Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Laitanpa minäkin lusikkani tähän soppaan.
Mieheni jäi kiinni toisen naisen tapailusta reilu vuosi sitten päivänä, jona hän oli lähdössä kerhon hallituksen risteilylle. Toivotin miehelleni mukavaa reissua, vaikka sydän oli vereslihalla. Päätin pudottaa pommin tiedostani vasta mieheni palattua risteilyltä, jolla myös tuo toinen nainen oli hallituksen puheenjohtajana mukana.
Itse vietin ko. perjantai-illan kauhuissani ja paniikissa kotona. Itkua ei järkytyksen määrästä johtuen tullut. Valvoin käytännössä koko yön, sillä torkahdin vain n. tunniksi. Aamuhämärissä lähdin suunnitelmieni mukaan mökille. Vietin päivän ja yön mökillä kuin unessa, haahuillen siellä täällä saamatta mitään aikaiseksi. En syönyt mitään,en
juonut mitään, sillä en kertakaikkiaan saanut mitään alas.
Vastailin mieheltä tulleisiin viesteihin lyhyesti. Miehen ipad oli mukanani ja sieltä selailin kaikki viestit/sähköpostit. Ahdistus kasvoi ymmärrettävästi entisestään. Jos naapurimökki olisi ollut tyhjillään, olisin mennyt rantaan ja huutanut jäätävää tuskaani ulos. En huutanut, mutta en myöskään itkenyt.
Palasin sunnuntaina iltapäivällä kotiin ahdistuksissani ja paniikissa. Pommin pudotus oli edessä. En ole koskaan nähnyt miestäni niin valkoisena, kuin hetkellä, jolloin sanoin tietäväni hänen seikkailuistaan. Sanoin hänelle myös, että hänen olisi parasta olla menemättä maanantaille sovittuun tapaamiseen naisen kanssa. Maanantaina istutin miehen keittiön pöydän ääreen, tuuppasin sille puhelimen käteen ja käskin soittamaan tuolle naiselle, perumaan tapaamisen ja kertovan jääneensä kiinni yms. Kovin oli miehellä värisevä ääni ja katkonainen puhe, mutta asiansa sai sanottua. Tästä hetkestä alkoi meidän parisuhdehelvettimme.
Aluksi puhuttiin ja puhuttiin. Annoin miehelleni mahdollisuuden puhua vain ja ainoastaan totta ja vastata kysymyksiini totuuden mukaisesti. Kiltisti hän vastaili, mutta oma-aloitteisesti ei kertonut mitään. Ilmeisesti ajatuksena, että ei tarvitse kertoa mitään, mitä en ymmärrä kysyä. Mieheni on kyllä aina ollut huono puhumaan asioistaan, kodin perintöjä tämä. Keskustelu- tai oikeastaan kyselytuokiomme päättyi aina hirveään riitaan. Masennuin ja sain lääkityksen. Nämä riitaisat puhumissessiomme jatkuivat, mutta harvenivat. Mies ei enää näitä jaksanut ja kesällä, kun taas kerran vedin asian esiin, mieheni sanoi olevansa asian suhteen jo niin rikki ja väsynyt, ettei hän jaksa enää. Seuraavasta kerrasta hän kuulemma lähtisi. Näin tuli vastuu mahdollisesta erosta siirrettyä minulle, petetylle.
Kesän jälkeen ei asiasta olla riidelty, mutta eipä olla isommin siitä puhuttukaan. Olemme kumpikin koko ajan varpaisillaan peläten seuraavaa konfliktia. Mieheni reagoi kaikkeen kritiikkiin kuin olisin taas vetämässä pettämistä esiin. Luottamus mieheeni on arvatenkin nollissa ja selkkauksen alkutaippaleella siirsin vastuun luottamukseni palauttamisesta miehelleni. Täytyy myöntää, että eipä mies siihen paljoa ole satsannut, eikä oikeastaan liittomme pelastamiseenkaan. Kerhon hallituksen kokouksissa hän käy edelleen, vaikkakaan ei joka kuukausi. Syyskokous on tulossa pikkujouluineen ja odotan kauhulla sitä päivää. Mies ei ole kertonut osallistuuko kyseisen kokoukseen, eikä myöskään sitä, aikooko vielä jatkaa hallituksen jäsenenä. Jos jatkaa niin on kyllä piru irti, sen voin taata. Itse en uskalla asiasta edes kysyä, ettei tule riitaa eikä vaikutelmaa, että kieltäisin sen häneltä. Haluaisin vain, että hän itse ymmärtäisiolla jatkamatta. Se mielestäni osoittaisi mieheltä edes jonkin asteista satsausta parisuhteeseemme. Tämä toinen nainen kun edelleen keikkuu kerhon puheenjohtajana.
Joka päivä pelkään kuollakseni törmääväni tuohon naiseen tai hänen mieheensä työmatkallani. Jos kerran pettäjän tielle oli pakko lähteä, niin olisi mieneni, saatana sentään, voinut valita kohteeksi jonkun ihan tuiki tuntemattoman hempukan, eikä entistä työkaveriaan, jonka minäkin olen tuntenut vuosia. Ja jumankauta, kun tämä nainen vielä asuu työpaikkani naapurissa. Joka päivä saan siis muistutuksen mieheni seikkailuista, kun näen sen naisen asunnon työpaikkani pihalla liikkuessani. Ennen suhteen ilmituloa tämä nainen ja hänen miehensä vilkuttelivat iloisesti parvekkeeltaan minut nähdessään. Eipä vilkuttele enää, ei näy pariskuntaaedes parvekkeella. Itse tosin olen muuttanut työssäni rutiineja niin, etten joudu liikkumaan pihalla aikoihin, jolloin pariskunta kotiutuu töistä ja piipahtavat parvekkeellaan tupakalla tms. Vaikka eihän minun pitäisi heidän näkemistään vältellä, päinvastoin, mutta kun se repii joka kerta haavat auki ja aiheuttaa suunnatonta ahdistusta.
En sitten tiedä, miten tästä eteenpäin. Itse olen muutaman kerran käynyt terapiassa ja se on hieman tuskaa ja ahdistusta helpottanut. Pariterapiaan en miestäni ole saanut, vaikka monesti olen pyytänyt. Hiljaa mennään ja ilmeisesti vaietaan pettämisasia kuoliaaksi ja siinä samalla kuoliaaksi vaietaan myös avioliittomme.
Viivukka, eipä ole ilo toivottaa tervetulleeksi tähän sekametelisoppaan...
Kun luin tarinaasi, ei voi kuin huomata, tarina on hiukan eri ja silti sama, reaktiot on hiukan eri ja silti samat ja lopputulos :sama! Miksi, siis kertokaa nyt miksi, meidän petettyjen pitää alkaa hillitä, varoa itseämme ja sanojamme ja tekojamme, kun ei toisenkaan tarvinnut hillitä itseään. Miksi meistä leivotaan se syyllinen, joka ei pysty päästämään vanhasta irti, joka ei pysty ymmärtämään, ettei se merkitse mitään, joka ei pysty unohtamaan ja selviämään ja hautaamaan tätä asiaa? Miksi helvetissä meijän pitää pystyä kaikkeen tähän, kun ei toinenkaan ole pystynyt himojaan hillitsemään jonkun toisen edessä? Ja varsinkin kun tuo petturipukki tietää tekevänsä väärin ja silti ei pysty itselleen mitään?! Me emme edes tiedä tekevämme väärin, emmekä kyllä teekkään, ja silti meidän pitää ja pitää ja pitää! Joku tässä mättää ja pahasti... Tosin omalta kohdaltani voinen sanoa, että itse en kyllä hillinnyt mitään enkä ajatellut ketään muuta kuin itseäni ja omaa romahdustani ja hautasin itseni itsesäälin syvimpään suohon, josta se ponnistus nyt tunnetusti on melko mahdotonta. Mutta niin vaan on rämmitty sieltäkin. Ja kasvatetty räpylät; seuraavan kerran on vähän enemmän voimaa räpylöissä, kun on apuja siellä varpaiden välissä 🙂
Noh, minä alan tässä jälleen toipua tästä yhteen törmäyksestä sen otuksen kanssa, oma arvo on kaivettu jostain nurkasta ja häntä naulattu seinään kiinni ja pysty asentoon. On tämä vaan todellinen vuoristorata. Mutta ehkäpä sekin on jokin joka tässä pitää; ei suinkaan ne putousmaiset alamäet, vaan ne hetket siellä ylhäällä, josta voi katsella maisemia alaspäin ja tuntea olevansa huipulla! Ja jossa voi olla yksin tai yhdessä. Ei väliä. koska siellä keskittyy vaan siihen huipulla olemisen jännittävään tunteeseen. Siellä ympärille kasvaa jonkinlainen kupla; sellanen ihana kutkuttavan jännittävä kupla, jonka ulkopuolelle jää kaikki muu. Ainakin minun kuplan ympärille... Sinne ei pääse ketään eikä mikään. Harmi vaan että se ei oo kyyneleen eikä tuulen eikä myrskyn kestävä. Pöh.
Mutta eikun taas eteenpäin, nokka pystyssä, rinta rottingilla, alaspäin ylväästi katsellen, sieltä huipulta :-):-):-)
Viivukka, tervetuloa. Tarinassa jäi mietityttämään se, että toisaalta et uskalla ottaa kaikkia haluamiasi asioita puheeksi ja toisaalta näet, että tätä menoa parisuhteesi päättyy eroon. Jos näin ei voi jatkaa, miksi ei voi rohkeasti tarttua suhteenne perusteisiin ja yrittää muuttaa sitä asetelmaa miten te olette yhdessä.
Black Heart, esität hyviä ja tiukkoja kysymyksiä joita olen itsekin miettinyt, eikä minulla ole tyydyttäviä vastauksia. Ja nämä kysymykset liittyvät tosiaan suuresti myös Viivukan viestiin. Niin miksi tosiaan petetty joutuu sovittelemaan, ettei pettäjälle tule paha mieli?!
Asetelma lähtee vääristymään kun pettäjä jää kiinni ja petetty saa parisuhteen ratkaisun avaimet käteen ja petetty päättää, että yritetään vielä. Pettäjä on saanut jonkinlaisen synninpäästön pahimpaan parisuhderikokseen. Hänellä on kaikki syy odottaa, että hänet hyväksytään myös kaikkien pienempien parisuhdevääryyksien jälkeen. Näin petetyllä on toisaalta ratkaisun avaimet mutta toisaalta hän on hyväksymisautomaatti kunnes mitta tulee täyteen. Petetystä tulee toisaalta altavastaaja ja toisaalta se parisuhteen vakaa perusta, vaikka hän olisi kuinka rikki ja pettäjä saa sen roolin jossa saa edelleen olla vaikeaa olla vakituisessa parisuhteessa. Jos petetty haluaa jatkaa parisuhdetta, joutuu hän tekemään siitä sellaisen, että pettäjä pystyy siinä elämään ja näin petetystä tuleekin se mukautuja.
Tulee mieleen Elias Kaskisen kappale "Aina minä jään".
"Jos annan sulle kaiken, kiehtooko se sua
Vai onko tämä rakkaus alkanut kieroutua
Haittaako se ettet joudu pelkäämään
Että minä lähden koska tiedät että jään
Aina minä jään"
Hyväksytyksi tuleminen on ihmisen tärkeimpiä perustarpeita, varmasti se kiehtoo, että pettämisenkin jälkeen tulee hyväksytyksi. Pettäneet eivät tutkitusti yleensä juuri kadu tekoaan. He usein selittävät itselleen jotenkin ansainneensa sivusuhteen. Varmasti rakkaus tästä kieroutuu ja pettäjän itsekeskeisyys vain kasvaa. Se, että pettäjä tietää, ettei häntä jätetä, haittaa erityisesti parisuhteen tasapuolisuutta ja tasapainoisuutta. Petetty ei joudu tilanteeseen jossa todella täytyy rakentaa tasapainoinen parisuhde uudelta pohjalta. Pettäjälle lankeavat katumusharjoitukset ovat kuin 20 avemariaa ja 10 isämeidän. Hairahduksen vastapainona joutuu vähän kärsimään mutta ei muuttamaan itseään, arvojaan, toimintatapojaan tai suhtautumista puolisoon.
Kärjistäen petetystä tulee kierolla tavalla se hyvä ihminen jota ei tarvitse kunnioittaa. Pettäjä on puolestaan kuin rakkikoira joka ei voi luonnolleen mitään, joka luimistelee ja matelee kun ruokakuppi on vaarassa mutta ei kunnioita hyvyyttä ja ystävällisyyttä.
Pettämisen jälkeen on nähdäkseni kovin vaikea päästä tasapainoiseen parisuhteeseen. Parisuhde on todennäköisesti ollut jo valmiiksi epätasapainoinen, koska on päädytty pettämään. Kun epätasapainoiseen suhteeseen lisätään pettäminen, on jatko ymmärrettävästi hyvin haastavaa. Nähdäkseni avainsana on kunnioitus. Ei pelkoon tai asemaan perustuvaa, vaan toisen persoonaan ja tunteisiin perustuvaa kunnioitusta. Ehkä pettäjien on kaikkinensa vaikea luoda syvää toisen tunteita kunnioittavaa ihmissuhdetta.
Itse olen joutunut antamaan paljon anteeksi, koska vastapainona on ollut ja on paljon sellaista mistä en halua luopua ... ja tämän takia on syntynyt asetelma jossa... näin se kehä pyörii.
Miten pyörittää kehää toiseen suuntaan?
Luottamusta joko on, tai sitten sitä ei ole. Siinä välillä ei ole mitään. Ja se on tosi veemäinen tilanne. Sen voi saada takaisin vain vuosien työllä ja sitoutumisella.
Olen itse käynyt terapiassa vaimoni pettämisen jäljiltä ja siitä oli henkisellä tasolla paljon apua. Sai sanottua edes jollekin ihmiselle ääneen sen mitä ei uskalla sanoa kenellekään omasta lähipiiristä. Oli todella helpottavaa saada se kaikki ulos. Mutta kokonaisuutena se ei ole auttanut luottamaan yhtään sen enempää vaimooni kuin aiemmin.
Pienten asioiden tulkitseminen. Ja ylitulkitseminen.
Siinä ei ole mitään logiikkaa. En tiedä mikä siinä on. Omalla vaimollani on miespuolisia ystäviä ja ison osan kanssa olen ihan ok ja kykenen sulattamaan sen, että lapsiperhehelvetistä (eli parisuhdeaikaa ei ole) toinen pääsee edes joskus tuulettumaan elokuviin/teatteriin/konserttiin joko seuralaisen kanssa tai ilman. Kykenen sulattamaan jopa sen, jos vaimo lähtee liikkeelle miespuolisen ystävän ystävän kanssa. Olen ihan F.I.N.E. sen suhteen. Haluan luottaa, en halua mustasukkaisuuden myrkyttää ilmapiiriä enkä halua olla vahtija.
Mutta sitten on jokunen miestuttava, että lähtökohtaisesti en sulata ollenkaan, että ovat tekemisissä vaimoni kanssa. Se fiilis vain lähtee selkärangasta. En osaa selittää sitä. Sitten tulee epäilys, että kaikki ei nyt täsmää. Sitten tulee uteliaisuus. Ja sitten onkin jo epäluottamus. Ja seuraavaksi huomaankin, että puhelinlogit kyseisen ihmisen kohdalta siivotaan puhtaaksi ja viestiketjut poistetaan säännöllisesti. Tai sanotaan hiukan toista ja sitten tehdäänkin toista ihan vaikka kotiintuloajoista ja missä liikutaan -kertomuksista lähtien. Se on kuin teini-ikäisen kanssa eläisi.
Ja tämä on kautta historiamme tapahtunut niin monesti. Ja yhden kohdallahan se oli ihan sitä itseään. Enkä luota. Saatan kysyä/haastaa/kertoa fiiliksistäni. Tulen kyllä ymmärretyksi ja tilanne/käytös rauhoittuu taas viikoiksi. Alkaakseen kohta taas uudelleen.
En tiedä mitä peliä vaimoni oikein pelaa. Masentunuthan tuo on. Häpeissäänkin. Ja 24/7 surullinenkin oman isänsä kuolemasta. Pohjimmiltaan ei varmaankaan usko, että hän itse pääsee pettämisensä yli. Ei ole vielä käynyt kenenkään ammattilaisen juttusilla. On veivanut asioita
Tämä on pirullinen tilanne. Haluaisin olla petetty. Älkää ymmärtäkö väärin. Minuahan on petetty. Vuosien ajan. Haluaisin, että minulla olisi oikeus olla sitä. Mutta vaimoni masennus onkin kääntänyt tilanteen päälaelleen. Minun olisi tuettava häntä menetyksessään ja hän ei edes kykene ottamaan sitä minulta vastaan. Häneltä kuoli isä, minulta kuoli parisuhde jossa elin. Kauheita asioita kumpikin.
Minulla oli kolmen kuukauden tauko psykologin käynneistä. Ilmeisesti pitäisi raahautua takaisin. 120/h on kuitenkin pieni hinta oman toimintakyvyn säilymisestä.
Petetty ei joudu tilanteeseen jossa todella täytyy rakentaa tasapainoinen parisuhde uudelta pohjalta.
Siis tietysti pettäjä ei joudu...
Harmillista kun ei voi korjata kirjoitusvirheitä joita tulee varsinkin kun kirjoittaa sisimpiä tuntojaan ja keskittyy enemmän muuhun kuin kirjoitusvirheisiin. Ehkä on muitakin virheitä, koittakaa saada selvää.
Tämä foorumi on minulle parasta terapiaa, kiitos teille kaikille 🙂🌻
Helppo taas sanoa, mutta ei PITÄISI suostua myötäilemään ja nielemään mitä tahansa kohtelua. Itse olen muutaman kerran kilahtanut, kun on alkanut kuulostamaan vähättelyltä tms, mitä meillä oli vuosi sitten, ennenkuin tiesin asian vakavuutta. Minua ei TODELLAKAAN kohdella enää siten. Vaikka olen aika vahva ja määräävä tyyppi (lienee ollut yksi painava syy tähän pakoon toiseen syliin, kun on ikäkriisi taimikänytvaan iskenyt), olen kuitenkin todella paljon myös myötäillen elänyt. No raja tullut näissä asioissa vastaan.
Tietenkin se on itse pohdittava mihin suostuu ja alistuu ja mikä on sen hinta. Meillä on tavallaan osituskin jo mietitty, kun senkin vihan vimmassa laitoin paperille ukon kanssa. Ja ne eropaperit vein. Ja vielä käskin asunnon hommata (sekin oli jo). Että lähestyimme reunaa koko ajan. Nyt jos vielä tönäisee (vai tökkii? 😋) , niin reunan yli mennään. Minä lennän, hän pudotkoon.
Nyt on siis taas supernaisen olo 😳 Minulle flirttaillaan ja todellakin osallistun siihen! Ennen se hävetti tai nolotti tai jotain, ettei vaan tule vääriä käsityksiä. Nyt on olo, että muuten ihan sama! Mutta raja minulla siinä on. Tiedämme varmaan missä se menee...
Mutta en olisi yhtään fine ukon naispuolisten ystävien kanssa, jos sellaisia olisi. En todella. Nähtiin jo, mikä se "vain tosi hyvä työkaveri" olikaan laatuaan 😠
Mutta jatketaan harjoituksia! Voi kun aurinko vähän paistaisi! 🙂👍
Kiitos paljon ajatuksia herättäneistä kommenteistanne, Black Heart ja Beren.
Luin kommenttinne useaan kertaan ja ajatuksella. Olen itsekin monesti miettinyt tuota Black Heartin mainistemaa petetyn leipomista syylliseksi ja miksi petetyltä vaaditaan sopeutumista jne. Omalla kohdallani koen itse olevani juurikin tuossa tilanteessa.
Mieheni on minulta pyytänyt monesti toilailuaan anteeksi ja hän haluaisi asian jo unohtaa, mutta kun minä en kuulemma asiasta puhumalla anna hänen unohtaa. Miksi mies haluaa unohtaa tekonsa? Siksikö, että voisi samalla unohtaa myös tämän minulle
aiheuttamansa suuren tuskan ja ahdistuksen. En tiedä,onko näin, mutta kirjoituksistanne sain sen verran voimaa ja uskallusta, että asian aion ottaa puheeksi.
En tiedä teinkö oikein vain väärin, mutta kopioin itselleni osia kommenteistanne (poistamalla toki kaikki tunnisteet tätä sivustoa myöten) ja lähetin tekemäni tiedoston miehelleni sähköpostilla. Halusin hänen lukevan kommenttinne, tietämättä kuitenkaan,
mistä ne ovat lähtöisin. Kerroin hänelle etsineeni vertaistukea netistä ja sen puitteissa lähettäneeni hänelle viestin . Tämä kuulostaa varmaan hassulta, mutta koin tämän meille sopivaksi tavaksi avata keskustelu asiasta. Mies istuskeli sohvalla ja luki viestäni välillä telkkaria vilkuillen, kunnes sanoin, että kannattaa lukea ajatuksella se viestini.
Mies kertoi tekstin kuvaavan hyvin tämän hetkistä eloamme ja sai kuulemma hänetkin miettimään omaa osuuttaan. Sai hänet yleensäkin miettimään. Jess. Mies kun on hämäläistä syntyperää, niin joudun varmaan melko pitkään odottelemaan hänen sanallista versiotaan mietinnöistään.
Mutta viesti, että minä en ole tässä se syyllinen,enkä yksin vastuussa sopuisasta yhteielostamme, on nyt saatu perille.
Keskustelujen avaaminen on meidän kesken sikäli haastavaa, että mies kokee jokaisen aiheen johtavan (käytettäköön tässä naisesta nimeä Lissu) Lissuun.
Minä aloitan nykyään asiani lähes aina lauseella: Nyt ei puhuta Lissusta, vaan....
Törmäsin sitten tiistaina "Lissuun" miehensä kanssa. Tilanne vaati nopeaa reagointia ja niinpä mitä sitten vetäisin kevyen hymyn (jonka minut hyvin tuntevat tulkitsevat irvistykseski) ja syyhkäisin pyörällä parin nenän edestä edes päin katsomatta.
Kummallekaan osapuolelle ei kyllä jäänyt epäselväksi, että nähty oli. Onneksi olin silloin menossa tapaamaan lukioaikaista koulukaveria ja olin ulkoisesti siistissä kunnossa. Enkä siis niin kuin yleensä töistä tullessa tukka pystyssä ilman meikkiä jne. Siinä hetkessä päätin, että tulivat vastaan koska tahansa ja missä tahansa, en katso päin, enkä tervehdi. tein heistä itsellen ilmaa...
Minua ei lannisteta, perkele -fiilis nostattaa taas päätään. Kiitos. ☺️❤️
Viivukka! Hieno idea koota muiden kokmeukset yhteen; ehkäpä se antaa ajattelemisen aihetta miehellesi, että et sinä yksin ole näiden ajatusten kanssa. Olen itse miettinyt juuri sitä, että tunnen välillä olevani jotenkin omituinen, kun ajattelen näin. Tai siis KORJAAN!!! LUULIN olevani ainoa jolle tämä on näin vaikeaa ja TUNSIN olevani ainoa, joka on näin surkee, ettei voi unohtaa ja jatkaa eteenpäin. Sillä petturipukkini sai minut tuntemaan niin. Tämä foorumi on oikeasti minun henkireikä, ammennan täältä paljon voimia ja zemppiä jokaiseen päivään teiltä kaikilta. Vaikka en kellekkään tätä toivo, tuntuu silti lohdulliselta huomata, ettei ole tuskansa kanssa yksin. Eihän tätä kukaan muu ymmärrä, kuin itse tähän muuriin törmännyt.
Rupesin ajattelemaan kysymystä, miksi petturi haluaa unohtaa koko jutun niin pian ja totaalisesti. Noh, toki varmasti oman häpeän vuoksi, mutta ehkä myös siksi, että kun pöytä on putsattu, eikös se silloin ole uutta kattausta vailla? Eikun kun uutta päytäliinaa ja lautasta pöytään. Tai ryppyinen, kaiken kestävä pellavaliinahan siinä jo onkin. Liina joka ei siliä vaikka kuin silittäisi...
En todella haluaisi ajatella niin, että tämä on sisään rakennettu juttu, että pettäjä on aina pettäjä, mutta jokuhan siinä täytyy olla. Jotkut ei petä koskaan, toiset aina. Pettäjä odottaa todella saavansa aina kaiken anteeksi. Petetty se vaan sinnittelee ja koittaa rakentaa sitä uutta pohjaa tuhotun päälle. Täytyy sanoa, että ollaan me aika sissejä! Pettäjähän ei tähän ryhtyisi. Olen monesti kysynyt tässä vuoden aikana, että mitä jos olisi osat toisinpäin. Näkisikö se tämän vaivan jos minä olisinkin ollut se pettäjä? Toki vastaus kuuluu, että kyllä tottakai, mutta empä usko...
Mutta tästä yhteenvetona; me kestämme mitä vaan, kuten joku hienosti kirjoitti, seuraavan kerran me lennettään, ne putoo ja korkeelta ja kovaa!!! 😉
Kyllä tässä palstassa joku kovasti vetää puoleensa muakin... aktiivisesti luen vaikka en aina kommentoi.
Meillä mies on sanonut kun oon kysyny tuota että jos osat oliskin toisinpäin että ei hän kattelis... eli ovea mulle olis näytetty pienemmästäkin...
Meillä on tilanne... hmm... huono? Kolme viikkoa ilman kosketusta... ennen saman peiton alla nukuttiin, nykyään miehellä on oma peitto. Okei, mä vedin herneen nenään... toi anto ymmärtää mutta ei sitten antanutkaan..kyllä menin sillä hetkellä aika pohjamutiin... harvoin meinaan aloitetta teen ja nyt kun tein niin ensin oli ihan mukana ja yhtäkkiä toivotti hyvää yötä. Tuntu vaan niin helvetin pahalta tulla torjutuks yhtäkkiä. ...
Joten nyt tuntuu että ollaan vähän niinku umpikujassa ja kun toihan ei asiaa ota puheeks... tuskin edes tajuaa mikä on pielessä. Vähän oon tässä odotellu että paljastuuko kohta jotain taas, koska luulen että se mieluummin pakenee kuin selvittää asiat. .. mut miks mun pitäis aina puhua?! En vaan jaksa enää....
Hei taas.
Pari päivää tuossa jo ehdinkin leijua minua_ei_lannisteta -fiiliksissä, täynnä itsevarmuutta ja uskoa. Pieni, sadasosasekunnin tietynlainen välähdys miehen katseessa töistä kotiutuessani, sai minut taas pois tolaltani ja ahdistumaan. Mitähän taas on tulossa -ajatukset valtasivat mieleni ja pelko täytti sydämeni. Sama toistui seuraavana päivänä, mutta olin jo työpäivän aikana ehtinyt miettiä valmiiksi "avauspuheen" keskusteluun, jonka olin päättänyt aloittaa.
Suhteellisen hyvin alkanut keskustelutuokio päätyi kunnon sanaharkkaan. Isommilta ylilyönneiltä onneksi vältyttiin puolin ja toisin ja sain lopultakin puhuttua suuni puhtaaksi ja mieheltäni vastauksia minua askarruttaneisiin asioihin. Ehkä asiaa auttoi vähän se, että kerroin selvittäneeni, mistä erohakemuslomakkeen saa ladattua. Olkoonkin lievää kiristystä, mutta kävipä selväksi, että olen tosissani.
Tein myös selväksi sen, että jos mieheni haluaa liittoamme jatkaa, on hänen tehtävänsä toimia niin, että minulla on tässä avioliitossa hyvä olla. Hänellähän tässä hyviteltävää on, eikä minulla.
Pyysin miestäni myös poistamaan "Lissun" yhteystiedot kännykästä ja sähköpostista.
Näin hän tekikin. Hän kertoi myös ilmoittaneensa, että luopuu paikastaan kerhon hallituksessa. Ei siis ole tarvetta "Lissun" yhteystiedoille tästäkään syystä.
Mieheni mietteet ulkopuolisen näkökulman ja keskusteluavun hankkimisesta itselleen oli minusta hyvä ajatus. Onhan miehellänikin masennustaustaa muutaman vuoden takaa. Tunteista puhuminen on miehelleni aina ollut ylivoimaisen vaikea asia.
Itsehän olen terapeutilla käynyt tätä asiaamme puimassa.
Mutta tältä erää voin sanoa, että loppu hyvin, kaikki hyvin. Saimme vihdoinkin asioita selvitettyä. Milloinkahan viimeksi minulla on ollut näin rauhallinen olo, kuin tänään ja jo eilen nukkumaan mennessämme. Tuntuu, kuin mieheni olisi nyt ymmärtänyt minulle aiheuttamansa tuskan määrän ja laadun. Ja haluan myös uskoa, että näin on.
Nyt tuntuu hyvältä ja tähän tunteeseen voisi helposti tottua, mutta perisuomalaiseen tapaan ei saa nuolaista.... 😉
PikkuMyy; torjutuksi tuleminen on siis veret seisauttavaa. Olimme viikonloppuna saman äärellä; hellyys on täysin yksipuolista taas tällä erää. Kaikki minun osoittama ylimääräinen läheisyys on kuulemma liiottelua. Huomaan taas petturipukista, että mieltä painaa jokin. Tällä kertaa en aio ottaa siitä selvää. Luotan siihen että asioilla on tapana selvitä. En jaksa. En vaan jaksa. Koitan takertua siihen oman onnellisuuden loihtimiseen. Koitan keskittyä vain siihen, että minulla on hyvä olla. Mitä väliä muulla, ei muillekkaan ole. Tai sille.
Mä uskon siihen, että ne tietää sen tuskan määrän kyllä ja jopa ehkä häpeevätkin sitä. Mutta kun se ei auta siihen itse tuskaan. Eikai siihen mikään auta. Paitsi aika. Mutta jos vuoden kärsii ja toinen vuosi vierähtää jo käymään, ja edelleen on paha olla? No, ehkä joskus on aina hitusen pidempi hyvä aika, mutta kyllä se raastava tuskakin muistuttelee siellä aina silloin tällöin. Ja itku. Loppuuko se ehkä koskaan? Se voi ottaa valtaansa ihan pyytämättä ja yhtäkkiä ja seuraavassa hetkessä viha, raivo, halveksunta.
No, ei tästä voi olla kuin yksi suunta ja sen on oltava ylöspäin. Muuhun ei suostuta!
Itselläni on tällä hetkellä todella voimaton olo. En millään enää jaksaisi. Siihen ei ole mitään erityistä syytä, kaikki on kuten tähänkin asti. Tuntuu kuin kävelin heikolla jäällä silkkisukat jalassa, että en vain mitenkään ärsyttäisi miestä. Minua ahdistaa. Tekisi mieli huutaa miehelle niin lujaa kuin pystyn, että 'haluan eron', 'heti'. En oikeasti enää tunne yhtään mitään miestäni kohtaan. En mitään. En rakkautta, en sääliä, en myötätuntoa, en yrittämisen halua, en kunnioitusta, en yhtään mitään. Tuntuu, että jos mies kuolisi niin toteaisin vain mielessäni, että toivottavasti joku muu hoitaa sen hautaan eikä minun tarvitse vielä sitäkin vaivaa nähdä. Eli kyllä tämä miehen uskottomuus on ollut totaalisen kuolettavaa. En vain pysty siihen kauniiseen ajatukseen, että tämä kokemus olisi jotenkin antanut uuden upean alun meille. Paskat.
Yritän jatkuvasti keksiä omia menoja, että minun ei tarvitsisi viettää aikaa kotona. Mutta nyt mies tulee monesti mukaani kauppaan, urheilemaan jne enkä saa silloinkaan olla yksin. Mies siis tulee vapaahtoisesti, tarjoutuu tulemaan mukaan enkä kehtaa kieltää häntä tulemasta.
Jokin vain kuristaa kurkkuani entistä enemmän. Ja tiedän kyllä mitkä asiat kuristavat, kun oikein mietin.
Yksi syy kurkkuni kuristamiseen on se, että mies entistä tiiviimmin ja voimakkaammin yrittää sitoa meidät yhteen pitkälle tulevaisuuteen. Hän ilmoitti nyt, että haluaa ostaa minulle nyt lahjan, jonka arvo on jo 6- numeroinen luku! Siis miettikää nyt! Sanoin hänelle rauhallisella äänellä, että 'kiitos, en tarvitse tätä lahjaa'. Mies hieman hermostui ja tarjosi toista vastaavaa, saman arvoista lahjaa. Sanoin tähänkin mahdollisimman ystävällisesti, että kiitos paljon, mutta en tarvitse. Mies jopa kiukustui ja sanoi, että minun täytyy tietää kumpi näistä lahjoista on minulle ja meille mukavampi vielä kymmenien vuosien päästä. Voi hitto, ettäkö vielä kymmenien vuosien päästä pitäisi miestä jaksaa katsoa samoissa nurkissa?! En usko, että mies antaisi laittaa tuota lahjaa yksin minun nimiini vaikka hän sen rahoittaisikin, sen hän on sanonut jo aiemmin. Toisaalta taas jos annan hänen ostaa tuon lahjan yhteisiin nimiin niin sitä on vaikea osittaa mahdollisessa erossa, kun en voi yksin myydä sitä. Luuleeko mies ostavansa minut ja anteeksiantoni rahalla? Tuntuu kuin olisin luksushuora ☹️
Mies kuljettaa minua ja lapsia nyt myös todella intensiivisesti sukunsa juhlissa ja muissa tapahtumissa. En millään jaksaisi. Suku kun tietää miehen uskottomuudesta, kertoihan hän siitä itse heille. Tunnen itseni niin surkeaksi rotaksi, naiseksi jolla ei ollut mitään arvoa ja silti minun täytyisi jaksaa hymyillä ja seurustella iloisesti sukujuhlissa. Erään juhlan jälkeen mies sanoi jälleen kerran minulle, että hän ei kestä sitä, että en ole normaali vanha iloinen itseni hänen sukunsa juhlissa. Hän ei ymmärrä miksi en voi olla kuten ennenkin ja seurustella hänen sukunsa kanssa iloisesti. En vaan pysty, kun itku meinää tulla. Miksi minun pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että olen romahtamispisteessä miehen puoleisen suvun juhlissa?
Olen vain niin henkisesti loppu tällä hetkellä kuin ihminen voi olla.
Hei Kallan tuoksu; tulin lukeneeni jostain, että itkuherkkyys kertoo totaalisesta loppumisesta, väsymisestä, masennuksesta. Olen tässä tuuminut itsekkin, että olenko sairastumassa ( sairastunut ) jonkin asteiseen masennukseen, vaikka olenkin olevinani niin pirun lujaa tekoa. Hah! Juu, aina hetkittäin onnistuukin, mutta onnistuu myös toinen puoli kovinkin herkästi. Kävi sellainenkin hetki vklna; että purskahdin itkuun kesken seksin. Tajutessani, että sille petturipukillehan on oikeesti ihan sama, kuka hänen kanssa näitä kiihkeitä hetkiä jakaakaan. Se tyrmäs. Hetkellisesti. Ja taas olin minä se, joka pilaa kaikki hyvät hetketkin. Ei perkele. Jos tässä joku on jotain pilannut, niin se ei ole kylläkään minä. Mikä hitto meitä vaivaa, kun otamme syyt niskoille ja teemme kaikkemme, että asiat saadaan korjattua. Eikö tässä kohti jo pitäis luovuttaa? Niimpäniin. Kai sen olis jo tehny. Mutta ennekuin ollaan määrämättömän pitkällä sairaslomalla ja pehmustetussa huoneessa pakkopaidassa, jotain kai olis syytä saada aikaan? Alkaa suorastaan v...ttamaan tämä saamattomuus. Missä on se kova luu, timanttiakin lujempi luonteenpiirre, joka sanois, että kuule moikkuli! Paskaa loppu elämää sullekkin, mä lähden nyt elämään ISOLLA EELLÄ!!!
Ja sitten mä heräsinkin ja tässä ollaan taas... Zemppiä maanantai iltaan. Tehdään siitä vaikka eilistä parempi.
Olen pahoillani puolestasi, Kallan tuoksu. Minä ottaisin oikein mielelläni kalliin lahjan, mutta edellytys olisi laittaa se minun nimiini... Luin tuolta ketjun alusta vielä tilanteestasi. Olet tehnyt paljon miellyttääksesi miestäsi? Ymmärrän toisaalta sinua, kun teillä on nuoret lapset ja talous ilmeisesti kohdillaan. Mutta kuinka paljon nyt luovut itsestäsi? Tuleeko mies oikeasti vastaan vai vaatiiko vain? Ja sitten yrittää "ostaa" jotain, niinkuin itse sanoit. Oletteko käyneet missään terapiassa avaamassa tapojanne toimia parisuhteessanne?
Meillä on hyvä tilanne tällä hetkellä (kop kop), koska supernaisen olo on minulla edelleen. Eilen jopa unohdin??!! ajatella meitä ja miehen törkeää tempausta?! Hämärää... Toki kuulin ystäväpiiristä avioliiton kriiseistä, niin tuli taas olo, että eipä tässä yksin olla.
Tietenkin tämä pettämisasia pitäisi tavallaan jättää taakse. Vatvominen ei auta ketään. Ukko sanoi itse vähän aikaa sitten, että häntä ahdistaa, kun asiasta puhutaan. Tulee kuulemma mieleen kaikenlaista... Ei kyllä täsmentänyt mitä kaikenlaista. Että yritän nyt itsekin keskittyä positiivisen kautta eteenpäin ajatteluun. Kunnes toisin todistetaan siis... Mutta tällä hetkellä minä olen kuningatar ja ukkokulta sen nyt yrittäköön pitää mielessä. Kohtelen häntä hyvin siinä kuin itseänikin. Ja edellytän, että minua kohdellaan hyvin ukon puoleltakin. Luota en, mutta enpä minäkään kerro hänelle enää ihan kaikkea. Mitään pahaa en tee, mutta elän enemmän itsekkäästi. Haluan kuitenkin myös tehdä asioita hänen kanssaan ja nautimme yhteisistä jutuista kumpikin. Olen muuttanut ajattelutapaani joistakin asioista elämässämme. En miehen mieliksi vaan helpottaakseni omaa elämääni. Ja se on ollut vain hyväksi!!?? Kävin taannoin selvännäkijällä... Ja uskon siihen tai en, niin hän sanoi minun pikkuhiljaa löytävän vuosien varrelle arjen pyöritykseen kadonneen itseni ja toinen kysymys onkin, pysyykö mies tässä muutoksessani perässä. Haa! Hän minut on tähän muutokseen ajanut?! Olisi kannattanut miettiä... 😀
Että palataan nyt tosiasioiden äärelle ja toistellaan kuin papukaijat: Vain MINÄ voin tehdä itseni onnelliseksi. Minä päätän mihin suostun ja alistun ja elän sitten sen päätöksen mukaan. Suo kuivaa joskus...?
Voimia viikkoon kaikille!!
🌻🙂🌻
Surullista lukea tarinoitanne. Ei toivoisi, että kukaan joutuisi kokemaan tällaista...
Minulla oli vielä jokin aikaa sitten taistelutahtoa. Paljon myös vihaa, ehkä vielä enemmän surua. Nyt tuntuu siltä, ettei tunnu oikein miltään. Tai ehkä joku vähän joltain, kun itkettää jatkuvasti. Mutta voimat on lopussa. En jaksa tehdä mitään liikettä mihinkään suuntaan. Pariterapia jatkuu, ja nyt olen välillä käynyt siellä myös yksinäni.
Viimeisimmän pettämisen jälkeen en ole enää halunnut miestäni. En tunne oikein mitään sillä puolella... Jos ajattelen seksiä mieheni kanssa, näen vain sen toisen naisen. "Tavallinen" kosketus on ihan ok, mutta kaikki intiimimpi tuntuu ahdistavalta, koko ajan vain enemmän. Vielä silloin ensimmäisen kerran jälkeen oli yllättävästi niin, että seksielämästämme tuli hetkeksi aika kiihkeää.. vaikka itse epäilinkin, pystyisinkö mihinkään kiihkeyteen. Mutta nyt en edes enää muista mitään kiihkeitä tunteita miestäni kohtaan... edes että millaisia ne olivat, miltä se tuntui. Järki vaan sanoo, että onhan niitä yhteisten lukuisten vuosien varrella ollut. 😑❓
Mahtaakohan ne pettäjät lukea näitä tarinoita? Kannattaisi kyllä.