Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
BlackHeart: Sun teksti oli.... ihan samat ajatukset kun mulla!
Meillä heti tapahtuneen jälkeen meillä meni tosi hyvin... siis jos ei nyt ajattele tähän sitä kuinka paska fiilis mulla oli, mut niinku muuten... tehtiin paljon kaikkea perheenä ja kahdestaankin, oli kivaa kaikinpuolin ja seksielämäkin parani. Sairasta mutta totta. Mutta ite olin niin paskana kaikesta... ja se onkin sit tässä vuoden aikana purkaantunu eri tavoin. Välillä menny paremmin, välillä huonommin. Esim. Nyt olis mahdollista saada eräässä jutussa palkinto, mutta en halua tavoitella sitä koska se palkinto olisi paikassa missä tiedän mieheni olleen sen naisen kanssa parikin kertaa...ja se tunne kun haluaisin sen palkinnon mutta.... tiedätte varmaan...
Nyt on parempi jakso menossa... en tiedä stressaako mieheni työjuttuja, toivottavasti, mutta tietynlaista kireyttä on havaittavissa ja se kyllä pelottaa että johtuuko se töistä vai mistä. Koitan silti pitää itseni kasassa ja mennä vain eteenpäin sillä ajatuksella että jos tulee uusi pettäminen niin siitä alkaa mun uusi elämä, hieman erilainen vaan 🙂
Hei 🙂🌻
Jotenkin näitä juttuja lukiessa tulee mieleen, että tiettyä kaavaa noudattaa useassa pettäjän reaktiot.
Monella on ensin paranemista parisuhteen puolella ja sitten tulee jälleen se arki.
Meillä kireyttä oli viime vuosi pettäjällä: minusta hakemalla haettiin kaikki "viat", mitä vain voi arkipäivässä olla.
Nyt sitten iltasuukot jäävät välillä pois tai sitten ne annetaan pikaisesti suljetuin huulin 😞
Kyllä tässä tyhmempikin huomaa, ettei kaikki ole kunnossa ☹️
Mutta, kun vain saisi myös vastauksia siihen, mikä oikeen on vialla 😑❓
Aivan, kuin itse olisin valinnut sen, että meninkin sairastumaan.
Eihän se oikeestaan mitään meillä ole muuttanut: mies tekee omia hommiaan pihalla iltamyöhään. Sitten voivottelee väsymystään (= ei ainakaan seksiä tänään ). Kuitenki väittää, että sairastumiseni on vaikuttanut koko perheeseen. No; häneen ei ainakaan sillä tasolla, että ottaisi vastuuta sisähommista enemmän. Ne jäävät tyttären hoidettaviksi, jos en pysty.
En väitä, etteikö sairastuminen huolen muodossa vaikuttaisi. Mies vaan purkaa sen ylisuorittamiseen, pakoon luotani. Jos tytärtä ei olisi, tuntisin oloni todella yksinäiseksi välillä. Ja onhan tytöllä omat menonsa, niinku teinillä kuuluu ollakin. Silloin olen totaalisesti yksin.
Ja mitä tulee perheen suhtautumiseen muutoin: tytär sanoi, että hän on jo tottunut erilaisiin käänteisiin olotilassani: jos ambulanssi tulee, hän kuulemma automaattisesti kerää tarvittavat kamppeet kasaan, hoitaa koirat ja tietää, että soitan hänelle sairaalasta kuulumiset/ilmoitan, jos joudun ensiavun jälkeen sinne jäämään. Tytär sanoi, ettei hän jää murehtimaan tänne, vaan tekee tarvittavat asiat. Eikä se tarkoita sitä, etteikö hän välittäisi. Tämä on nyt vaan hänen mielestään meidän elämää, eikä sille voi mitään. Joillekin vaan käy näin, kun elämässä ei voi valita tilanteita, mihin joutuu.
Mies ottaa ehkä enemmälti uhrin roolia...hänellä on raskasta, kun vaimo ei ole terve.
Ja onhan hänellä ollut aikaa totutella tähän asiaan jo kahdeksan vuotta, joista yhden hän uskottomuudellaan mokasi.
Häntä on ymmärretty mutta ymmärtääkö hän toisia???
Sanotaan, että elämän kriisitilanteissa ihmisen oikea luonne tulee esiin ja niin se tuleekin.
Hyvin avoimin mielin hän otti vastaan ensihoitajan ( samanikäinen nainen ) puhelinviestin, jossa tämä,kehoitti soittamaan itselleen aina, kun siltä tuntuu, että haluaa jutella.
Eli samaa kaavaa mennään, kuin silloin kun uskottomuus aikoinaan alkoi; sehän alkoi tuttavamme tarjoamasta keskusteluavusta miehelleni, jolla on niin raskasta, kun vaimo sairastaa 😯🗯️ Ja terveydenhuollon tarjoamaa virallista tukea mies ei ole koskaan suostunut ottamaan vastaan
Täytyy vielä tuoda julki, että minä en pyri olemaan hoivattavan roolissa, vaan heti, kun vain kykenen, pyrin palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen.
Voimia teille kaikille; me jokainen koemme nämä asiat omalla tavallamme ja helppoa ei aina ole 🙂👍
No niinhän tuo tuntuu menenvän, että pettäjän reaktio on aina sama, mutta niin tuntuu olevan petetynkin. Ja kaiken kirjallisuuden, mitä olen aiheesta lukenut, tukee näitä tarinoita; nämä menee kuin oppikirjasta! Jotenkin haluan nyt uskoa siihen, että jos vuoden kestää tätä paskaa ja edelleen vakuuttaa ja vannoo ja haluaa jatkaa (siis pettäjä), on se kuitenkin se vaikeampi reitti. Eli helpompi olis päästää irti, kuka juma jaksaa kuunnella kettuilua ja epäilyä ja halveksuntaa vuoden kun vaihtoehtona on siis apposen avoimena rötköttävä ovi; ole hyvä, anna mennä, äläkä katso taakses. Sehän olis ollut itselle pelastus tässä tämän vuoden aikana. Mutta ei. Ja meillä ei kyllä ole läheisyyttä eikä sexiä puuttunut, ihmettelisin kyllä itsekkin, jos siinä olisi muutosta huonompaan...
Mutta pakko avautua tästä teille; viime viikonloppu oli varsin raastava ja toisaalta vahvistava. Tämä kolmas pyörä ei ymmärtänyt pyöriä pois vaan tuli MINUN eteeni näytille lauantaina. Pyytämättä, toivomatta, puskista. En voi uskoa, miten mätiä ihmisiä voi olla olemassa. Olen sen kanssa puhunut puhelimessa vuosi sitten, se kyllä riitti. Ja nyt se KEHTAA tulla mun silmien eteen. Eikö todella ihmisellä ole mitään sydäntä, häpyä, mitään?! Tästä jos mistä kyllä huomais, että sen puolelta ei ole kyllä mitään pienintäkään, hippustakaan häpeää tai kautunusta. Tai tietty, mitäs se nyt katuis. Sai varattua miestä, omaa pikku kivaa, likaisen salaisuuden ihan itelleen ja sadalle parhaalle kaverilleen ehkä. No, petturipukkini oli 100% puolellani; tunsin olevani samaa tiimiä ensimmäistä kertaa tämän koko vuoden aikana. Tilanne oli shokki, mutta siitä selvittiin. Ehkä. En tiiä. Mutta en lakkaa ihmettelemästä, mitä se tästä saa. Hyvän mielen?
No, ei jäädä tuleen makaamaan! Eteen päin ja nokka pystyssä!
Huh, tuntuu kylmäävältä ajatella, että törmäisin yllättäen kolmanteen osapuoleen. Black Heart, ehkä vähän mielikuvaharjoittelun takia kysyn, että minkälaisen keskustelun kävitte. Asuuko hän lähistöllä eli onko vaara, että helposti törmäät uudestaankin?
En osaa ollenkaan varmuudella sanoa miten itse reagoisin, jos törmäisin kolmanteen osapuoleen. Meillä onneksi todennäköisyys on hyvin pieni, että vahingossa törmään.
Black heart: jos saan kysyä niin millaisessa yhteydessä tämä naikkonen tuli eteesi?Millainen olo sinulle tuli kun näit hänet? Minäkin aina välillä törmään siihen naikkoseen ja mieli tekisi joka kerta haukkua hänet. Mutta enpä viitsi vaivautua.
Luulisi tosiaan jos vuoden kestää kaikkea mitä on aiheuttanut niin olisi opikseen ottanut.. meillä esim. Mieheni on huonossa työpaikassa (ei taloudellisesti, vaan muista syistä huonossa) ihan vaan sen takia kun se naikkonen päätti änkeä samaan työpaikkaan ja mieheni oli tehtävä päätös, koska minä en sitä hyväksynyt että he olisivat olleet samassa työpaikassa. Joten paljon hän on joutunut hölmöilystään maksamaan...siihen lisäksi se että luottamusta ei edelleenkään ole... nyt olen ihmeen kauan pystynyt pitämään suuni supussa enkä ole kettuillut ollenkaan missään yhteydessä...
Anteeksi nyt vaan, mutta en ymmärrä, miten nämä naikkoset ovat syypäitä kaikkeen? Tuskin ovat väkipakolla miesten tahtoa vastaan vieneet miehenne luoliinsa? Eikö olisi aika katsoa totuutta silmiin ja hyväksyä se tosiseikka, että se oli se teidän mies, joka teitä petti ja joka teki itse päätöksen pettämisestä ja vieläpä monta kertaa, olettaen, että he ovat syyntakeisia. Erikoista mielestäni näitä tarinoita lukiessa on myös se, että eikö teillä petetyillä naisilla ole yhtään omanarvontuntoa? Hyväksytään kaikenlainen menettely ja sitten riiputaan miehessä ehdoin tahdoin kiinni, kytätään ja epäillään ja voidaan pahoin. Ketä tuollainen palvelee? Kaikista vähiten petettyjä. Joten pientä ryhtiliikettä peliin, katsokaa tosiasioita silmiin, vaikka vaikeaa se onkin. Haluatteko todellakin tuollaisen loppuelämän?
Juu miehen päätös se on ollut, mutta kyllä tämä nainen on ihan tietoisesti miestäni vikitellyt... sen olen nyt todennut kun hänellä on taas kierroksessa varattu, perheellinen mies. Ei mun mielestä vaan ole ihan tervettä.. mieheni on häntä yli 10v vanhempi ja tämä nykyinen 30vuotta. Ja meillä ainakin oli elämäntilanne hyvin hektinen, vauva tulossa jne. Ja se mitä mieheni on kertonut, aika vaativa tuntui nainen olevan ja siihen mieheni lopulta kyllästyikin. Ja siis tämä nainenhan on kertonut kaikille kavereilleen ja he pelleilivät minun kustannuksellani ja nimettömiä/tuntemattomien lähettämiä viestejä tuli viikko tolkulla ennenkuin lopulta asiat selvisi. Minusta se kertoo katkeruudesta... ja se että pitää vielä pilata lisää tulemalla samaan työpaikkaan. Kyllä minä tiedostan mitkä oli omat virheeni ja tiedän että mieheni syyllinen on. Mutta kaikkien niiden viestien jälkeen ja sen naisen kieroilun jälkeen todellakin syytän myös häntä!
Eli minulle kävi niin, että tuo nainen ilmestyi mökkikylällemme; pienelle, erittäin pienelle mökkikylän kaupalle, joka siis on ainoa ja mahdollisuus törmätä meihin on suuri. Tämä akka on siis mökkinaapuriemme ystävätär, jota mökkinaapurimme paritti petturpukilleni monta kk ennekuin kapakala nappasi koukun syötteineen. Tämä akka tuli siis ikkunan taakse näytille kun näki että minä istun ikkunan toisella puolella. He olivat vielä tulossa sisään, onneksi siinä kohti kävi jollain jokin ajatus, että se ei ehkä ole suotavaa. Me emme siis TODELLAKAAN keskustelleet sanaakaan. Ei kävisi pienessä mielessäkään. Olen sen kanssa puhunut puhelimessa vuosi sitten, se riittää kyllä ihan hienosti. En ikinä olisi halunnut nähäd sitä livenä. En koskaan. Ja jos minä olisin se toinen nainen, olisin enneminkin jäänyt autoon istumaan, piiloutunut takapenkille, ettei minua nähtäisi. Mutta tämäpä halusi tulla näytille; katsos, mitä pidät; panin sinun miestä. Mitä luulet että tykkäs... Mä menin ihan shokkiin, jäädyin. Hyvä kun henki kulki. Onneksi petturpukkini ei tod kiinnittänyt tähän ämmään mitään huomioita. Ei mitään. Ja siis tarina menee niin, että tämä meidän mökkinaapuri pariskunta alkoi parittamaan tätä tarjolla olevaa kaveriaan siipalleni emännän vaihdon toivossa. Tämä akka oli siinä tarjolla, puhelimitse tarjottavaksi huoraksi; kuvineen, txt-viesteineen. No, aikansa se otti, kunnes eräänä kertana tilaisuus teki varkaan ja petturipukki mieheni lankesi tähän ansaan. Mies on lihan edessä heikko; siksi varmaan huoran ammattia sanotaankin maailman vanhimmaksi. Ei ole uutuus tuote, hintalappu vaan muuttuu.
Minä en todellakaan yritä selittää siippaani syyttömäksi, kyllä hän varmasti ihan itse kävi panemassa toista naista ja ihan vapaaehtoisesti, mutta jos tämä ei olisi ollut tyrkyllä, lähetellyt itsestään kuvia ym, voisiko olla, että siippani olisi välttynyt tältä vuodelta? Minä itse en ikinä haluaisi alkaa tapailemaan varattua miestä. En todellakaan olisi puhelimella myytävä tapaus, joka lähtee tällaiseen edes mukaan. Se miksi me saatamme täällä jonkun silmissä vaikuttaa onnettomilta perässä vedettäviltä merileviltä on se, että me puramme tänne ne tunteet, joita ei todellakaan näytetä muulle maailmalle. Minä olen vuoden seurannut petturipukkini anelua, perässä ryömimistä, toki välillä murtuen, mutta aina uudellee pystyym nousten. Nämä muut osapuolet ei näistä tunteista tiedä yhtikäs mitään. Heillä ei ole mitään tietoa minun vuodesta, joka on ollut pelkkää paskaa ja tuskaa. Ihmettelen tuota kysymystä; ketä siinä voittaa, jos täällä voidaan pahoin? Missä sitten!? Tämä kuitenkin on foorumi, jossa aika moni käy läpi samoja tunteita ja koittaa nimenomaan päästä niistä eroon. Voin kertoa, että jos olisi vaihtoehto nappi: ÄLÄ VOI PAHOIN, voi luoja, painaisin siitä heti!
Mutta toisaalta, katson tämän kasvattaneen minua, ehkä jopa petturipukkia siippaani, joka on joutunut seuraamaan ja kärsimään aina lähelläni ollessaan häpeää ja kunnioituksen puuttumista ja luottamuksen puutetta. Toivon, ja luulen, että hänkään ei niistä tunteista niin piittaisi.
Se vielä, että jos se ei olisi ollut tämä lumppu, se voisi olla toki joku muu. Mutta sitä on turha spekuloida; se oli tämä kyseinen eukko, jolle toivon pelkkää pahaa ja toivon että hän saa kokea tämän saman, jos joskus vapaan miehen itselleen löytää, kuka hänet huolisi puolisokseen.
Blackheart, jälleen kerran oon niin samaa mieltä! Ja voin niin samaistua tarinaasi.
Minä olen törmännyt useastikin kuluneen vuoden aikana siihen akkaan. Ja joka kerta jäädyn, joka ikinen kerta sydän hyppää kurkkuun ja päässä sumenee. Tsemppaan itseäni silloin että kävelen rinta rottingilla hänen ohitseen.
Siis just toi, mies on heikko, mutta onko sitä pakko olla tyrkyllä ja piirittää miestä?! Mies kertoi että se akka oli suuttunut kun oli kuullut että meille tulee lapsi... sen jälkeen oli alkanut ehdotella entistä enemmän kaikkea.... ja lopulta tuo idiootti mies lankesi ansaan. Ja tosiaan, se akka on sairas....nyt kierroksessa 30v vanhempi varattu mies, ei ole mielestäni tervettä! Ja myönnän omat virheeni, mutta ei todellakaan ole mun syy että mies petti! Ja se miksi jatkan tässä nyt, en voisi elää jos en tätä katsoisi loppuun asti...Haluan tietää tuleeko tästä mitään enään. En halua luovuttaa helpolla, on kuitenkin talo ja kaksi ihanaa lasta... mutta en tässä loppuelämääni vietä, jos ei tunnu hyvältä.
Ja olen ymmärtänyt että tämä on nimenomaan se palsta missä voin kertoa ne syvimmätkin tunteeni ja saada sitä vertaistukea. Niinkuin nyt voin itse täysin samaistua Blackheartin tekstiin...jos se yhtään ketään helpottaa kertoa edes jotain omista tunteista, ei se ole muilta pois...
PikkuMyy;se todellakin on tärkeetä huomata, ettei ole tässä yksin. Se on kummallista, kuinka joku asia voi näin tajunnan räjäyttävästi satuttaa, koska mä itse olen kyllä aina ihmetellyt, kuinka joku oikeesti voi jäädä vaikka sairaslomalle jonkun parisuhdeongelman takana. Tai kuinka joku oikeesti voi menettää yöunensa tai ruokahalunsa tai muuten vaan riutua surkeena tai ruveta dokaamaan tai eristäytyä tai mitä vaan jonkun miehen takia. Ei kai kaikki voi olla mielenterveyspotilaita. Tai sitten meitä on tuhansia ja taas tuhansia avohoidossa 😉 Hmmm...vaarallinen tilanne yhteiskunnalliesti!
Kiva voida jo vitsaillakkin tästä; huumori on kyllä monessa apuna, myös tässä.
Mä niinkuin ymmärrän kyllä, jos elämä johdattaa yhteen ja sitten toiseen; fine. Sitten on niin tarkoitettu. Mutta että tehdään tietoisesti väärin toiselle, haluamatta jättää vanhaa elämäänsä?! Miksi? Ja tuo sinun tilanne; lapsi tulossa; mahtaako tällä akalla lapsia ollakkaan, jos haluaa yhden yksinhuoltaja äidin lisää tähän maailmaan? Miehet tunnetusti ajattelee useinkin vaan alapäällään, mutta että se muija tietää mikä on teidän tilanne ja iskee siihen kohtaan? En kyllä pysty ymmärtämään. Ja se, voiko joku oikeesti elää sen tiedon kanssa sitten, että JESSSHH!!! Saimpa tuon itelleni ja muija / äijä jäi yksin. Niinsiis; syyllistäisin yhtä paljon toista miestä kuin naista. Kuten täällä huomaa, ei ne aina miehet petä. Kyllä niitä löytyy naisistakin.
Tämä aika ja maailma on kyllä pelkkää pornoa ja pettämistä ja ryhmäsexiä ja porttikonkipanoja. Ja jos joku haluaa elää niin, totta hitossa. En minä sitä tuomiste! Missään nimessä. Jokainen joogailkoon niinkuin tahtoo. Mutta sitten ei pidetä siellä kotosalla sitä varmaa panoa, vaimoa, miestä, puolisoa. Antaa sitten palaa saatana. Mitä hittoa sitä tehdä asiasta sitten niin vaikeeta? Että pitää valehdella ja kusettaa ja keksiä kaikenlaista sontaa, että taas pääsee aidan toiselle puolen?!
Eikö olis helpompaa sanoa, että ollaan kasvettu erilleen, ei tästä tule enää mitään, tunteet on loppu, tarvitsen tilaa jnejne...?
Vai onko se ehkä se jännitys, joka elämästä puuttuu? On niin tylsää kun joutuu ammulla mennä töihin, viedä lapsia tarhaan, käydä kaupassa, tehdä ruokaa. Mies / vaimo ei odota kotona kalukukkarossa / sukkanuhoissa seksiskkäänä kirkkaassa huulipunassa / partavedessä, vaan seisookin hikikarpalot ostalla imuri kädessä lapset jaloissa kun tulee kotiin...
HELVETTI; SE ON SITÄ ARKEA!!! Jos ei sitö kestä, ni ei muuta kuin sinkkumarkkinoille ja antas edes toiselle mahdollisuuden nauttia jopa siitä saatanan arjesta... ARRRGGHHH! Tulipa monta voimasanaa 🙂
Juu ei kuule sillä akalla lapsia ole! Se on"vasta" parikymppinen. Meillä kun on kaksin kappalein, silloin jo pitkään(10v) kestänyt vakaa parisuhde (niin luulin), omakotitalo jne. Niin kyllä, se todellakin halusi ja kehtasi änkeä siihen väliin! Siis se akka on liian nuori tajutakseen tollasen pelleilyn seuraukset ja toisaalta tarpeeks vanha että pitäis tajuta! Ja se show mitä se piti ja lähetteli niitä viestejä, se oli teinimeininkiä!! Vihaan niin paljon sitä ja toivon sille niin paljon pahaa elämässä, sanokoon kuka mitä tahansa. Toivon että se jää kiinni tän nykyisen ukkonsa kanssa... yököttää. Ja aivan varmasti nähdessäni mulkaisen murhaavasti 😠
Juuri näin, miksi pitää käydä kurkkimassa onko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella ja palata sitten takaisin ku on todetty että eipä ollut! Silloin kun on jo pilattu liian paljon! ! Mutta miehet, ne on niin heikkoja kun osaa oikeaan aikaan iskeä. Vaikka olisin mikä pirttihirmu, ei oikeuta pettämiseen. Silloin voi reilusti sanoa kiitos ja Näkemiin ja mennä vihreämmille ruohoille ketään satuttamatta!
Ai että mua riepoo... ja kuvottaa ihmiset jotka pettää tai ovat niitä toisia naisia/miehiä...
rikottu liian monta kertaa kirjoitti 20.10.2015 18:16
Anteeksi nyt vaan, mutta en ymmärrä, miten nämä naikkoset ovat syypäitä kaikkeen? Tuskin ovat väkipakolla miesten tahtoa vastaan vieneet miehenne luoliinsa? Eikö olisi aika katsoa totuutta silmiin ja hyväksyä se tosiseikka, että se oli se teidän mies, joka teitä petti ja joka teki itse päätöksen pettämisestä ja vieläpä monta kertaa, olettaen, että he ovat syyntakeisia. Erikoista mielestäni näitä tarinoita lukiessa on myös se, että eikö teillä petetyillä naisilla ole yhtään omanarvontuntoa? Hyväksytään kaikenlainen menettely ja sitten riiputaan miehessä ehdoin tahdoin kiinni, kytätään ja epäillään ja voidaan pahoin. Ketä tuollainen palvelee? Kaikista vähiten petettyjä. Joten pientä ryhtiliikettä peliin, katsokaa tosiasioita silmiin, vaikka vaikeaa se onkin. Haluatteko todellakin tuollaisen loppuelämän?
Jäin miettimään näitä kysymyksiä.
Juu ei, välipakolla ei ole ketään petturiksi taidettu saada. Mutta ihminen on heikko, toinen on heikompi toista. Ja kyllä se vaan niinkin on, että yksipuolisena mikään salasuhdekaan ei varmaan pysy yllä? Ja jotain on pielessä omassa avioliitossa tai petturin elämässä, että pystyy unohtamaan sitoumukset. Vielä kun salarakas kiiskittää, kuiskuttaa ja tarjoaa jännitystä. En siis silti voi pelkästään miestäni syyttää minäkään.
Sitten tuo omanarvontunto. Voi kuinka monesti sitäkin on miettinyt!! Kunpa se olisikin niin helppoa lopettaa "riippuminen". Mutta eipä ole helppoa lähteäkään pitkästä parisuhteesta! Talous, lapset, ositus...Kaikki. Jos miehet ovat kuitenkin valinneet (kunnes toisin todistetaan) alkuperäisen parisuhteensa, onko huono juttu antaa sille vielä mahdollisuus? Mutta olet oikeassa, kyttääminen ei palvele ketään. Se toki liittyy luottamukseen, joka on kadonnut. Ja vain petturi voi auttaa sen palautumisessa elämällä avoimesti.
Hassua, kuinka nuorempana oli niin kovasti ehdoton, että jos pettää, niin kerrasta poikki. Näillä vuosilla siihen onkin tullut paljon harmaan sävyjä. Olisikin joku helppo ratkaisu "Tee näin, kun joudut petetyksi!" Näköjään se suo on jokaisella erilainen. Tärkeintä on kannatella itsensä, on ratkaisu sitten jäädä tai lähteä.🙂👍
Kyttääminen, tuo kaikkia osapuolia raastava inhottava mielen matonen...
Se on just niin, että sen voi lopettaa vain petturipukki itse omilla toimillaan. Ja totta, se on yhtä helvettiä itsellekkin. Olen omalta osaltani päässyt rauhaan tämän asian kanssa; kun tein päätöksen jatkaa ja katsoa eteenpäin, ei ole tullut edes tarvetta kytätä mitään. Ja kuten huomattu; asioilla on tapana selvitä, tavalla tai toisella ilman sitäkin. Tosin, meillä petturi jäi kiinni juuri kyttäämisen ansiosta tai syystä tai ihan miten vaan. Mutta koen sen kutenkin pienemmäksi pahaksi kuin sen, mitä siitä selvisi. Mutta totta. Se on inhottava mato mielessä, joka paisuu käärmeeksi jos ei jopa lohikäärmeeksi...
Näinhän se on, meistä jokainen reagoi asioihin erilailla, eri voimakkuuksilla. Ja ihan sama juttu mulla; nuorempana se todellaki oli kerrasta poikki. Ja niin kävikin; poika laitteli koulussa kirjelappusia takin taskuun pyytääkseen anteeksi, mutta hah! Nauroin suoraan päin naamaa ja ihmettelin vaan, kuinka on niin urpo, että edes jaksaa vielä juosta perässä. Se oli poikki laakista eikä perään itketty. Ja elämä jatkui per heti.
Nyt se vaan ei enää mene niin. Ja jos oman arvon tunto on poljettu pohjamutiin hetkellisesti se tarkoittaa vaan sitä, että se on nyt entistäkin vahvempi ja voi sanoa olevansa yhtä kokemusta rikkaampi. Ja toista kertaa tätä ei tarvitse käydä läpi. Ei ikinä. Tuo petturipukki ei todellakaan ole ankkalammikon ainoa ankka ja tälläkin kottaraisella olisi vientiä; varsinkin nyt, kun puhkuu itsevarmuuttaa ja voittajan hymyä, jota ei kukaan jannu ainakaan enää sipase pois tältä naamalta.
Olen päätökseni tehnyt ja elän sen kanssa, ja tuntuu niin pirun hyvältä! UGH, olen puhunut 🙂
Hei 🙂🌻
Eilen se sitten tuli: isku vyön alle.
Keskustelimme seksin vähentymisestä suhteessamme ja mieheltä sain vastauksen, että häneltä puuttuu INTOHIMO kokonaan. Hänellä ei kuulemma ole minkäänlaisia haluja: ei minua, eikä yleensäkään seksiä kohtaan.
Olen kai tämän väliajan kuvitellut, toki erektio-ongelman huomaten, että hän nauttisi seksistä kanssani. Ensin selitys olisi, että yhteisen tekemisen puute vaikuttaisi. Mieshän itse menee aamusta iltaan kuin duracell-pupu. Aina keksii uusia remontteja joko sisällä tai ulkona. Ja enhän minä, sairastuttuani ole pysynyt hänen mukanaan. Tosin ennen sairastumistani hän ei edes odottanut/toivonut mitään siihen suuntaan.
Aamulla hän veti esille vielä kipukortin; hän pelkää ettei seksi sovi minulle kroonistuneen kiputilanteeni vuoksi.
Sanoin hänelle sitten, että mitäs nyt tehdään: olisiko ero kuitenkin paras vaihtoehto?
Siihen hän vastasi, että minä voin päättää tämän liiton, jos siltä tuntuu mutta hän ei aio kenenkään kanssa uuteen suhteeseen alkaa.
Samalla hän vetosi siihen, että meillä on isovanhempien rooli ja se ei sovi yhteen seksin harrastamisen kanssa. Jatkaen vielä, että tuskin vanhempammekaan enää tässä vaiheessa ollessaan harrastivat seksiä???
En tiedä mutta ihan, kuin vastuu nyt olisi minulla tässä ikävässä päätöksenteossa.
Ja mielestäni hän käyttää sairauttani tekosyynä käytökselleen.
Päivän olimme yhdessä ostoksilla tytär mukana ja mies oli tosi kireänä.pienistä asioista hermostui minulle.
Tässä oli parempi vaihe intiimin elämän suhteen ja peitto heiluikin ihan mukavasti 🙂
Vaikuttaa siltä, että ongelma voisi olla myös fyyrinenkin (kilpirauhanen, potenssi) mutta myös jotain hänellä on myös "vikaa" minussakin 😭
Kauaa en jaksa tätä ...Aseksuaalisuus kun ei ole minun juttuni.
Samoin tuntuu siltä, että mies syyllistää minua sairaudesta rankemmalla tavalla
😭
Siis mitäh?! Ei voi kuin ihmetellä. Että niinkin ystävällinen, empaattinen, hieno mies sinulla. Pallo on sinulla, tee sinä päätökset ja ota syy niskaasi kaupan päälle?
Sillälailla. Tekisi mieleni palkita sinun miehesi, Mariella...
Tekisi mieli sanoa, että tee se päätös sitten. Olisi kiva katsoa mitä miehesi siihen sanoo. Miten voi siirtää taakan omilta harteiltaan toiselle? Mahtaa olla helpottunut fiilis, kun saa kivireen toisen raahattavaksi.
Mutta taashan törmätään tähän samaan; helpommin sanottu kuin tehty.
Ehkä kuitenkin olisi nyt hyvä miettiä todella mihin on itse valmis. Kaiken teillä tapahtuneen jälkeen pitäisi; siis todellakin PITÄISI, keskustella avoimin kortein. Tuo on juuri sitä, mikä nakertaa madon lailla multaa, sitä jo valmiiksi pehmeää maaperää jalkojen alta. Taas tekee mieleni kysyä; mitä miehesi tästä saa itselleen..???
Ei voi kun todeta, että nyt on varmaan päätöksen aika, jonka kanssa tulee pystyä elämään. Eli sen pitää tuntua itsestä oikeelta. Ihan sama mitä muut siitä ajattelee.
Ja mitä helvettiä!!! Isovanhemmilta on seksi kielletty!!! Mikä ihmeen dinosaurus sun kanssa elelee???? Sinä päivänä kun siihen tulee yläikäraja, niin ranteet auki. Johan on törkeetä!!! Minä olen sitä mieltä, että niinkauan kun se vaan tuntuu hyvältä, pystyy, haluaa, viitsii 😉 tai miten vaan, niin se on ihanaa, suotavaa jopa toivottavaa! Huhhuh. Eipä voi muuta sanoa.
Zemiä Mariella. Zemiä todella ja muista että ei sekään ole ankkalammikon ainoa ankka!!! 🙂