Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Hei 🙂🌻
Kiitos empatiasta Black Heart, sillä se tulee nyt tosiaan tarpeeseen.
Uskottomuuttaan mies aikoinaan ensin selitti seksin vähyydellä. Olinhan tuolloin huonossa kunnossa viiden eri leikkauksen jälkeen elämä oli päivästä toiseen selviytymistä. Tästä mies aika ajoin syyllistää vieläkin.
Tuttavanainen ( pettävä toinen osapuoli) sanoi, ettei hän ota vastuulleen pahaa oloani tapahtumien jälkeen. En tiedä vieläkään tarkalleen sitä, miten kauan minua kusetettiin: eivät kuulemma muista ( tämä heti paljastumisen jälkeen ) kumpikaan. Tapahtumiakaan eivät tarkoin muistaneet mutta intiimiä hommaa oli.
Sain intiimejä oireita ja jouduin lääkäriin; vielä tuolloin mies raivostuen kielsi suhteen olevan päällä. Yritti huutamalla ja autoa holtittomasti ajaen saada minut hiljaiseksi.
Jatkoin hiillostusta ja lopulta pakon edessä tunnusti: vaadin puhelinerittelyjä. Sitäkin hän ihmetteli sanoen, ettei ymmärrä mitä niistä voisi minulle olla hyötyä. Samana iltana tunnusti ns. ystävyyssuhteen naiseen mutta palaneen käry oli jo niin voimakas, että pari päivää hiillostettuani tuli myös suhteen oikea laatu ilmi. Koko tuon suhteen ajan mies oli kotona kärttyinen: milloin mitäkin huomautettavaa hän keksi. Tää alko talvella, ennen minulle ilmoitettua suhteen alkamisaikaa
Nytpä sitten viime talvi oli samanlainen: arvostelua, kiukunpuuskia jne.😑❓
Ei ollu kuulemma uskoton enää...
Ja nyt sitte nämä jutut...
Kyllähän tässä löysässä hirressä roikutaan.
En tiiä, jaksanko sinne asti, kun nuorimmainen lähtee jatko-opintoihin. Se on ollu mun etappina, viimeisenä tässä suhteessa, mikäli asiat eivät muutu 😞
Voi huoh. Kuulostaa niin tutulta. Meilläkin petturipukki alkoi kiukkuumaan ja mustistelemaan mulle, kun oli tämä pito siinä vierellä. Ihmettelinkin kaiken maailman tyhjänpäivästä raivoamista ja epäilyä. Noh, tottakai, kun itse oli häntäheikkinä toisen kanssa. V..ttaahan se, jos huomaa, kuinka helppoa se onkaan käydä vieraissa ihan niinkuin muina miehinä. Miksi ei toinen voisi sitten tehdä samoin 😉 (no siksi kun kaikki ei vät ole tollasia paskapäitä=)
Mutta onhan tuo melko sikaa, että jos toinen on sairas, niin lähdetään hakemaan onnea ja autuutta muualta. Myötä- ja vastoinkäymisissä. Hah!
Aina kun alkaa taas ruotimaan näitä syntyjä sysiä, alkaa veri hiukan kuplimaan; mitä sikoja. Ei tosiaan ainoita eikä ekoja eikä vikoja. Mutta sikoja. Itsekkäitä paskoja. ARRGGGHHHH!!!!
Nooh, ei auta kuin nostaa häntä pystyyn ja naulata seinään kiinni vaikka nastalla. Paha saa palkkansa. Jonain päivänä vielä. Ja siinä kohti meillä petetyillä on ilo elämässä ja toisellapa ei ole.
Mutta se on taas nokka kohti tulevaa, taakse ei ole yhtään hyvä kurkistella. Pahaa mieltä ja verenpainetta. Ketutusta ja vihaa ja katkeruutta. Antaa niiden olla siellä ja positiivisuuden kautta ja iloa kohti!!!
AURINKOA viikkoon kaikille; SHOW MUST GO ON...
Hei 🙂🌻
Eihän sille voi mitään, että sydämessä asuu suru. En niinkään osaa tuntea vihaa tai pettymystä näistä vastoinkäymisistä.
Olihan se shokki, kun mies petti. En voinut uskoa sitä todeksi kaiken sen järkyttävän tapahtumasarjan jälkeen, minkä jouduin äkillisen sairastumiseni myötä kokemaan.
Kun kolme vuorokautta oksensin ja teholääkinnästä huolimatta tuntui, että pääni räjähtää, aattelin, että siitä jos selviän, niin tuli mitä tahansa vastaan minä selviän. Mutta eihän se ihan niin mene. Ja tuo oli vain yksi otos sairauteni vaiheista, jossa monta leikkausta/ käännettä kokeneena yksistään se, että olen elossa on ihme 🙂
Onko niin, ettei puolisolta voi edes odottaa täyttä lojaalisuutta, koska hän itsee ei ole kokenut samaa muutoin, kuin päältäkatsojan roolissa?
En minä enää jaksa menneitä surra: on ollut väkivaltaa ja uhkailuakin ennen sairastumistani.
Pahinta on se, että toinen jättää päätöksenteon vastuun minulle, joka on ollut ns. alakynnessä koko liiton ajan. Minähän se sitten olisin perheen rikkoja, ei hän 😞
Niinhän se on, ei sille surulle, katkeruudelle, vihalle, ikävälle!!! voi mitään, mitä sisältä löytyy. Ikävä. Mulla ainaski on ikävä sitä vanhaa hyvää aikaa. Tainoh, mitähän hyvää niissäkin ajoissa oli kun ruoho kuitenkin vihersi niin söpösti siellä aidan toisella puolen... No minusta oli vanhat hyvät ajat. Ja huomaan kaikesta ajattelevani perinteiseen malliin; ennen ja jälkeen-elämät. En sitten enää tiedä kumpi valtaa mieltä. Vanhoja ei halua muistella, koska ne johtaa aina oierisiin ja vinkkeihin ja jälkeen elämä nyt on... yhtä rämpimistä. Vaikka suo on jo jätetty melkein taakse ja toivottavasti saatu kovaa maata jalkojen alle jo. Mutta ai oo niin pitkä matka suon rajalle, etteikö se siellä siintäisi... Mutta koitetaan pitää kiintopiste kuiteski edessäpäin.
Mariella; jos teillä on ollut väkivaltaa ym. suhteessa jo ennen tätä; eikö siitä saisi voimaa tehdä itse päätöstä? Et sinä tuollaista suhdetta voi mitenkään rikkoa! Eiköhän se ole ollut rikottu jo siinä kohti? Ja vielä väkivaltaa..! Se ei nimittäin lopu. Voin kertoa sen omasta kokemuksesta parin kymmenen vuoden takaa. Se ei loppunut kuin siihen että jätin silloisen poikaystäväni. No onneksi meillä ei ollut lapsia, mutta olin siinäkin suhteess monta vuotta. Muistoina murtumia selkärangassa, muisto aseesta ohimolla, päälle heitetty peilikaappi. Silloin otin minä ja lähdin. Ja vannoin ettei enää ikinä yksikään mies minua lyö. Eikä ole lyönyt. Jokainen kerta päättyi aneluun ym. anteeksi annon rukouksiin, mutta ase-episodin jälkeen lähdin. Hain tavaranikin salaa yhetisestä kodistamme. Se ei lopu. KOSKAAN.
Toivon sulle voimia, isosti voimia; ero ei koskaan ole helppo, vaikka kuinka paskasta suhteesta lähtisi. Mutta jossain on oltava raja ja sen yli on mentävä. Ihan itse. Ja tuossa on oikeasti isot asiat kyseessä. Hae itsellesi apua, mutta nyt katse eteenpäin ja kiintopiste tulevaisuudesta, suon tuolta puolen. Zemppiä ihan hirveesti! Kyllä täällä on parempaakin tarjolla!!!
Hei 🙂🌻
Black Heart: erositko sinä pettävästä kumppanistasi ja miten petos tuli ilmi?
En usko, että meillä mies tällä kertaa pettää...Keskustelimme asioista ja hän sanoi, että ainoa asia, minkä vuoksi hän päättäisi suhteemme olisi se, jos hän töppäisi uudelleen (olisi uskoton) ja, että hänellä ei ole mitään tarvetta hakea naista minun lisäkseni.
Oletuksena minulla on, että hänellä on ikäkriisi. Esim. seksiä ei tämän ikäiset enää harrastaisi jne. Nyt sitä tosin on ollut, kun asiasta on puhuttu.
Ainoa, mitä kaipaan on se, että hän olisi enemmän läsnä. Sitä, että hidastaisi jo tahtia kaikessa. Myös keskustelu lähentää.
Olen antanut paljon anteeksi elämäni aikana asioita, enkä raahaa sitä osaa menneisyydestä enää mukanani.
Toivon seesteistä, luotettavaa elämänkulkua tästä eteenpäin.
Liekö sitten liikaa pyydetty 😑❓
En tiedä, miksi minulla on nyt huono kausi. Jostain syystä pyörittelen eroajatuksia mielessä. Mitään ihmeellistä tai epäilyttävää ei ole tapahtunut. Silti ahdistaa. Onko syynä se, että on mennyt ihan hyvin, mutta vuoden aikana oli hyviä kausia pari kolme kuukautta kerrallaan ja sitten aina jotain tapahtui. Odotan jotain tapahtuvaksi? Eron harkinta-aika umpeutuu pian. Liittyykö siihenkin? Puntaroin kuitenkin, haluanko tätä. Ihan täysin ei fyysisen pettämisen unohtaminen onnistu. Vaikka yritän jättää asian taakse, tulee välillä vihan tunne, että prkl pystyi vaan lykkimään jotain ämmää ja nyt olemaan, että olen hänen elämänsä ainoa nainen. Ja pahoillaan, että petti ja teki virheitä ja ja ja.
Vai mitenkä ne kriisin vaiheet menevät? Nyt joku pakollinen alamäki? En olekaan supernainen 😀
Toivoisin myös seesteistä ja luottavaa elämää yhdessä. Tällä hetkellä taas tuntuu välillä, että onko se tätä?
Ehkä parin kuukauden päästä taas paremmat fiilikset? Jos mies kestää näitä huonoja...🙂👍
mariella kirjoitti 4.11.2015 14:48
En usko, että meillä mies tällä kertaa pettää...Keskustelimme asioista ja hän sanoi, että ainoa asia, minkä vuoksi hän päättäisi suhteemme olisi se, jos hän töppäisi uudelleen (olisi uskoton) ja, että hänellä ei ole mitään tarvetta hakea naista minun lisäkseni.
Tiedätkö Mariella, meillä mies on sanonut täysin samaa nyt sen reilut kaksi vuotta, kun tunnusti pettämisensä! Onko tämä joku pettäjien klisee?
Meidän tilanteemme on tällä hetkellä sama kuin viimeksi kirjoittaessani. Mies ei ole ottanut valeprofiiliini yhteyttä seksideittipalstan kautta. Hän ei myöskään ole kirjautunut palveluun kesän 2015 jälkeen, sen näkee palvelussa. En myöskään ole kertonut miehelleni, että tiedän tuosta hänen profiilistaan.
Sen jälkeen kun tuo miehen deittiprofiili paljastui minulle, olen tehnyt lisää valmisteluja mahdollisen eron varalle. Joitain ostoksiani mies on hieman ihmetellyt, mutta olen onnistunut keksimään jonkun suurinpiirtein fiksun selityksen hänelle.
Voin sanoa, että kun tuo miehen deittipalstarekisteröityminen paljastui minulle niin se viimeinenkin pieni hippunen mitä enää tunsin miestä kohtaan kuoli. En kyllä mitenkään voi uskoa, että rekisteröityminen tuohon palveluun olisi ollut "inhimillinen virhe", tai että palveluun kirjautuminen vielä 2 vuotta uskottomuuden tunnustamisen jälkeen olisi ollut "suuri erhe". Kyllä kyseessä on systemaattinen vaimon (eli minun ) loukkaaminen. Tai ehkä hän ei ajattele asiaa minun loukkaamisena. Vaan ehkä hän näkeekin asian omana oikeutenaan pitää hauskaa. Vai mitä luulette?
Miehen mustasukkaisuus minua kohtaan on myös kasvanut entisestään. Matkustan työni vuoksi melko paljon ja jos en vastaa työmatkalla iltaisin välittömästi hänen puheluihin ja viesteihin niin seuraukseni on kuulustelu siitä, että missä olen ollut. Tosin en kerro hänelle tarkkaan missä olin vaan jotain epämääräistä (enhän minäkään enää voi tietää ja luottaa siihen, että missä mies kulkee, mutta en sano sitä hänelle ääneen).
Lisäksi hän on alkanut arvostelemaan, jopa haukkumaan, tapaani tehdä kotitöitä. Esimerkiksi pyyhin keittiön ruokapöydän liian harvoin (joka päivä kylläkin), täytän tiskikoneen väärässä järjestyksessä, en saisi ostaa itselleni vaatteita vaan se on kuulemma hänen tehtävänsä jne. Olen kuitenkin äärimmäisen pitkähermoinen ihminen ja en provosoidu näistä hänen ilkeistä kommenteistaan. Olen hiljaa, ehkä se ärsyttää häntä myös, kun ei saa minusta riitakaveria?
Toisaalta hänessä on kolikon kääntöpuolikin. Hän ostaa minulle edelleen äärimmäisen kalliita lahjoja ja kertoo sen olevan merkki rakkaudesta minua kohtaan. Yksittäinen lahja saattaa olla tuhansien eurojen arvoinen. Hullua!
Tiedän sanomattakin, että tämä avioliitto ei ole avioliitto siinä mielessä kuin kukaan sen haluaa käsittää. En minäkään aikoinaan naimisiin mennessäni olisi tällaista uskonut kokevani! Mieheni oli täysin eri ihminen silloin, hän oli normaali. Jotain kummallista mieheni pään sisällä on minun mielestäni pielessä. Mutta en tiedä mitä. Itse on jo jotenkin sokeutunut ja tottunut tähän elämään eikä osaa sanoa mikä tässä liitossa on normaalia ja mikä epänormaalia.
Lapsille hän on pääsääntöisesti kiva eli lapset eivät kärsi hänestä. Lapset ovat myös tasapainoisia eivätkä varmasti tiedä ja aavista parisuhteemme tilaa. Eli jatkan toistaiseksi tässä suhteessa, mutta selustani ja lasten selustan turvaten ja tuntosarvet kohollaan. Työmatkani ovat hengähdystaukoni perhearjesta.
Tämä kotitöistä arvostelminen on jotain käsittämätöntä: En miehenä ole ikinä ymmärtänyt miehiä, jotka nalkuttavat kotitöistä, kun itsekin voi tehdä paremmin jos "saatu palvelu" ei kelpaa. Mitä sitä nalkuttamaan kun ihmisellä on kaksi kättä ja selkeästi näkemys miten asia voidaan tehdä paremmin.
Tosin osaavat naisetkin saman taidon ettei siinä mitään. Eli yleisemmin ottaen: jos toisen tekemät kotityöt eivät kelpaa, niin miksi itse ei voi tehdä paremmin, tai ennemminkin: auttaisi toista tekemään, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä lopputulokseen.
Onko se sitten niin, että kun toista ei arvosta ja on itse alentunut pettmisen tasolle, niin toisen arvostelu ja mitätöinti arkiasioissa on tällöin helpompaa. Kyllä itsekin muistan ihmetelleeni, että miten kotitöitä voi tehdä "väärin", mutta pommihan sieltä pohjimmiltaan paljastui. Sen jälkeen on kotityöt kelvanneet ilman huomauttamista.
Keaton, näinhän se taitaa olla.
Kun mies on itse osoittanut totaalista idiotismia toimissaan ja huonoutta aviomiehen roolissaan niin kenties hän haluaa jotenkin saada arvostelullaan minullekin tunteen, että en minäkään ole hyvä ja täydellinen ihminen vaan omalla tavallani huono.
Olen kyllä joskus sanonut hänelle, että hänen tulee ymmärtää, että tulen aina olemaan ihmisenä hänen yläpuolellaan sillä en ikinä kykenisi samaan mitä hän on tehnyt minulle ja avioliitollemme. Ehkä tuo kommenttini osui syvälle ytimeen 😉
Hei 🙂🌻
Kirjoitustenne sisältö sai minut tajuamaan, että jotain pahaa minäkin aavistelen tapahtuvaksi vaikka meillä uskottomuudesta on jo kolme vuotta.
Joku miehen olemuksessa viestii sitä.
Esimerkiksi ilmeet, kun pettämistä (ei välttämättä edes meillä tapahtunutta) jollain tapaa keskustelussa sivutaan. Tai miehen epätyypillinen kommentti siitä, miksi meillä on vähän seksiä; meillä pitäisi kuulemma olla yhteistä tekemistä ensin ja sitten seksi olisi mahdollista. Ei hän koskaan ennen ole noin sanonut. Lisäksi hän sanoi, että intohimo väliltämme on poissa. Toisin sanoen; hän ei halua minua. Kolmas asia on se, että hän kuulemma pelkää, että seksi tekee minulle kipua. Niin; olenhan sairastellut mutta pystyn kyllä intiimiin suhteeseen. Kyllä mies tämän tietää, eli jotenkin verukkeita hän käyttää nyt hyväkseen. Eikä meillä intiimielämä ennen ole tarvinnut sitä, että yhdessä jotain tekisimme.
Hänellä on ollut vaikeuksia potenssin kanssa uskottomuudesta lähtien.
Siksipä mietinkin: onko karttamisen syynä epäonnistumisen pelko vai onko hänellä uusi kohde, jota kohtaan hän tuntee intohimoa???
Mietin vaan sitäkin, missä välissä hän uskottomuutensa nyt voisi hoitaa??? Puhelinkin on huolettomasti pöydällä, toisin, kuin ennen. Nettipalstoilla hän ei osaa oikein "liikkua".
Ja puhelinlaskukaan ei ole nyt näyttänyt selkeästi tavallisuudesta poikkeavaa...
Eli onko epävarmuus vain minussa, vai voiko jotain olla meneillään jälleen.
Viime uskottomuuden jälkeenhän mies meni psyykeeltään tosi huonoon kuntoon ja joutui pitämään sairaslomaa, koska ei kestänyt nähdä sitä, miten hän minua haavoitti 😑❓
Mariella; en eronnut miehestäni, vai pitäisikö sanoa, että hän ei eronnut minusta. Ei suostunut. Heitin sormukset ja kaikki häneltä saamani korut menemään, tuhisin kaikki kuvat kännykästä, koneelta, jotka edes viittasivat siihen tai meihin. Sotin kaikille sukulaisille, ystäville ja tuttaville; kelle ikinä keksin ja kerroin mitä oli tapahtunut. Se jäi kiinni siis melko perinteisesti; se ämmä soitti miehelleni pe iltana! Oliko tarkoitus saada jotain rikki, tuo kyllä tiesi että olemme mökillä minun vanhempieni kanssa. Eli puhelin soi ja mieheni valehteli soittajasta. Näin, aistin, tunsin sen että hän valehtelee. Ja näin ollen katsoin hänen puhelimen, kuka olikaan tuo soittaja. Siitä lähti helvetti irti. Lopulta selvisi, että "kaveri"pariskuntamme oki heidät parittanut ja tämän pariskunnan muija antoi jopa tämän ämmän puh numeron minulle, johon sitten soitinkin. JA siinä kohti oli romhadus jo käynyt. Maanjäristys, zunami. Jotain järkyttävää, jonka todisti myös vanhempani. Totaalinen romahdus. En edes muista mitä tuon puhelun jälkeen tapahtui. Minun sisällä ei ole koskaan, ikinä tapahtunut vastaavaa. Ei edes edellisen mieheni kuollessa. Sekin oli "helpompi" käsitellä; siinä jäi jälkeen iso ikävä ja suru. Mutta ei vihaa, ei katkeruutta. Ei mitään, minkä kanssa joutuu elämään. Tämä saattaa kuulostaa sairaalta, mutta kuolema on asia joka on hyväksyttävä. Se ei jätä vaihtoehtoa. Sen jälkeen haluaa vaalia muistoja ja yhteisiä hetkiä ja asioita, kun taas tämän jälkeen haluaa kaikesta eroon.
Ei näitä tietysti voi rinnastaa, mutta tähän tuloksen olen tullut ihan kokemuksella, omia tunteita jäsennellessäni.
Maisa; tähän kriisiin tuntuu kuuluvan kaikki nuo ylä ja alamäet. Tunnen ihan samoin. Välillä on hyviä kausia, joku pieni asia voi muuttaa kelkan suunnan nano-sekunnissa. Tai pikkuhiljaa. Kaikki on mahdollista. Itsellä oli jo melko hyvin, mutta kun näin tämän ämmän (en vaan pysty puhumaan tästä otuksesta kauniimmin), kaikki karhunlangalla parsitut arvet rävähti auki. Että se oli hankittava uus lankakerä ja aloittaa alusta... Onneksi hienoista arpikudosta oli jo kerennyt kasvaa avohaavan ympärille; tämä käy ehkä hitusen helpommin, vuotta en PRKL jaksa ommella. Johan siinä tulee rakkoja räpylään 😉
Pettäjien kliseet tuntuu olevan kaikilla samat; en voisi enää ikinä, en koskaan voisi tehdä sinulle niin, tein elämäni suurimman virheen jajaja... Kuten aikasemmin olen miettinyt; mikä siis tässä petturipukissa muuttuu??? Johan se on polkenut oman muijansa maan rakoon toisen jonnekkin muualle :-), mutta mikä siinä ihmisessä muuttuu? Okei, on aika noloo käydä pyytämässä anteeksi kaikilta, minun petturipukkini kävi henk. koht anteeks anelu reissulla kaikilla läheisimmillä, koska kaikki näkivät mitä minulle tapahtui. Laihduin 10 kg, en nukkunut kuukausiin, kunnes hain unilääkkeitä. Silmät oli renkaina, mustat silmän aluset, iho oli harmahtava ja silti koitin hymyillä ja heittää normiläppää ja olla muka normaali. Noh, jouduin jäämään sairaslomalle pariski päiväksi tämän kiinnijäämisen jälkeen, koska en todella nukkunut pariin vuorokauteen. Mutta sen jälkeen. Petturipukki näki tuskan ja koki tarpeelliseksi käydä läpi lähipiirimme yksitellen; soitti jokaiselle ja järjesti tapaamisen ja meni jokaiselta erikseen pyytämään anteeksi. Ai että nautin tilanteesta; tämä kun ei ole sen(jos ei varmana kenenkään mielihommaa=). Mutta niin vaan meni ja keräsi sillä yhden.. noh, puolikkaan pisteen ammottavaan kuiluun.
WAU! TUHNASIEN EUROJEN LAHJAT!!! ASIAAA!!! Säästä kaikki ja vie vaikka kaniin tai myy, jos päätät toisin. Ihan mahtavaa 🙂
Ja taas olisi vkl edessä. Se on aina hiukan arveluttavaa aikaa; liikaa aikaa yhdessä...vai pelkäänkö edelleen, että pukkaa viestiä tms...
Noh, härkää sarvista ja se kuuluisa nokka pystyyn!!!
Mariella, kirjoitan tietysti puhtaasti saamani mielikuvan pohjalta joten tämä voi mennä reippaastikin metsään. Mutta siis, parin vuoden aikana minulle on syntynyt se mielikuva, että miehesi ei osaa käsitellä vaikeita asioita. Hän on saanut aika tyypillisen mallin jossa ulkoisen kuvan vaaliminen on tärkeää ja ongelmat ohitetaan ajatellaan, että ne näin katoavat tyyliin, poissa silmistä, poissa mielestä. Miehelläsi on tässä tilanteessa kaksi vaikeaa asiaa joita hän ei osaa käsitellä, pettäminen ja sairautesi. Hän on kohdannut oman kyvyttömyytensä, hän ei osaa tukea sinua, eikä hän osaa käsitellä pettämisen aiheuttamaa häpeää ja pyytää anteeksi. Miehesi pakenee omien touhujensa pariin sitä, että todellisuus ei vastaa hänen mielensä kulisseja. On ymmärrettävää, että tämä heijastuu myös potenssiin. Koska miehesi ei osaa käsitellä nykyistä tilannetta, on hänellä vaikeuksia siihen sopeutua. Miehesi ajatusmaailmassa on vaikeuksia sopeutua vanhenemiseen, sairastumiseen ja epäonnistumiseen. Potenssiongelma on varmasti ongelma jota miehesi on erityisen vaikea käsitellä mikä edelleen pahentaa ongelmaa.
Pettämiselle on eri ihmisillä erilaisia syitä ja näyttäisi siltä, että miehellesi pettäminen on erityisesti pakenemista kuten hänen pakeneminen kaikenlaisen tekemisen pariin.
Eli sanoisin, että potenssiongelma ei kerro pettämisestä suuntaan tai toiseen. Potenssiongelma on seuraus, ei syy. Syynä on miehesi kyvyttömyytensä käsitellä ongelmia ja se on myös se joka altistaa pettämiselle. Tämä ei tietenkään tarkoita, että hän pettäisi, siihen tarvitaan paljon muutakin kuin tietty alttius.
Jos sinulla on vaikeuksia kestää miestäsi, on hänellä mitä ilmeisimmin itselläänkin vaikeaa itsensä kanssa.
Black Heart, melkoisen myllyn läpi olet pistänyt miehesi menemään! Vaimoni ei olisi moiseen suostunut. Minulle on täytynyt sopia, että pettämistä käsitellään keskenään. Kyllä miehellesi tuosta voi jo kokonaisen pisteen antaa!
Hyvää viikonloppua ja voimia kaikille toivottaen!
Hei 🙂🌻
Beren: olet paljolti oikeassa siinä, ettei mieheni osaa käsitellä vaikeita asioita. Tästä kertoo sekin, että hän joutui jäämään sairaslomalle heti pettämisen paljastuttua.
Minun piti tuolloin tukea häntä ja kyllä hän aidosti oli pahoillaan, järkyttynyt ja pyysi anteeksi. Tilannehan meni niin huonoksi, että hän harkitsi lähtemistä, koska häpeän tunne oli niin suuri.
Epäonneksi hänelle sattui nuori naislääkäri, joka ei osannut ohjata häntä/meitä oikeaan hoitoon kriisin ollessa pahin. Hän oli vain toisella vastaanottokäynnillä jatkanut sairaslomaa ja todennut, että jossain vaiheessa asian käsittelylle pitää vain laittaa piste; toisin sanoen sopia se, minkä jälkeen asiasta ei enää puhuta. Tämä oli noin kuukausi paljastumisen jälkeen. Tuolloinhan minä vasta aloin ymmärtämään sen, mitä on tapahtunut.
Tuohon lääkärin sanomiseen mies vetosi sitten siinä vaiheessa, kun asian käsittely oli vasta alkanut 😭
Kuitenkin minulle selvisi se, ettei seksi ollut se, mitä hän oli hakenut. Eihän se heidän kertomuksiensa mukaan ollut edes onnistunut. Mies tarvitsi henkistä tukea mutta ilmeisesti toisella osapuolella oli täysin eri intressit asioiden suhteen. Vasta lähestymiskiellolla uhkaaminen sai hänet jättämään meidät rauhaan.
Kaksinaamaistahan olivat myös hänen pahoittelunsa ja anteeksipyynnöt, koska niistä huolimatta hän yritti miestäni saada suhteeseen uudelleen.
Ja kyllä miehellä oli aidosti paha olla ja hän pyysi anteeksi, vaikkakin todeten, ettei se saa tehtyä tekemättömäksi.
Sillä tavoin suhteemme on muuttunut, että mies lähtee mukaan sairaalakäynneilleni. Ennen tein ne matkat yksin. Hän sanookin olleensa tyhmä, kun ei ollut tajunnut, mikä merkitys hänen läsnäolollaan noilla käynneillä on.
Käyn edelleen myös psykiatrilla. Tämä on hyvä ja hoitosuhteemme on auttanut minua tosi paljon. Myös psykiatrin mielestä olen muuttunut sekä ulkoiselta olemukseltani, että muutenkin positiiviseen suuntaan. Viime käynnillä tosin kerroin näistä uusista epäilyistäni ja oloni huononemisesta, mikä sen nyt sitten aiheuttaakin.
Mies ei periaatteessa ole antanut käytöksellään selkeitä merkkejä epäluotettavuudesta. Ainoa on yksi isompi puhelinlasku, josta mainitsin hänelle. Seuraava lasku olikin sitten puolet pienempi. Toisaalta hankalaa pitää tuotakaan mittarina, sillä hän käyttää työpuhelintaan kaikkien asioiden hoitamiseen. Jonkunlainen tuntuma minulla kuitenkin on, ettei hän soita (puhelimen loki) niin paljon, mitä laskut näyttävät. Eli pieni epäily on puhelujen poistamisesta...Pientä huomiota ulkonäköön; ehkä enemmän peilin edessä, kuin ennen.
Olimme joku aika sitten yhdessä ostoksilla asiana tyttären vaatteet. Siellä mies löysi itselleen uutta vaatetta mutta hän hermostui, koska tytär tarvitsi minua toisaalla kaupassa ja vihaisen oloisena jättikin valitsemansa vaatteet itselleen ostamatta, vaikka häntä siihen kannustinkin.
Itse olen nykyään kiinnittänyt enemmän huomiota ulkonäkööni; uusia vaatteita, kampauksia jne. Mies ei ole kommentoinut asiaa millään tavalla.
Ja mitä tulee tuohon potenssiin; hänellä on epävarmuutta sen suhteen. Hän sanoi, ettei seksi sinällään kiinnosta häntä ollenkaan; ei kenenkään naisen kanssa.
En voi sille mitään, että koen tilanteen loukkaavana: hän ei halua minua jostain syystä.
Tämä ei voi johtua siitä, että olisin puhunut enää hänen uskottomuudestaan mitään; sille asialle on laitettu se piste jo aikoja sitten.
Puhuminen ei ole mieheni vahvin puoli; hän herkästi loukkaantuu tai suuttuu, mikäli yritän edes aloittaa keskustelua avioliittomme tilasta.
Eroa hän ei selkeästi kuitenkaan halua.
Elämmekö siis sitten avioliittomme loppuajan kaikki luurangot kaapissa, vai mikä tässä olisi se paras ratkaisu.
Pariterapiaan mies ei edelleenkään suostu lähtemään 😑❓
Kun tässä omassa pienessä elämässäni puntaroin välillä lähteäkö vai jäädä, törmään aina siihen, että en omasta puolestani tällä hetkellä edes jaksa alkaa miettimään käytännön järjestelyjä. Talo pitäisi myydä, koska mies ei tästä mihinkään lähde (onhan se nyt nähty) ja hän ei kuitenkaan pystyisi tässä yksin asumaan. Tulot ovat niin pienet. Ehkä hänkin puntaroi näitä? Välillä särähtää, kun aiheesta olemme puhuneet. Mitkä kaikki vaikuttimet hänelläkin jäämiseen mahtavat olla... Kalliita lahjoja en ole saanut koskaan, kun olen tienannut aina vähän enemmän itse.
Mutta. Tällä hetkellä mies yrittää kyllä meidän parhaaksemme. Piste hänelle. Minäkin yritän. Kaksi pistettä minulle.
Meilläkin minä olen jonkun verran puhunut tästä tapahtuneesta läheisille, koska se on ollut keinoni selvitä. Joten kyllä tuolta ukolta vaaditaan pokkaa kohdata ihmiset, jotka tietävät. Toki ihan yksityiskohtia en ole avannut monelle, mutta eikö se nyt riitä, että on joku viestikaveri miehellä ollut? Noloa hänen kannaltaan kuitenkin. Saati, että ihmiset voivat sitten arvella rivien välit... Jännä, etten muuten ikinä ole oikein ajatellut, että ihmisten ajatukset olisivat hänen puolellaan? Ehkä tiedän itse, etten ole hullu akka, josta pitää päästä eroon. Tiedän, että minulla olisi vientiä. Lähinnä ystävät ovat ihmetelleet, miksi olen tähän jäänyt... Mutta ei se lähteminen niin helppoa näköjään ole. Kummallekaan. Ja ehkä painaa se lähes 30 läheistä vuotta. Yhteiset lapset ja hyvätkin yhteiset ajat?
Hain taannoin netistä asiallisia artikkeleita aiheesta uskottomuus, lähteä vai jäädä ja löysinkin pari hyvää. Tunnistan etääntymisen ja muut jutut. Tunnistan miehessä tapahtuneet muutokset suhteessa itseensä, toimintaansa ja minuun. Tunnistan myös oman roolini ongelmissa. Potenssiongelmat. Juu, mietin missä kohtaa alkoivat, mutta niitä on välillä edelleen... Tästä olemme pari riitaakin saaneet aikaan. Minä loukkaantuen siitä, etten ole riittävän haluttava (näinhän tietenkin sen tulkitsen) ja hän siitä, ettei pikkukaveri nyt vaan aina toimi. Syytä toimimattomuudelle ei silti halua selvittää...
Mitäs muuta? Moni pettäjä kokee rakastavansa molempia. Ja tietenkin parisuhteen/henkilökohtaisen kriisin ratkaisemiseen pitäisi olla rakentavampia keinoja. Mutta joka kolmannessa liitossa on pettämistä!!?? Hui!
Vieläkin löytyisi lisää arvokkaita juttuja artikkelista, mutta en nyt referoi tähän.
Joskus mietin tuota kuolemaa, minkä Black Heart mainitsit. Olen sitä mieltä ilman kokemusta siitä, että suru on varmaan erilaista, koska yleensä kuolemaan ei ole ollut mahdollista vaikuttaa. Muistot jäävät, hyvät ja huonot, mutta petetyksi tulemisen tunne varmaan jää pois?
Mutta miten sen itselleen kirkastaisi, että oikeasti vain MINÄ teen itseni onnelliseksi?! Pitäisi varmaan ottaa se ensimmäinen tatuointi. Voisiko joku lyhentää sen kauniiksi lyhyeksi lauseeksi? ☺️❤️
Mennäänpa taas tässä suossa eteenpäin 🙂👍 2-6 vuotta olis niinku matkan mitta, että pohja olisi enimmäkseen kestävä? Ellei osu suonsilmäkkeeseen 😋
Leppoisaa viikonvaihdetta meille!🙂🌻
Mukavaa? maanantaita kaikki! Itsellä takana melko epäonnistunut vkl, taas ollaan kuopassa, josta ponnistu ylöspäin on kovaa, mutta taas on ihan kuin suo jalkojen alla. Ei siihen taas paljoa tarvittu, kun pato murtui. Pieni asia, joka on kuin täydellinen kopio omasta tarinasta, niin bingo..! Tartuin tuohon omaan onnellisuuteen; todellakin; mikä on se taika, millä se menis itselle lopulliseen jakeluun, että kukaan muu ei voi sua onnelliseksi tehdä, kuin sinä itse!!! Nyt takerrun siihen. Henkeni hädässä ja alan heti hahmottelemaan siihen sopivaa tatuoinita... Minulla on tatuointeja, jokaisella on oma tarnansa. Myös tämä kriisi on tallennettuna ihooni... Kuten myös kuolema ja selviytyminenkin...
Ihmettelen tuotakin tarinaa, että asia pitäisi käsitellä hetkessä (kk???!!!) ja sen jälkeen siitä ei puhuta. Siis minkälainen ammattilainen antaa näitä ohjeita? Minun miehelle sanottiin samat sanat; asia pitää käsitellä pois ja sen jälkeen siihen ei palata. Toki ymmärrän sen toisaalta; ei auta ketään märehtiä näitä ikuisuuksiin (onneksi on tämä foorumi=), mutta onko sitten hyvä jos asiaa märehtii hiljaa itsekseen? Yksin omassa päässä. Veikkaampa ettei ole.
Se on vaan taas todettava tuhannen kerran, että onhan moinen suo poljettavaksi. Ei voi kun toivoa, että tästä todella on jäänyt ikuiset arvet myös petturipukille itselleen, että sekin tajuaisi mitä tämmöisestä, vaikka kuinka merkityksettömästä (eiks niin ettei ne koskaan merkkaa mitään...?), voi seurata. Ja kuinka laajalle vaikutukset leviää.
Nyt otan niskasta itseäni kiinni ja keskityn jälleen kerran omaan onnellisuuteeni. Se on oleva ykkös tavoitteeni nyt ja tulevaisuudessa. Ei tästä muuten mitään tule. Ei todella.
Zemppiä viikkoon kaikille!!!