuitenkin sujuu jotenkin. Mutta se on kyllä päivästä kiinni miten hän jakselee, välillä touhuilee ja välillä makoilee ja on siis kotona ei töissä.
Sairaus hänellä on ihan hyvin hallinnassa, lääkityskin ok. Mutta mistään terapiasta hän ei ok kovin innostunut ja tuo finfarmikin on itselleni ihan tuttu Eli siltäosin homma on kunnossa. JuU ja kyllä meillä lasten kavereita käy.

Niin, vaikeaahan sitä on kunnioittaa ihmistä, joka on tunteidensa vietävissä eikä osallistumisen varaan voi laskea. Harva mies kestää mitään negatiivista palautetta, vaikka olisi aiheesta. Voihan sitä yrittää loputtomiin verhoilla negatiivisen palautteen kauniiden sanojen kaapuun, mutta vaikeaa ei voi aina väittää helpoksi. Onhan se lapsille vähän vääntynyt perhe-elämän malli, että toinen vanhempi on läsnä ja osallistuu jatkuvasti "vain omien voimiensa mukaan".

Voisihan siltä mieheltä suoraan kysylkin, että kiinnostaako parisuhde ylipäätään ja mitä se hänelle on. Toisaalta, jos ei pysty edes neutraaliin kysymykseen vastaamaan, niin siinähän se sitten on.

Täällä kamppaillaan nyt tämän ongelman kanssa. Mieheni on nyt ehdottanut parisuhdeterapiaa joka kuulostaa mielestäni ihan hyvältä idealta. Vaikka olenkin todella vahvasti eron kannalla, tuskin tuosta terapiasta on mitään haittaakaan. Olemme vuosien varrella kyllä käyneet terapiassa, mutta en Ole kokenut että siitä on ollut apua kuin hetkeksi.
Tällä hetkellä tilanne on se että minua ahdistaa ja pelkään saavani jonkun infarktin kun tuntuu että olen niin ahdistunut että en oikein saa happea, öisin herään miettimään tätä onnetonta suhdetta , eli en siis oikein nukukkaan. Päivisin jaksan jotenkin työpäivät läpi. Kotona olenkin ihan kuitti. Yritän pysyä erossa miehestäni joka säätää ja säheltää joka asiassa ja on joka paikassa, tekisi vaan mieli itkeä. En Ole ollenkaan varma että olenko itse sekoamassa, vai mitä. En vaan kestä enää olla tuon ihmisen lähellä, tuntuu niin pahalta.

Nyt pitää kyllä huokaista, ollut todella raskas viikonloppu. Miehen kanssa tulee sanomista kaikesta ja sanat satuttavat, en Ole itsekkään yhtään viaton. Ikäviä sanoja, murjotusta, tuntuu että tahallaan vaikeutetaan toistemme elämää, tyylin ei kerrota mihin mennään, ei tulla syömään samaan aikaan kun muut....täysin lapsellista touhua.
Illalla vielä lapsen kanssa tuli riitaa ja huomasin että en olisi millään jaksanut olla aikuinen, ja tuli tietysti huono mieli kun huusin rumasti. No asia on nyt sovittu, anteeksi pyydetty ja ensikerralla paremmilla hermoilla varustettu äiti(toivottavasti)
Paha mieli kyllä suurimmaksi osaksi johtui siitä että nämä meidän aikuisten riitaisat välit eivät voi olla myös stressaamatta lapsia, mietin että olisikohan tuo esikoisen uhmaava käytöskin jotenkin tästä johtuvaa ja ehkä sillä ilmentää pahaa oloaan.
Miehen kanssa onkin sitten riidelty tekstiviestitse ja yritetty niin hiukan keskustella, mutta eihän se Ole Sama kun kunnon keskustelu, toki parempi sekin kun ei mitään.
Keskusteluyhteys vaan on kokonaan poikki.

mieheni kysyi että olenko valmis parantamaan tätä suhdetta, sanoin että ainahan voi koittaa, mutta samantien tuli ihan hirveä olo, hän sanoi olevansa nyt kovin helpottunut että en haluakaan erota. Mutta jotenkin tuntuu että haluaisin vaan erota mutta en jostain syystä uskalla, vaikka se saattaisi olla kaikkien kannalta parempi ratkaisu, en vaan pysty tekemään sitä lopullista ratkaisua. En vaan luota itseeni niin paljoa että uskoisin että osaan tehdä oikean ratkaisun ja pelkään että kadun loppuelämäni sitä. Kiitos sain avautua, selkiyttää taas hiukan ajatuksia, vaikka tekstini varmaan onkin aika sekavaa.

Hei kaikille,

Oletteko huomanneet, että Tukinetissä on säännöllisesti Pop Up Eroklinikka chattejä?

Eroklinikalle voit osallistua, jos ero on pyörinyt mielessäsi tai olet eronnut, mutta asiat eivät suju ja haluat vastauksia esimerkiksi lapsen elatukseen, huoltoon tai tapaamisiin liittyviin kysymyksiin. Eroklinikalla vastaanottoa pitävät Yhden Vanhemman Perheiden Liiton asiantuntijat. Chatit ovat siis avoimia kaikille kiinnostuneille ja niihin mahtuu kerrallaan 12 osallistujaa.

Seuraava Pop Up Eroklinikka chat on Tukinetissä ensi keskiviikkona 22.2. klo 20.30-22. Chatissä on mukana myös lakimies, jolle voi esittää mieltä askarruttavia kysymyksiä.

Tervetuloa mukaan juttelemaan eroon liittyvistä asioista sekä vertaisten että ammattilaisten kanssa! 🙂👍

riisipuuro: Ei ehkä ole lasten ja miehen kannalta reilua, että roikotat ilmassa eron uhkaa. Sun täytyisi nyt tehdä päätös siitä, että haluatko jatkaa ja millä ehdoin ja menettekö terapiaan. Mä en oikein jaksa uskoa, että terapia luonnistuu murjotuksella, mykkäkoululla ja muilla peleillä, haaskaatte silloin vain kaikkien aikaa.

Ymmärrän, että olet stressaantunut lastesi puolesta. Sitähän tämä vanhempana oleminen lähinnä kai on 😟 ☺️❤️ Teidän perhetilanteessa sinun vastuusi varmaankin korostuu ja huolehdit ehkä kahden vanhemman edestä?

Pärjäisikö mies yhtä päivää lasten kanssa? Jos menisit vaikka viikonloppuna jonnekin omaan rauhaan miettimään parisuhdettasi ja siihen liittyviä asioita vähän etäämmältä, joko useammaksi tunniksi tai koko päiväksi tai viikonlopuksi. Voi olla tietty vaikea saada omia ajatuksia rauhoittumaan, mutta ehkä se tekisi ihan hyvää ja ahdistus alkaisi helpottaa.

Riisipuuro, Oon aikalailla samassa tilanteessa ja tätä on välillä aika raskasta yksin miettiä..

Muistin taas pitkästä aikaa tämän itse aloittamani viestiketjun. Luin viestini ja huomasin että tilanne ei ole muuttunut mihinkään. Oma tilanteeni on vain sen verran muuttunut että olen aivan henkisesti väsynyt, unettomuus vaivaa ja herään öisin pohtimaan parisuhdettamme ja tämä ahdistus tuntuu jo ihan fyysisenä kipuna. Mieheni kanssa nukumme omissa huoneissa, mitään fyysistä läheisyyttä ei enää ole. Välttelemme toisiamme kaikinpuolin. Koitin saada keskusteluyhteyttä auki, kirjoittelin kirjeitä , mutta ne aina kuivuvat siihen että en saa vastausta häneltä niihin.

Itse olen koittanut järjestää parisuhdeaikaa, muutamia viikonloppuja ollaan oltu ilman lapsia, on ollut yleensä ihan kivaa, mutta kotona sama tunne jatkuu. Jotenkin mietin eroa jo lähes kokoajan, mutta en tiedä onko se kuitenkaan uskalluksen puute, vai onko se tämä ääretön väsymys, masennus että olen kovin saamaton.

Kun katson tätä perhettä niin tajuan että kaikki voivat huonosti, lapsetkin vaikuttavat masentuneilta, itse olen täysin ahdistunut ja masentunut.

Anteeksi tämä sekava kirjoittaminen, olen vaan niin kovin väsynyt, olisi kiva kuulla miten ihmiset ovat selvinneet erosta, varsinkin teini-ikäiset lapset.