Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
1Maisa kirjoitti 16.11.2015 16:38
Olen pahoillani puolestasi, Kallan tuoksu. Minä ottaisin oikein mielelläni kalliin lahjan, mutta edellytys olisi laittaa se minun nimiini... Luin tuolta ketjun alusta vielä tilanteestasi. Olet tehnyt paljon miellyttääksesi miestäsi? Ymmärrän toisaalta sinua, kun teillä on nuoret lapset ja talous ilmeisesti kohdillaan. Mutta kuinka paljon nyt luovut itsestäsi? Tuleeko mies oikeasti vastaan vai vaatiiko vain? Ja sitten yrittää "ostaa" jotain, niinkuin itse sanoit. Oletteko käyneet missään terapiassa avaamassa tapojanne toimia parisuhteessanne?
🌻🙂🌻
1Maisa,
Emme ole koskaan käyneet pariterapiassa. Kun mies kesällä 2013 tunnusti itse uskottomuutensa, hän sanoi oma-aloitteisesti järjestävänsä meidät parisuhdeterapiaan. Sitä päivää tässä odottelen, ei ole tullut vielä kutsua terapiaan. En ole muistuttanut miestä asiasta. Minusta hän saa itse hoitaa terapiavaraukset sitten kun haluaa, koska itse tämän tilanteen on aiheuttanutkin. En usko, että menemme koskaan terapiaan. Olen miettinyt, että pelkääkö hän että kaikki luurangot kaivetaan kaapista. Sainhan tosiaan jokin aika sitten tietää, että mies on rekisteröitynyt intiimitreffipalstalle netissä.
Kyllähän tämä tuntuu siltä, että nyt minä olen se, joka hiipii hiljaa silkkisukat jalassa ja yrittää miellyttää miestä että avioliitto pysyisi kasassa. Mies on voimakastahtoinen ja kovasanainen. Hän on esittänyt vaatimukset siitä miten minun tulee pukeutua, miten meikata ja laittaa hiukset, jopa mistä asioista saa puhua. Onhan tämä hullua, että minä jota petettiin onkin nyt se miellyttäjä! Mutta se on kai perustouhua näissä uskottomuusjutuissa.
Tämä on ajanut tilanteen siihen, että olen lähes hiljaa kotona. En puhu miehelleni enää omia syvimpiä ajatuksiani. Puhumme vain hyvin pinnallisia asioita keskenämme, mutta ystävällisellä äänensävyllä. Lähinnä keskustelemme lapsiin liittyvistä asioista, arjen pyörittämiseen liittyvistä asioista sekä uutisten päivän aiheista. Mutta hän ei enää tunne MINUA. Olen mielestäni hänen edessään kuori, sellainen kuori mistä hän ehkä pitää, joka ei ärsytä ilmeillään, eleillään ja mielipiteillään vaan hymyilee hiljaa, myötäilee ja näyttää miehen mielestä nätiltä ja sexyltä paljastavissa vaatteissaan. En kestäisi itse elää sellaisen puolison kanssa ikinä! Onhan se totta, että luovun tähän avioliittoon jäämällä minuudestani. Mutta kun ajattelen, että saan sillä taattua neljälle lapselleni tasapainoisen lapsuuden niin ei sillä oikeastaan ole väliä. Ajatus siitä, että voin lähteä tästä liitosta sitten kun nuorin lapsi muuttaa pois kotoa antaa voimaa. Mutta voihan olla että minun täytyy jo erota aiemminkin. Olen päättänyt, että jos mieheni ottaa valeprofiiliini yhteyttä deittipalstansa kautta niin kyllä tämä sitten on loppu.
Mies ei myöskään ole suostunut enää pitkään aikaan keskustelemaan mistään parisuhteeseen liittyvistä asioista. Ei minulla ole enää tarvetta puhua uskottomuudesta, puhuminen ei sitä poista. Joskus yritin puhua yleisesti parisuhteestamme, millaisena hän sen näkee ja millaiset säännöt meillä pitäisi olla. Mies suuttuu, jos yritän ottaa tämän puheeksi ja käskee olemaan hiljaa ja alkaa marttyyriksi. Hän siis tuhahtaa ja pyytää olemaan hiljaa. Ei kovin rakentavaa.
Mies pitää minua myös täysin kädettömänä ja avuttomana. Hän pyytää minun vanhempani ja hänen vanhempansa auttamaan minua lasten hoidossa koko ajan ja minulta kysymättä. Meillä on siis todella usein vanhempiamme "auttamassa" lasten hoidossa. Se mikä minua ärsyttää on se, että en oikeasti tarvitse apua, meidän lapsemme ovat todella helppoja ja kilttejä. Minua ahdistaa että mieheni sopii selkäni takana, minulta kysymättä, näitä lastenhoitoapuja ja sitten yhtäkkiä huomaan töistä tullessani, että joku on taas meillä hoitamassa ja siivoamassa ja ruokaa laittamassa vaikka en halua sitä. Olen sanonut miehelle, että en tarvitse apua, mutta mies sanoo, että tarvitsethan sinä, me vain haluamme auttaa. Mitä tuohon nyt sitten voi sanoa?!
No, niin. Täällä sitä taas kahlataan jalat syvällä suossa. Niin hyvä kuin viikonloppu olikin. Jokin epämääräisyys miehen puheissa sai minut taas epäilyjen tielle. Pyysin asiaan selvennystä ja eikös sieltä taas paljastunut asioita, joita en toisaalta olisi halunnut enää kuulla. Mitäs menin kysymään, eli oma syy. Omassa pienessä mielessä olisi ilmeisesti vaan pitänyt asiaa pyöritellä. Mielestäni on kuitenkin parempi käsitellä asioita pienissä erissä, kuin kerätä valtava musta ahdistusmöhkäle sisälle ja läväyttää se ilmoille isolla rytinällä. Mutta kun tämä nyt on miehen mielestä sitä jatkuvaa asia kaivelua ja muistutusta hänen tekosistaan.
Sain eilen tietää mieheni olleen ihastunut "Lissuun" jo n. 10 vuotta, eli siitä asti, kun "Lissu" palasi muutaman vuoden tauon jälkeen samaan työpaikkaan mieheni kanssa. Näin kauan minua siis on kusetettu. Ja kun "Lissu" vaihtoi taas työpaikkaa, alkoi mieheni systemaattisesti etsiä ja järjestää tilanteita, joissa pääsisi "Lissun" kanssa tekemisiin. Yritti pariin otteeseen jopa saada meitä kahta ja "Lissua" miehineen kaveeraamaan keskenään... Ja siihen kerhon hallitukseenkin mieheni myönsi menneensä vain "Lissun" takia. Aika halpamaista toimintaa minun mielestäni.
No, minä koitan taas keräillä itseäni ja nostattaa minua_ei_lannisteta -fiilistä. Vaikeaa tulee taas olemaan. Sateen jälkeen tulee aina pouta, mutta tuleeko suon jälkeen aina kova, kantava maa. Mene ja tiedä. Toivonko edes, en tiedä enää sitäkään.
Hei jälleen 🙂🌻
Surullista luettavaa ovat kertomuksenne; varsinkin ne, joissa mies pettää uudelleen.
Tuota uudelleen pettämisen mahdollisuutta meilläkin olen pohdiskellut.
Keskustelimme miehen kanssa asioista ja se toisaalta helpotti oloani mutta myös jotkut pienet asiat luovat epävarmuutta. Jo aiemmin mainitsin siitä, että epäilen mieheni poistavan tekstareita. Mehän sovimme, että puhelimme ovat ns. avoimia tuon uskottomuuden jälkeen.
Toisaalta puhelimen lokin tulkitseminen voi johtaa myös harhateille: tekstiviestien sisältämät erikoismerkit nimittäin voivat pidentää viestin niin, että yksi viestiä muuttuu kahdeksi.
En haluaisi olla tällainen: epävarma, epäilevä ja väliin ahdistunutkin ihminen.
Kovasti mietin sitä, miksi tuntemukseni muuttuivat tähän suuntaan, vaikka välillä meni jo ihan hyvin??? Onko tämä vaistoa, vai aiheetonta pelkoa.
Tätä samaa kuluttavaa prosessia kävin läpi kolme vuotta sitten ja tuolloin epäilyni osoittautuivat oikeiksi.
Haluaisin olla entinen, iloinen ja elämään kantamiseen uskova ihminen normaalien tunteiden kera mutta näin ei valitettavasti nyt ole.
Olisiko jo helpompi luovuttaa ja jatkaa elämää yksin?
Niin kovasti jo haluaisin tulla rikotusta ihmisestä ehjäksi 😑❓
Moi Kallan tuoksu.
luin tämän ketjun ensimmäisen ja viimeisen sivun.
Jostain tuli mieleeni, että "jokainen meistä on vastuussa oman elämänsä ratkaisemattomista ongelmista". Ajatus on alunperin Fisherin eroseminaarikirjasta, mutta on näyttänyt itselleni toimivan kohtuullisen hyvin ajatusten suuntaamiseksi siihen, mikä olisi itselle ratkaisukeskeisesti tärkeintä ja samalla hyväksi parisuhteelle.
Itselliseksi kasvaminen on elämänmittainen prosessi. Ja loppujenlopuksi oman elämän ratkaisemattomat ongelmat on kohdattava, painittava ja ratkaistava itse, koska niistä ei ole kukaan muu vastuussa. Vaikka me ja "he" meidän vastapuolet usein tiedostamattomasti joka yritämme vyöryttää vastuuta meidän ongelmista heille tai sitten haluamme ottaa vastuullemme toisen osapuolen ongelmien ratkaisua. Kumpikin vaihtoehto on perseestä.
Jokaisen on otettava vastuu oman elämänsä ratkaisemattomista ongelmista, vaikka aluksi sanomalle ne ääneen. Siitä lähtee terve prosessi eteenpäin, kun alkaa seisoa omillaan, edes joiltakin osin pikkuhiljaa.
En osaa sanoa muuta, kuin että rohkeasti etteenopäin kuunnellen itseä, omaa itseä ja mitä elämältä haluaa. Jos toinen ei tikkua ristiin laita parisuhteen eteen varsinkaan kriisin ja pettämisen jälkeen, niin se ei ole sinun ongelmasi. Se on hänen ongelmansa.
Tsemppiä ja rohkeutta seistä omilla jaloilla toivotan. Se ei sulje pois rakkautta mutta vapauttaa.
Varmaan menee vanhan levyn veivaamiseksi, mutta tässä sitä ollaan.
Pettäjäpuolisoni on rikki, palasina ja masentunut. Kävi psykiatrilla ja sai mielialalääkkeen. Viikon päästä menee uudestaan ja annosta nostetaan. Hän on masentunut. Koko maailma näkee hänet ahdistuneena ressukkana jota tulee nyt tukea, kun isän menettäminen tässä vaiheessa on hänelle liikaa. Näin maailma sen näkee. Se on hän, jota tarvitsee tukea. Se on hän, jota säälitään. Minulle sanotaan, että lohduta, ole tukena, auta. Ja kukaan ei tiedä totuutta lähipiirissä. Ja nyt jos lähtisin, niin olisin ultimaattinen paskiainen.
Koko helvetin paska kaatuu minun niskaan ja minun täytyy se kaikki kestää. Olin keväällä todella ahdistunut pettämisen paljastuttua, mietin psykiatria ja puolisoni hieroi minun naamaani, ettei psykiatrit ole elämänkriisejä varten, joten menin psykologille. Itse kyllä antaa itselleen luvan olla psykiatrisen hoidon tarpeessa, mutta minulle vain naureskeltiin keväällä.
Olen seilannut kriisitilanteesta toiseen sitten kevään pommin. En ole kertaakaan voinut sanoa, että nyt vittu riittää! Aina on pitänyt vetää jostain naamari päälle ja lähteä lasten kanssa liikkeelle. Kotikin on pitänyt hoitaa. Työtkin. Viime keväästä en muista mitään. Potilaat jotka tulevat vastaanotolleni ovat täysin tuntemattomia minulle, vaikka olen tavannut heidät vain puoli vuotta sitten. Tekstit ovat onneksi olemassa jokaisesta. Onneksi se lähtee selkärangasta. Olen vain painanut menemään eteenpäin.
Tyttären 3v neuvolassa neuvolantäti lässytti jotain parisuhteesta: "Pitää olla keskinäistä aikaa, jotta voitte olla mies ja vaimo toisillenne ettekä aina vain isä ja äiti".
Puoliso takelteli että meillä on "keskinäisiä ristiriitoja, joita selvitellään"... Aha... Vai keskinäisiä ristiriitoja, ajattelin. Oukei... Ai että olisi ollut herkullinen paikka antaa kaiken tulla ulos.
Jatkoipa puolisoni vielä keskinäisestä ajasta "Olihan meillä se yksi hotellireissu joka keskeytyi kun lapsi sairastui... Yritetään kyllä järjestää..."
Teki mieli sanoa, että olihan meillä tosiaan se yksi helvatun väkinäisen tuntuinen hotellireissu, joka onneksi keskeytyi, mutta kuinkakohan monta hotellireissua oli puolisollani sitten sen pettämiskaverinsa kanssa? Sillä ei ole mitään tekoa keskinäisissä ristiriidoissa tai yhteisenajan vähyyden kanssa? Tuskin oli edes tarvetta järjestää mitään yhteistä aikaa kun itse sai kaiken huomion aina kun sitä halusi.
Mutta en vaan saanut suusta ulos ajatusta. On todella helvettimäistä olla töissä terveyskeskuksessa kun ei vaan voi pestä perheen "likapyykkiä" omien työkavereiden kanssa, vaikka porukka on se, jonka kuuluisi auttaa. Kuka auttaa auttajaa?
Olen nyt tietoisesti ottanut etäisyyttä puolisooni sitten neuvola-episodin. En ole enää laittanut hänelle aamukahvia, eväitä töihin. En ole nähnyt, että hyötyisin siitä mitenkään. Aiemmin tein niin kun halusin ilahduttaa toista. En ole edes jaksanut vastata hänen puheluihin aamulla töihin ajaessa. Olen ollut töissäni niin "kiireellinen" etten ehdi vastata hänen viesteihin. Ei totta puhuen paljoa kiinnosta. Miksi vastaisin. Tiedän, että hän selkäni takana viestii edelleen vaikka kenelle ja jos oma käytökseni ajaa hänet siihen syvemmin, niin antaa mennä. En jaksa enää yrittää. Minun ei tarvitse todistaa arvoani. Minun ei tarvitse kerjätä. Olen poistanut puhelimestani Messengerin, koska en enää kestänyt nähdä vaimoni statuksen olevan aina online viimeisen tunnin aikana, mutta itse olin sitä kautta saanut viestin häneltä viimeksi kuukausi sitten. Sitä on niin toisen luokan kansalainen.
Olen henkisesti niin valmistautunut eroon, että se voisi puolestani tapahtua vaikka huomenna. En pistäisi vastaan. Olen mielessäni pyöritellyt ajatusta neljän vuoden päästä kun nuorimmainen pääsee päiväkoti-iästä. Esikoinen kirjoittaa ylioppilaaksi sinä vuonna. Lainojakin olisi 48k vähemmän.
Masentaa. Ei tämän näin pitänyt mennä. Meillä oli todella hyviä vuosia. Ja ne kaikki olivat valhetta. Ja nyt toinen ei kykene tekemään mitään parisuhteemme hyväksi. Ei edes yrittämään. Koska hän on se uhri, jonka häpeä/lähimmäisen poismeno on romahduttanut henkisesti täysin. Ja sanoo sen ihan suoraan. Hänestä ei ole tueksi minulle. Ei nyt.
Ehkä myöhemmin?
Hei 🌻🙂🌻
Keaton: olen niin pahoillani tilanteestasi. Teillä on pieni vauva vielä siinä kaiken keskellä ☹️
Sanoisin sinun elävän vielä shokkivaihetta, jolloin nuo tuntemuksesi ovat pinnassa. Mietin, miksi et vain olisi mennyt psykiatrille keväällä? Itse menin ja apua siitä on ollut. Tosin vaihdoin sairaalapsykiatriin välillä ja tämä oli pelastukseni: tuntuu, että hänen kanssaan kemiat osuvat kohdalleen. Hoitosuhde on nyt jatkunut parisen vuotta. Uskottomuudesta on kolme vuotta aikaa.
Minullahan tuli ensin sairaus, sitten työkyvyttömyys ja lopulta tämä pettäminen. Ehkä liian paljon yhdelle ihmiselle lyhyen ajan sisällä. Uskottomuus nöyryyttää vaikka se ei ole petetyn vika. Herkästi myös pettäjä vielä syyllistää, että voisi samalla puhdistaa omaatuntoaan. Minua syyllistettiin sairastumisellani (fyysinen) ja sillä, miten se leikkauksineen on rajoittanut elämäämme. Tämä siitä huolimatta, että mies meillä ollut aina työnarkomaani ja myös vapaa-ajat paennut yhteiselämää puuhastellen kaikenlaista pihapiirissä.
Eli elämä on mennyt pitkälti hänen ehdoillaan.
Minunkin mieheni masentui pettämisen jälkeen siten, että joutui sairaslomalle. Ei siinä minun tunteilleni jäänyt tilaa, eikä niitä voinut ilmaista, kun toinen makasi päivät sohvalla kärsivän oloisena. Ei siinä tilassa olevalle ihmiselle voi vihan tunteita ilmaista.
Pääsimme kuitenkin keskusteluyhteyteen myöhemmin mutta jotenkin minun piti olla se varovainen osapuoli. Herkästi mies hermostui, jos kysymykset olivat hänen mielestään vääriä.
Luulen, että edellämainituissa asioissa on syy siihen, että vieläkin, kolmen vuoden kuluttua tapahtuneesta asia kummittelee mielessäni. Mies on jo pystynyt jättämään sen taakseen aikoja sitten.
Ulkopuolisille varmasti tämä tilanteemme näyttäytyy erilaisena: mies saa säälipisteet siitä, että vaimo on sairastunut. Näinhän se menee. Asiasta en ole puhunut, kuin yhden luotettavan ystäväni kanssa. Ja tietenkin perheemme aikuiset lapset tietävät.
Kumpa voisin antaa sinulle virtuaalivoimia tilanteeseesi ja uskoa siihen, että myös aika tekee koko ajan tehtävänsä. Helppoa se ei ole mutta jossain vaiheessa ajatukset eivät enää koko ajan pyöri uskottomuuden ympärillä.
Luottamusta tosin on vaikea saada takaisin. Sitä olen pohtinutkin, että sellaisen särön tämmöinen suhteeseen jättää, ettei sitä koskaan kokonaan unohda.
Tällä hetkellä olen onnellinen...lapsista ja heidän onnistumisistaan. Hyvän olon tunne tulee enemmälti yksin ollessa. Eli jotainhan se kertoo avioliittomme tilasta 😟
Sinulle voimia ja toivoa 🙂🌻
Teidän tarinanne kuulostavat niin tutuille.
Minäkin siedin pettämisen jälkeen vielä sen kolmisen vuotta. Yritin ja välillä uskoin itsekin, että hyvä siitä tulee.
Mutta en pystynyt. Kirjoitinkin siitä tuohon "aloitin terapian" ketjuun.
En pystynyt enää katsomaan miestä silmiin ja hymyilemään. Oli vaikea sanoa, että haluan eron, mutta kun se oli tehty, tuli ensimmäinen helpotus. Sitten sitä eron aikataulua väännettiin. Mies olisi halunnut odottaa ensi kesään, eli yli vuosi siitä, kun sain sanottua ääneen että haluan eron. Aluksi minäkin olin tuohon aikatauluun suostuvainen, mutta vain aluksi. Hyvin nopeasti tajusin, että en minä pysty.
Minun olisi varmaan pitänyt lähteä jo silloin kolme vuotta sitten tai aikaisemminkin. Mutta sitä ei auta katua ja opinhan minä sinä aikana ainakin sen, missä minun rajani menee.
Ero ja poismuutto ovat olleet minun kannaltani enemmän kuin oikea ratkaisu. Kun nukuin ensimmäisen yön omassa kodissani (johon ei muilla ollut avainta), olin helpottunut ja tunsin olevani turvassa. Minun kotini, minun elämäni.
Ex seurustelee nyt sen naisen kanssa, jonka kanssa hänellä oli kolmisen vuotta sitten suhde. Mutta silti ex kehtasi sanoa minulle, että odottaa minun olevan hänelle uskollinen niin kauan, kuin olemme naimissa. Eron harkinta-aika siis menossa. Mutta hän ei enää voi määrätä minua. Hän on loukannut minua niin paljon ja niin pahasti, että en välitä mitä hän sanoo tai tekee.
Mitä tällä yritän sanoa on, että jos minulta kysytään, niin en suosittele jäämään. Luottamus ei koskaan palaa. Sen voi menettää vain kerran.
Keaton,
Tilanteesi kuulostaa niin lohduttomalta ja toivottomalta. Vaikka olen täysin vieras ihminen sinulle niin silti mieleni tekee sanoa, että päästä irti. Luuletko oikeasti että kaiken kokemanne jälkeen teidän parisuhteenne muuttuisi sellaiseksi kuin se joskus oli? Tiedät itsekin, että se ei ole mahdollista. Ja varsinkaan kun puolisosi jatkaa yhteydenpitoa muihin miehiin edelleen eli ei näytä haluavan edes muuttua. Eikö se, ja kaikki ne vuosien pettämiset, jo ole merkki siitä, että sinä olet hänelle jotain muuta kuin rakas aviomies!
Oletko miettinyt, että kertoisit vaimon uskottomuudesta molempien lähimmille sukulaisille? Meillähän mies kertoi uskottomuudestaan meidän molempien lähisukulaisille, mutta ilman minun hyväksyntääni. Silloin se tuntui liian julmalta. En olisi halunnut, että mies kertoo asiasta. Mutta nyt kun ajattelen asiaa niin nythän minulla on selvä syy ja peruste lähteä avioliitosta: miehen uskottomuus. Silloin syyttävä sormi kääntyy mieheeni päin, koska hän on sen vielä sukulaisillemme tunnustanut. Meidän sukulaiset tosin ovat suhtautuneet asiaan niin, että ovat pyytäneet minua jäämään mieheni kanssa avioliittoon ja lisäksi he ovat sanonaeet että he haluavat auttaa meitä kaikin tavoin. Olen ollut suu auki ja kysynyt että millainenkohan apu tähän tilanteeseen auttaa?
Oma isänikin sanoi minulle, että älä eroa, koska jos otat uuden miehen niin kaikki ne ovat jo perheellisiä ja joudut uusperhekuvioihin. Sanoin isälleni, että en kyllä ole uutta miestä elämääni hakemassa vaan elän mieluummin yksin kuin yhdenkään miehen kanssa.
Olisi liian julmaa, että jos te Keaton eroatte niin sinua pidettäisiin eron syyllisenä osapuolena! Eikö olisi kaiken tämän jälkeen oikeus ja kohtuus kertoa sukulaisillenne ja tuttavillenne, että "Vaimoni monivuotinen uskottomuus ja sen paljastuminen, sekä edelleen jatkuva yhteydenpito näihin henkilöihin, tuhosivat avioliittomme.". Silloin kukaan ei enää varmasti syyllistä sinua erosta! Miksi näitä pettäjiä pitäisi säälitellä ja suojella?! Sitä minä en ymmärrä!
Luulen, että lasten huoltajuus on nyt sinun puolellasi. Jos kerran vaimollasi on todettu masennus ja siihen lääkitys niin ehkä kannattaisi hakea mahdollisessa erossa lasten lähihuoltajuutta. Eihän vaimosi siihen ainakaan tällä hetkellä pysty.
Ymmärrän täysin sen tunteesi, että et halua ja jaksa enää tehdä mitään puolisosi eteen (aamupalat, eväät jne). Minä olen käynyt saman polun läpi, mutta nyt en enää sure sitä, että en halua tehdä miehelleni mitään pieniä tällaisia palveluksia ja ilahdutuksia. Jotenkin ajattelen, että jos mies ei kykene itse huolehtimaan syömisiään niin olkoon nälässä. Eipä ole nälkä silloin minun mahassa. Enkä edes tunne tästä ajatustavasta huonoa omaatuntoa.
Mutta olkoon ratkaisusi avioliittonne osalta mikä tahansa niin toivon sinulle kaikkea hyvää edes jossain vaiheessa elämää. Minusta sinulla on kaikki oikeudet lopettaa liittonne vaikka heti, sinä olet saanut kokea ihan liikaa yhteen elämään. Mutta jos jatkat liittoasi niin minusta sinulla on myös oikeus alkaa elää omaa elämääsi, yhdessä lasten kanssa, eikä kannatella pettänyttä vaimoa. Kenties suvun odotukset sinua kohtaan muuttuvat jos vain uskallat kertoa heille vaimosi uskottomuudesta. Voitko miettiä kertomista?
Pöllöhuuhkaja, mukavaa kun sinua näkee pitkästä aikaa. Ikävä kuulla, että teillä ei ole toimivaa keskusteluyhteyttä, toivottavasti löydätte yhteisen sävelen. Välillä parisuhdeaatoksissani painottuu enemmän parisuhteen eteen tehtävä työ ja välillä keskinäinen kunnioitus ja kipinä. Ehkä näiden keskinäisen tärkeyden pohtiminen on yhtä hedelmällistä kuin miettiä kumpi on tärkeämpi, sydän vai aivot. Tärkeät palaset ovat yksinkertaisesti elintärkeitä, ilman niitä ei ole hyvää parisuhdetta.
Keaton, rankkaa tekstiä ja rankka tilanne. Ja helppo mieltää miten tuohon tilanteeseen joutuu. Meillä on vähän samoja piirteitä mutta ei noin kärjistyneenä. Teillä on mitä ilmeisimmin keskinäisestä kunnioituksesta tuskin rippeet jäljellä. Jäljellä on perheen kautta riippuvuussuhde jossa on erilaisia omia tavoitteita joihin toisen toivotaan osallistuvan. Yrittääkö tuossa tilanteessa sinnitellä mahdollisimman vähin vaurioin vai yrittää muuttaa laajemmin asetelmaa ja yrittää kääntää negatiivinen kierre positiiviseksi. Kuinka voi saada uuden alun pitkälle kriisiytyneelle parisuhteelle?
Kun on investoinut pitkään parisuhteeseen ja kokee, että toinen osapuoli on pettänyt luottamuksen ja tuhonnut sen mitä on yhdessä saavutettu, on kovin vaikea uudestaan innostua panostamaan parisuhteeseen. Kuitenkin panostus olisi elintärkeää, jos haluaisi rakentaa suhteen uudestaan. Pitäisi löytää se yhteinen kunnioitus ja luottamus jonka varaan uskaltaisi alkaa uudestaan rakentaa.
Jossain määrin onnistuimme saamaan uuden alun. Kipinää oli jäljellä aika paljonkin. Kunnioituksen kanssa oli vaikeampaa. Luottamus ei ole täydellinen jolloin moni sanoisi, että sitä ei ole. Luottamusta on kuitenkin paljon jäljellä, joten en sanoisi, että maailma on siinäkään asiassa mustavalkoinen. Uudenlaisen keskusteluyhteyden löytäminen ja ylläpitäminen on ollut yllättävän vaikeaa, kun on koko aikaisemman elämän tottunut johonkin muuhun. Eli se parisuhteen eteen tehtävä työ on osoittautunut yllättävän rankaksi palaksi arjen ja tottumusten puristuksessa. Kun tulee takapakkia, väsymystä ja turhautumista, tulee helposti mieleen, että tämä on kuitenkin tätä samaa, ei mikään muutu. On vaikea ylläpitää myönteistä ilmapiiriä kun eteenpäin mennään korkeintaan pienin askelin ja välillä tulee taka-askelia.
Voimia kaikille pitää itsestään huolta!
Psykiatri/psykologi, pientä eroa miten näissä nyt on. Haluaisin itse saada ajatukset ja olon paranemaan ihan psykologin kanssa keskustelemalla koska en suostu ajattelemaan, että olisin henkisesti sairas ja tarvitsisin psykiatrista hoitoa lääkityksineen päivineen. Psykiatria ei ole vastaus elämän kriisitilanteisiin, siitä olen samaa mieltä psykiatri-vaimoni kanssa.
Toki nyt viime yö meni katkonaisilla, 2-3 tunnin unilla, joten ahdistus saattaisi ehkä tarvita jotain medikalisointia. Mutta yksi pillerinpopsija riittää perheeseen. Minä olen vahvempi, minun ei tarvitse sortua, minä en tehnyt mitään väärää.
Mutta piru kun tämä toistuu... Palaan niin mielessäni edelliseen kertaan kun vastaava tilanne oli 8 vuotta sitten. Olin silloin ihan samalla tavalla loukattu ja vereslihalla. Silloin annoin itselleni luvan "päästä tasoihin" huomatakseni vain mitä voisinkaan menettää. Ne asiat silloin soviteltiin ja päästiin yli. Tai ainakin kuvittelin. Olihan tämä "kakkonen" seilannut jo silloin mukana "kaverina vaan" vuosikaudet kunnes sitten menivät yli sen tietyn rajan niin että (peitto) heilahti. Itse halusin silloin investoida tähän parisuhteeseen. Ja paha olla näin jälkikäteen eri mieltäkään valinnoistaan, kun lapset ovat kuitenkin aivan loistavia. On vaikea olla katkera menneisyydestä, kun on kuitenkin saavuttanut elämässään enemmän kuin moni ihminen koskaan itselleen saavuttaa. Beren sanoi investoimisesta parisuhteeseen. 20 vuotta. Se on aika paljon investointia se. Pitäisi vain polkea mopoa uudelleen käyntiin.
Itse asiassa keskinäistä kunnioitusta löytyy aika paljonkin. Senhän takia puolisoni liukui sinne mustaan aukkoonsa. On niin kauhistunut tekonsa suunnitelmallisuudesta, kestosta ja siitä miten se minuun vaikutti. Pitää sitä itse täysin anteeksiantamattomana tekona ja on itsetuhoisia ajatuksia myöten valmis luovuttamaan. Toki läheisen kuolema siihen päälle oli vielä kirsikka kakun päälle. Siksi hän on itse psykiatrin pyöriteltävänä. Voitte kuvitella mikä kynnys oli itse hakeutua potilaaksi psykiatrin vastaanotolle. No, näitä sanotaan nätimmin "luottamuslääkäreiksi", lääkäreiden lääkäri.
Mutta tässä sitä ollaan. Se möykky mikä kaakertaa tuolla sisällä on muuttunut aivan hirvittäväksi. Jos menneisyydestä vastaavalla tavalla tulisi "se oikea" vastaan, niin helpolla tavalla olisin vietävissä. Kaipaan rakkautta ja huomiota osakseni. Kaipaan sitä, että olisin tärkeä jollekin ja kaipaan sitä, että joku haluaisi minua fyysisestikin. Naurakaa/itkekään vaan, mutta jo ihan fyysisenä pakotteena seksi on tärkeä asia minulle. Ja en ole edes siitä seksistä niin loukkaantunut vaan siitä kaikesta muusta pettämiseen liittyvästä. Siitä ettei ollut tärkeä toiselle ja toinen vain liukui pois muihin maailmoihin.
Ristiriitaista lukea näitä tarinoita; tunnen jokaisen tuskan ja samalla koitan ammentaa jokaisesta pienestäkin onnistumistarinasta voimaa ja uskoa omaan liittoon.
Olen taas ollut suurten tunteiden äärellä; viime vklna täydellinen romahdus. Jälleen. Olen koittanut miettiä itse milloin voi luovuttaa. Milloin riittää. Mistä se voima romahduksen jälkeen kumpuaa? Mistä ne rippeet leijuu päälle, että pyyhkii jälleen kyyneleet ja pystyy ajattelemaan jotain muuta, katsoa eteenpäin? Ei helvetti oikeesti. Vuosi. Ja edelleen rämmitään.
Tarinoista päätellen tässähän ollaan vasta lapsen kengissä.
Olen koittanut miettiä tätä myös niin, että jospa voisin koota itseni, keskittyä siihen kuuluisaan omaan onnellisuuteen ja näin tehdä petturipukin menetyksestä vielä katkeramman. Kun hän siis lopulta minut menettää... Vai onko niin, että tuon kaltaiset ihmiset ei koskaan koe mitään niin voimakkaasti, eli omat voimat menee hukkaan jos koittaa hakea omaa onneansa toisen satuttamisesta. Löydän itsestäni näitä piirteitä jatkuvasti. Että saan sen kärsimään. Vai onko niin, etten vaan pysty päästämään irti ja keksin kaikkea, miksi olen tässä vielä, enkä tee lopullista päätöstä lähtemisestä? Kyllä tämä vaan tuntuu kohtuuttomalta taakalta kantaa.
Tämä nyt on tätä saman vatkaamista todellakin, mutta mikä siinä on, että näin jäärästi pitää kiinni jostain jota ei ehkä edes ole? Ikä? (vajaa 50?). Vaikka itse tunnen olevani elämäni parhaassa vedossa, asiat kunnossa jne. Luulisi että ei tarvitsisi roikkua jossain siiman ohuessa (epä)toivossa. Mutta niin vaan roikutaan.
Tänään oli muuten hauska aamuhetki; suomi popilla käsittelivät jonkun vapaassa suhteessa elävän sedän ajatusmaailmaa, jossa hän pyysi ihmisiä ajattelemaan avarammin, ei kiinnittämään niin suurta huomiota pettämiseen, nauttimaan kielletystä hedelmästä(jok ei siis hänen suhteessaan ole kielletty), koska ihminen tarvitsee vaihtelua ja seksuaalisuus ei saa olla vain kahden ihmisen välillä, niin siis hauskuus tässä oli se että, petturipukkini vei minua juuri töihin ja kuuntelimme tätä yhdessä. En sanonut mitään, se alkoi ankyttää jotain turhanpäivästä, peläten, että tästä se aihe taas kivasti laukee ilmoille 🙂 Noh, olin hiljaa, en kommentoinut sanallakaan. Mutta tunsin mielihyvää, koska tunsin kuinka "paniikki" hänen päässään teki tuloaan. Ai että on pienet ilot. Mutta otettakoon niistäkin kaikki irti!
Kävi tässä miten kävi, minä voitan. Perkele minä tämän voitan! Muita vaihtoehtoja ei ole eikä anneta ollakkaan.
Zemppiä taas kaikille!!!
Hei 🙂🌻
Onhan tässä jo seilattaessa menny kolme vuotta: väliin mahtuu jo hyviäkin aikoja.
Mietinkin sitä, miksi tää syksy nosti tunteet heti uskottomuuden jälkeen pintaan.
Puhutaan naisen vaistosta mutta en jaksa toisaalta uskoa, että nyt olisi kyse siitä.
Miehellä jonkun verran tihentyneet reissut lähikaupunkiin: toki niille ollut looginen selitys työjuttujen puitteissa.
Puhelin on ollut lähes normaali: pientä poikkeamaa viestien ja lokin tiedoissa. Ja nyt sitten reilun viikon jakso silleen, että puhelin mukana koko ajan. Aiemminhan sovimme, että puhelimet näkösälle ihan vaan, ettei tule toiselle tunnetta salailusta. Erehdyin asiasta mainitsemaan ja jumalaton raivokohtaushan siitä miehen taholta tuli ☹️
Viime viikonlopulla kysyin mieheltäni suoraan; rakastaako hän minua? Hän kiersi kysymyksen sanomalla, että rakkautta on niin monenlaista.
Keskustelusta jäi tosi paha tunne mieleen.
Tuli mieleen, onko joku joka saa sen intohimoisen rakkauden tai, että mies ei kehdannut myötää tunteidensa hiipuneen. Oliko uskottomuus keino viestiä, että suhteemme on tien päässä.
Mies ei kuulemma parisuhdeasioita mietiskele ( tämä kommentti tuli sävyllä, että on tärkeämpääkin ajateltavaa ). Ja se, että minä niitä "vatvon", ei ole tervettä, kuulemma. Asiat sujuvat omalla painollaan, kun niitä ei mieti. Mies myös pyörsi sanomansa siitä, että minä riitän hänelle loppuiän kumppaniksi sanoen, ettei koskaan tiedä, mitä uutta elämä tuo eteen myös tässä asiassa. Hyvinkin ristiriitaiseksi on muuttunut hänen ajatuksensa verrattuna mm. uskottomuuden jälkeisiin pariin vuoteen. Vuoden aikana ovat sekä käytös minua kohtaan, että ajatusmaailma hänellä muuttuneet. Hänen kommenttinsa vihkivalaamme oli se, että paljon ihmiset eroavat nykyaikana.
Tähän mennessä olen pyrkinyt miellyttämään häntä asioissa mutta taitaa olla jo muutoksen aika.
Jospa jatkossa ajattelisin ensin itseäni ja sitten häntä...On kai turhaa tähän enää edes lisätä sitä, ettei vointiani tässä sairaudessa enää kysellä. Se ei yksinkertaisesti kiinnosta häntä enää ☹️
Hei kaikki tällä palstalla olevat tutut ja tuntemattomat. Minulla on kulunut nyt 2 vuotta siitä kun mieheni 15 vuotta kestänyt suhde toiseen naiseen paljastui.
Me jatkoimme yhdessä, elämä on välillä aika mahtavaa ja väillä ihanaa ja välillä kamalaa. Mutta osaan jo käsitellä tunteitani, laittaa syrjään ja välillä ottaa esille.
En ole unohtanut, en ole vieläkään antanut anteeksi, en ole työntänyt kaikkea sitä pahaa syrjään, olen käsitellyt asian joka kerta kun se on tullut vahvana mieleeni jostain syystä. Minulla on onneksi lupa käsitellä asiaa aina kun haluan ja 90 % saan siihen mieheni tuen, se 10 % on niitä hetkiä kun mieheni ei jaksakkaan auttaa.
Olen aika onnellinen, saan huomiota päivittäin useita kertoja, halauksia, kosketuksia, suukkoja ja hyväilyjä, annan myös miehelleni yhtälailla huomiota ja teen sen ihan hyvillä mielin.
Suunnittelemme tulevaa ja se on minusta hyvä merkki, sillä puoli vuotta sitten en todellakaan vielä tiennyt miten elämäni jatkuu, yksin vain yhdessä mieheni kanssa.
Luen näiltä palstoilta kuinka pettäjä pettää uudestaan. JOstain syystä en usko että mieheni pettää minua enää. No, jos olen sinisilmäinen ja hän minua vielä pettää, tiedän heti mitä teen, lähden. Silloin olen siihen valmis. Mutta niin kauan kun elämäni sujuu näin, nautin siitä, hemmottelen myös miestäni ja nautimme yhdessä elämästä. Näen usein surun hänen kasvoillaan, ja hän sanoi minulle viikko sitten (oli hääpäivämme) että "haluan saada surun pois silmistäsi ja haluan että kun aamulla heräät, olet onnellinen". Se tuntui niin hyvältä että sain isolla kauhalla evästä tulevaisuuteen.
Haluan vielä sanoa, että me olemme puhuneet ja puhuneet ja puhuneet. Olen saanut näyttää tunteeni a tuskani ja hän on yrittänyt auttaa. Ehkä tässä sitten on ollut avain siihen että olemme nyt onnellisia yhdessä. Meillä on paljon suunnitelmia. Onneksi sain oppia tuntea tämän, puolisoni joka oli aivan eri ihminen vielä 2 vuotta sitten.
Jonain päivänä varmasti pystyn antamaan anteeksi.
Kaikkea hyvää teille tänne palstalle.
Hei!
Ajattelin myös kirjoittaa kuulumisia. Pettämisen ilmitulosta on jotakuinkin vuosi. Edelleen olemme yhdessä ja yritämme tehdä parhaamme suhteen eteen. Vaikeaa se on, täytyy myöntää. En todellakaan tajunnut, mitä kaikkea suhteeseen jääminen tulisi minulle merkitsemään. Tämä on kivinen tie. Olisi ollut helpompi lähteä, aloittaa alusta, mennä yksinään eteenpäin, luoda jotakin uutta. Mutta: jokin sai minut jäämään. Ehkä se oli miehen kova tuska. Ehkä se, että hän kertoi lapsillemme, ettei enää koskaan loukkaisi minua näin. Ehkä se, että mieheni hakeutui oma-aloitteisesti terapiaan, "koska haluaa muuttua". Ehkä se, että kaiken tämän jälkeen kuitenkin vielä rakastin miestäni. Ehkä myös se, että tavattuani tuon toisen naisen tajusin, ettei hän oikeasti voinut olla miehelleni niin merkityksellinen, kuin mitä olin luullut. Nainen vain kompensoi huonoa liittoamme. Ehkä myös ymmärrys siitä, että liittomme olisi näivettynyt kuoliaaksi ilman pettämistä. Pettäminen sai aikaan jonkinlaisen herätyksen, niin oudolta kuin se kuulostaakin.
Olemme lähteneet pitkään pariterapiaan ja lisäksi käymme itse tahoillamme keskustelemassa terapeutin kanssa. Mieheni on mukana eräänlaisessa vertaistukiryhmässä. Tämän vuoden aikana on kaikki mennyt uusiksi pikku hiljaa. Olemme muuttuneet molemmat. Rankkaa tämä on ollut. Koko tapahtuma oli minulle valtavan traumatisoiva ja vieläkin koen ympäristöni jotenkin turvattomana. Tiedän, etten voi hallita elämääni ja tapahtumia ja maailmaa ympärilläni, ja se pelottaa, mutta se on vain pakko hyväksyä. Välillä tunnen itseni valtavan yksinäiseksi ja saatan itkeä itseni uneen, koska pelkään.... mitä? En sitä, että mieheni pettäisi taas, vaan sitä, että olen oivaltanut ihmisen petollisuuden ja sen, että voimme loppuviimeksi luottaa vain itseemme. Olemme tässä maailmassa aika yksin. Terapeuttini mukaan tässä tilanteessa on mahdollisuus johonkin uuteen kasvuun ihmisenä.
En ole onneksi katkeroitunut. Tunnen ainoastaan valtavaa surua siitä, että olen ikään kuin menettänyt aviomieheni, sen miehen, johon luotin ja johon uskoin. Tilalle on tullut ikäänkuin samannäköinen mies, joka ei kuitenkaan ole sisältä sama. Mies, jota en kunnolla tunne. Vanha mieheni kuoli pois. Olo on turvaton, koska mikään ei ole niin kuin ennen. Niin, tämä on surutyötä. Se on tullut valtavan vihan tilalle. Vihasin pitkään miestäni ja tuota toista naista myös jonkin verran. Varmaan vihaan vieläkin, mutta tunne on nyt jotenkin enemmän taka-alalla.
Meillä on paljon todella hyviä hetkiä ja mieheni kohtelee minua kuin kukkaa kämmenellä. Hän kertoo joka päivä, kuinka rakastaa minua. Hänellä on visioita, joissa olemme vanhana yhdessä. Minulla on hyviä ja huonoja päiviä.
Jostakin on viime kuukausina alkanut herätä orastava toivo, että tästä voisi tulla vielä jotakin, jotakin paljon parempaa kuin ennen. Se auttaa minua jaksamaan. Viittaan vielä tuohon tekstini alkuun, jiossa kerroin, että liittomme olisi näivettynyt kuoliaaksi ilman pettämistä. Pettäminen saattoi siis olla jopa suhteemme pelastus, niin kyyniseltä kuin tämä kuulostaakin. On surullista, että herätys tuli näin karmaisevalla tavalla.
Tessie2, olisin voinut kirjoittaa tekstisi! 😳 Olen kipeästi joutunut huomaamaan, että myös minulla oli osuuteni avioliitossamme, joka oli minun mielestäni "onnellinen" (vai olisiko "tavallinen" oikeampi sana?). Nyt jälkeenpäin, kun olemme puhuneet ja puhuneet, olen tajunnut, että emme tainneet pitkään aikaan oikeasti kohdata enää. Elimme arkea, pyöritimme harrastuspakettia lasten ehdoilla. Huomasimmeko toisemme? Juttelimmeko meistä vai perheestä? Muistimmeko olla onnellisia toisistamme? Vai olimmeko toisillemme itsestäänselvyyksiä...?
Ystäväpiiristä kuuluu avioliiton kriiseistä. Usein toinen haluaa muutosta ja toinen yrittää pitää kiinni totutusta ja entisestä. Ei tiedetä tai haluta ymmärtää, että ihmiset muuttuvat. Lasten lähtö maailmalle on huomattava kriisin paikka useille!
Siniset silmät sain kyllä jättää entiseen elämään. On ollut surullista tajuta, että voi todella luottaa vain itseensä... Mutta elämänkoulua sekin 🙂👍
Tällä hetkellä meillä on sama tilanne kuin teillä Tessie2 ja Lämminverinen. Pyrimme kohtelemaan toisiamme hyvin ja huomioiden. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Olisinko pystynyt tekemään samoin, jos en olisi tullut kohdatuksi kotona? En voi enää sanoa jyrkästi tuohon mitään 😐
Toivotaan riittävän hyvää elämää meille kaikille ☺️❤️ Elämä yleensä kantaa, kun oppii kantamaan elämässä itsensä. Eikä siis elä kenenkään kautta.
Ja kyllä. Jos ajaudumme onnettomiksi toistemme kanssa, pitää olla rohkeutta tehdä tarvittavat ratkaisut. Mutta mieluiten yrittää tehdä ne sitten ilman kolmansia pyöriä...
😟