Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Voi Emma7, olen kauhean pahoillani. Saatan kuvitella sen vatsaa ja sydäntä pyöräyttävän olon. Miksi puhelu ja soittaja pitäisi salata, jos se oikeasti olisi ihan viatonta?
Joku mainitsi jossain sen jännittyneen olon, mikä ainakin minulle on jäänyt. Niinkuin jännittäisi matkaa tai jotain yllätystä. Minulla on sellainen olo. Ei varsinaisesti mitään syytä sille tällä hetkellä silti. Mutta silti tavallaan varuillaan jatkuvasti tuollaisten yllärien varalle. Vaikka muka kuinka olisi vahva. Meillä tällaisia ylläreitä ehti tulla pari, känni-iltojen päätteeksi tottakai.
Meillä ilmitulon jälkeinen vuosi on ollut lisääntyvän tiedon myötä melkoista vuoristorataa ja vaikka nyt on periaatteessa asiat ok, niin joku mättää. En saa palautettua luottamusta edes vähä vähältä ja olen palannut lukemaan tänne selviytymisestä.
Mutta eivät nämä jutut täällä pelkkiä positiivisia fiiliksiä lisää...
Mutta sen kertoo, että yksin ei ole. Eikä ainoa maailmassa, jolle on sattunut parisuhteensa jossain ihme huumassa unohtava puoliso. Ja mietin, että mikähän prosentti näistä "heränneistä" pettureista oikeasti lopulta "tyytyy" siihen puolisoon, jonka onnistui myös unohtamaan?
Mutta tsempit meille! 🙂👍 Katsellaan mekin ympäröivää maailmaa. Ei pettämismielessä, mutta mitä kaikkea mukavaakin on elämässä. Kolme asiaa joka päivä, vai miten se meni?🙂🌻
Keaton, olenkin jo odottanut älykkäitä kommenttejasi. Vaimosi on toki tyly ja yksinvaltainen, kun pitää kiinni oikeudesta olla yhteydessä/viestiä miesten kanssa, jotka eivät kuulu yhteiseen ystäväpiiriinne ja joita hän ei ole esitellyt sinulle. Mutta jos hän ei halua itse toisin toimia, tuo sinua satuttava asia ei koskaan poistu, ei tulevassakaan. Kun sinä poistat viestejä, vaimosi selän takana, ehkä vain siirrät omaa ongelmaasi ajassa. Mitä luulet hyötyväsi kun poistelet viestejä vaimosi selän takana? Olet vahva ihminen. Yritätkö viestien poistamisella valvoa, ikään kuin huolehtia, että itseäsi heikkoluonteisempi vaimoa?
Yksinvaltaisille viestijälle ei voi mitään, jokaisella on oma kännykkä, ja oikeuskin viestiä. Minusta voit vain todeta, vielä kerran, että sinä haluaisit liittoonne pelisäännöt, että sellaisille vieraille ihmisille ei viestitä yksityisasioissa, eikä heille vastata, jotka eivät kuulu yhteiseen ystäväpiiriin. Jos tämä ei vaimolle sovi, voit kai vain todeta, että sitten liitossanne pätevät hänen asettamat pelisäännöt. Kumpikin saa viestiä, kenelle tahansa, yksityisissä ja ihmissuhdeasioissakin.
Haha!
Eihän tässä voi kuin nauraa kun kyyneleet ovat loppuneet. Aikaisemmassa viestissä tunnustin pahan tapani tsekkailla vaimoni puhelinta aina silloin tällöin, mutta eilen oli todella omituinen tunnelma ja ilmapiiri kotona. Vaimon katse vältteli ja vältteli ja koko ajan sain selkää vastaani ja yhteenkään halaukseen/suukkoon tai työpäivän kuulumisten kyselyyn ei vastattu.
No tiestysti tuntosarvet nousivat pystyyn ja ajattelin, että tällainen tunnelma oli viimeksi keväällä.
Aamusella puhelin lensi vaimoni kädestä pöydälle kun tulin huoneeseen ja hänen oli pakko lähteä omiin aamupuuhiinsa vaikka yritti selvästi viiytellä lähtöään. Kiire tekee tehtävänsä.
1+1+1+1+ = lopputuloksenhan arvasi
Eikös messengerissä ollut viesti kaverilta jonka kanssa on tehty vuosien aikana vaikka mitä. Oli selvästi vastausviesti kuulumisten kyselyyn ja jätin sen kyllä sinne... Lukemattomanaksi sitä kyllä enää saa, eli vaimoni on kyllä selkeästi tietoinen, että viesti on luettu.
Eli tässä mentiin nyt kerralla puoli vuotta taaksepäin. Takaisin ruutuun 1. On tämä uskomatonta.
Tietenkään ei pitäisi sanoa, mutta kyllä nyt tuntuu, että sittenkin kannatti ottaa mies takaisin ja pitää perhe koossa. Hyviä jaksoja eli hyvää fiilistä itsellä on aina vain enemmän ja hyvät jaksot kestävät pidempään. Luottamuskin kasvaa pikkuhiljaa. Ehkä mieskin on tajunnut, miten sitä rakennetaan koska jättää puhelimensa huolettomasti ja sanoo, että vastaa siihen jos soi.
On hieno viettää aikaa yhdessä (paljon), käpertyä illalla kainaloon ja herätä aamulla toisen vierestä. Vaatii paljon rohkeutta nauttia elämästä koska aina voi olla vaara, että toinen sekoaa. Jotenkin en halua siihen uskoa koska tämä yksi kerta on ollut molemmille niin rankka ja raastava.
Nyt nautin, huomisesta en tiedä enkä sitä murehdi. Nyt kaikki on hyvin.
ASM, hieno kuulla että selviytymistarinoitakin on. Ja siitä rohkaistuneena kerron omatkin kuulumiset tällä hetkellä... 1,5 viikkoa sitten (vaihteeksi itkin) ja ajattelin, että nyt alan olla niin loppu tähän ja kaikesta täällä lukemastani opin itseeni ammentaneena päätin, että nyt on joko tai tilanne. Joko siirrän tämän menneisyyteen ja jätän tämän taakseni tai sitten jätän mieheni menneisyyteen. Voin fyysisestikkin jo niin huonosti, että päätös oli tehtävä. Päätin jättää tämän asian menneisyyteen ja noudattaa jonkun ohjetta itkeä ne tikut sitten, kun on niiden aika. Tämän päätöksen tehtyäni vietimme vkln onnellisissa, melkeimpä vanhoissa hyvissä merkeissä. Mieheni kysyi minulta, mitä on tapahtunut, olenko tavannut jonkun, joka tuo iloa elämääni. Jep. Aika hauska kysymys petturipukilta, mutta vastasin rehellisesti, että olen päätökseni tehnyt ja jatkamme eteenpäin uusin voimin. Tähän siis meni aika tarkalleen karmaiseva vuosi. Tämän jälkeen ainoa maininta mitä asiasta on ollut, on se, että siippani on kiittänyt minua mukavasta viikonlopusta ja sanonut, ettei koskaan enää tule aiheuttamaan yhtä tuskaista vuotta meille kummallekkaan.
Että näillä mennään tällä hetkellä. Ja pakko sanoa, kun tämän päätöksen olen tehnyt, on ollut helpompi hengittää. En todellakaan väitä etteikö mörkö pyörisi päässä ja itku tulisi salaa, mutta olen löytänyt jopa iloisia asioita elämästä. JA nukkunut ilman avustavia keinoja! Mutta. Sanoin samalla, että toista kertaa en edes pyydä selityksiä enkä selvittele enkä halua kuulla mitään. Tämä on ainutlaatuinen kerta. Ja sen päätöksen olen myös takonut päähäni. Ja puhelimet on edelleen oltava kokoajan näkyvillä ja päällä ja äänellisellä ym. Noh, kyllä te tiedätte. Eli yksikin oire, johon tarttua, tartun. Mutta toivon todella, ettei niitä tule. En varmasti usko siihen, että nyt on onnea ja auvoa loppuelämä, mutta tällä hetkellä on näin ja todella, murehditaan siten kun on sen aika. Nyt nautin elämästä ja katson mihin se vie.
Tämä foorumi on mulle ollut iso apu, enkä poistu täältä koskaan. Jos joku saa pienen toivon kipinän tai mitä hyvänsä, kaikki tunteet sallittuja, on siinä syy olla täällä sekä kirjoittelemassa että lukemassa.
Mutta elämä on kertaluontoinen juttu, joten en perkele! hukkaa sitä jonkun petturipukin takia. Tiedä häntä, mitä sillä on vielä tarjota!
Hitokseen zemppiä kaikille!!! Mie en nyt romaha 🙂
ASM ja Black Heart, liityn joukkoon. Yritän jättää menneet, ihan varmasti myös mies miettii mennyttä. Ja katuu toimiaan. On pyytänyt anteeksi, montakin kertaa. No, on ollut aihettakin toki... 😉 Yritän olla tökkimättä liiaksi, koska emme mene eteenpäin jäämällä märehtimään. Tehty mikä tehty. Pantu mikä pantu. Vaikka ajatus kuinka inhottaisi.
Nyt ollut hyvä jakso yhdessä, kun en päästä oman mieleni mörköjä valloilleen. Eletään nyt tätä ja itketään sitten mahdolliset tulevat luopumisitkut, jos niiden aika tulee. Mies valitsi tässä kohdassa minut ja minä hänet. Eletään näillä valinnoilla nyt 😳
Mies ei toki voi enää yhtään kertaa kanssani sekoilla, tämä avioliitto on varmasti loppu sitten. No, onhan ikinän päähän lyhyt matka. Sekin tässä on tullut nähdyksi. Mutta itse voimaantuneena en enää alistu kaikkeen vain sovun vuoksi. Oma pää ja tahto on löytynyt vuosien piileskelyn jälkeen.
Minullekin tämä foorumi on ollut tärkeä! Vertaistukea ja -tsemppiä löytynyt.
Kyllä me pärjätään!
🌻🙂🌻
1Maisa!!!Mahtavaa!!! Ihana tuo sun lause; pantu mikä pantu 🙂 Näinhän se juuri on. Ei me sille enää mitään voida. Mutta sille voidaan, miten elämä jatkuu. Ja me ei todella anneta noiden pilata meidän elämää! Pilaavat sitten omansa, JOS tekevät saman virheen uudelleen. Kerran voi antaa anteeksi, oli asia melkein mikä tahansa, mutta jos ei siitä opi, ei kyse ole enää virheestä.
Meillä on kanssa pyydetty väsymiseen asti anteeksi, on vannonut ettei toistu ymym. On katunut katkerasti elämänsä suurinta virhettä jne... No näillähän se on mentävä. Luottamus nyt jokatapauksessa on aika hataralla pohjalla, jos sitä nyt voi sanoa olevankaan, mutta ainakin itsellä on helpompi olla, kun en vaan mieti jokaista asiaa liian syvästi. Ja koska olenmme jo ammattilaisia vihjeistä ja vinkeistä, mikä johtaa / tarkottaa mitäkin, niin voidaan olla ihan rauhassa ja nauttia elämästä; ne jää kyllä kiinni jos tämä uusiutuu. Ja sillä tuudittaudun elämään elämääni ilman jatkuvaa 24/7 epäilyä jokaisesta mahdollisesta ja mahdottomasta asiasta.
Pakko sanoa, ettei tämä ihan itekseen kyllä tullut; kävin kyllä itseni kanssa ison painin ja itkin valtamerellisen kyyneleitä ja valvoin vuorokausia ympäri, mutta sanotaanko sitten, että kaikki on ollut sen arvoista, jos lopputulema on tämä. Koska mulle on ainakin kasvanut jonkinlainen super-nainen mun sisään, joka pitää itseään tuota petturipukkia parempana ihmisenä! On ihana ajatella itsestään, että voi sua raukka mitä menetät, jos uudelleen meet tökkimään väärää mimmiä. Ja että, haa! Kuinka mä niin lähden sinnesun tänne, jos vielä kiinni jäät ja elän uudelleen teinivuoden nauttien joka hetkestä! Ja se hetki jos eteen sattuu, sitä sattuu enemmän kun mua! Mä tiedän, ettei mun enää tarvitse miettiä päivääkään, mitä tehdä, olen siinä kohtia jo voitolla. Kun hän häpee ja katuu jnejne... ja ehkä lähtee hakemaan lohtua, mutta sitä enemmän sitä v..ttaa, kun tietää että minä lähden rinta rottingilla uusiin seikkailuihin ja se tietää myös sen, ettei se ole ankkalammikon ainoa ankka ja että minulla kyllä riittää vientiä! Ai juma. Siinä ajatuksessa eläminen antaa kummasti voimia!
Kyllä siperia opettaa. Ei voi muuta sanoa. Mutta ehkä nää pettymykset on tultava tavalla tai toisella eteen, miten me voitas muuten arvostaa parempaa???
Ja kas; syksykin näyttää paljon valoisammalta!!!
🙂👍
Hei olen uusi täällä palstoilla. Täytyi heti tulla kertomaan hiukan omasta elämän tilanteesta, joka on kyllä erittäin sekava tällä hetkellä ja omassa päässä myrskyää välillä melkoisesti.
Olen ollut naimisissa 5vuotta ja kaksi ihanaa lasta tuona aikana tullut elämäämme ja ennen naimisiin menoa seurustelimme n. 5 vuotta. Tänä koko aikana minua on petetty jo kolme kertaa ja viimeisin tapahtu n. 2 kk takaperin. Joka kerta vaimo on narahtanut heti teon jälkeen ja ollut pahoillaan. Nyt alkaa mittani olla täysi, olin juuri saanut itseni luottamaan vaimoon täysin kun oli ollut jo 4 vuotta edellisestä ja lapset sai minut luottamaan entistä enemmän ja kun juuri ajattelet että nyt elämä alkaa olla mahtavaa niin vetästään matto jalkojen alta.. yritä siinä nyt sit itseäs kasata ja olla iloinen lasten silmissä vaikka sisimmässäsi raivoaa kuin myrskyssä. Puhuimme asiasya ja päätin antaa vielä yhden mahdollisuuden mutta tuntuu että kyllä tämä josain vaiheessa kaatuu käsiin. Ja kun ei ole ketään sellaista kaveria jolle voisi puhua asiasta. Olisi mukava saada joku ihminen joka kokenut samaa ja ymmärtäisi. Luottamusta ei tahdo oikein alkaa syntymään. Yksi ilta takaperin aloin muka nukkumaan ja vaimo otti heti puhelimen kouraan vaikka oli jo myös "nukkumassa" itse sitten tovin päästä kysyin että mitä teet ja katsoin niin puhelin äänettömällä ja vain muka facebookissa oli ei kyllä normaalisti pidä puhelinta äänettömällä. Joten epäilykset nousee heti pintaan..
Epäilykset heti pintaan....
Näinhän se on... Kun on tarpeeksi monta kertaa saanut maistaa sitä itseään, niin sitä oppii tulkitsemaan aika helposti erilaisia asioita. Jopa ehkä ylitulkitsemaan. Se on paskamainen tilanne kun ei kykene luottamaan. Ja tähän parhaimpana neuvona omalta psykologilta tuli neuvo, että pitäisi itse omassa päässä selvittää se, että mikä riittää. Koska sen on riitettävä.
Itse olin aikoinaan todella riippuvainen omasta parisuhteestani. Se oli kaikki mitä minulla oli. Kaikki mitä olin elämässäni saavuttanut, oli tullut parisuhteen kautta. Kun järkytyksekseni huomasin, että kaikki mitä olin uskonut vaimostani perustuikin valheelle, valehtelulle ja pettämiselle, minun oli pakko kovettaa sydämeni. Minun oli tehtävä ero henkisellä tasolla. Minun oli saatava itselleni selvät sävelet selväksi, että tulisin elämässäni pärjäämään yksin. Ja, että parisuhteessa pysyminen on vapaaehtoista meidän molempien puolelta. Jos vaimoni ei halua olla enää minun kanssani, niin sitten sille ei voi mitään, mutta luottamukselle on koko kuvion rakennuttava.
Vaikka tuntuu siltä, että tulee aina otetuksi yksi askel taakse kun ottaa kaksi askelta eteen, niin kevääseen verrattuna parisuhteemme voi paremmin. Toki huonoja päiviä tulee ja vaimolla on edelleen tarve "ulkopuoliselle tuelle" ja itse koen selkeästi ahdistusta siitä, niin 90% ajasta menee ihan ok. Ja varmaan jatkossakin parempien aikojen määrät pitenevät ja parantuvat.
Mutta mikä antaa eniten voimaa, on se, että jos kaikki sortuisi huomenna, minä selviäisin siitä silti.
Sininen86; mä niin tiedän miltä susta tuntuu. Me kaikki täällä tiedteään. Että tervetuloa joukkoon! Mutta kun tätä ketjua lukee, niin selviää, että on jos jonkinmoista tarinaa, joissa kaikissa yhdistävänä tekijänä on se raastava v...tus ja tuska jonka petetty tuntee. Ja silti me petetyt jäädään suhteeseen ja kestetään; tyhmiä? Hulluja? Tiedä häntä. Mutta oli ratkasu mikä hyvänsä, pääasiahan on, että itse voi elää sen kanssa.
Kuuntelin tuossa radiota ykspäivä ja siellä oli puhetta erosta. Ja sieltä jäi korvamadoksi yks hieno lausahdus: Kukaan muu ei voi tehdä sinua onnelliseksi kuin sinä itse. Rupesin tätä iettimään omalta kohdaltani ja totta totisesti! Olen ehkä liiaksikin odottanut että toinen tekee mut onnelliseksi ja unohtanut tuon kokonaan itse. Ja kun toinen ei teekkäään sitä mitä hiljaa odotan (juuei todellakaan=), onnellisuus senkuin katoaa tavoittamattomiin. Eli tästä vahvistuneena päätin, että teen todellakin itse itseni onneliseksi. Teen päätökseni niin, että voin elää niiden kanssa. Kuten tämän, että jätän tämän taakseni ja jatkan eteenpäin. Mutta myös sen, että toista kertaa en anna anteeksi (ja siis en anna tätäkään, jätän sen vain taakseni...), en toista kertaa pistä itseäni käymään tätä tuskaa läpi. Ja olen todennut joskus, että jos olet jotain päättänyt ja pysyt siinä, pelkästään se tekee onnelliseksi! Oli asia sitten lenkki, siivous tai vaikka suklaapatukan jättäminen kaupan hyllyyn. Tai petturipukin takaisin ottaminen 🙂 Hih! Ai että voi jo naurahtaa tuon sanan äärellä. Kyllä on ihmisen mili kummallinen. Mistä hitosta tulee sanonta; niin on kuin ihmisen mieli!?!?!?
Taidan toistaa itseäni, kun sanon, tää foorumi on ISO osa tätä prosessia ollut mulle; olen lukenut kaiken mitä uskottomuudesta on painettu kirjoihin ja kansiin, mutta tämä on auttanut kaikista eniten. Kun huomaa että, haloo! Ei oo saksia jäänyt kenenkään sisään, elämä jatkuu,en todellakaan ole ainoa päähän potkittu, me ei olla virhettä tehty, vaan me selvitään ja ajan kanssa elämä alkaa taas hymyilemään ja ollaan taas yhtä kokemusta vahvempia :-):-):-)
Osasitpa Black Heart valita sinäkin sanasi hyvin jo tuolla aiemmassa viestissä! Olen myös ajatellut, etten todellakaan menetä enää mitään korvaamatonta, jos tuo ukkokulta päättäisi vielä kokeilla "väärän mimmin tökkimistä" 😋 HÄN se siinä enemmän häviäisi! Ja vaihtamalla MINUT muka olisi elämä hänellä paremmin? Varmaan!! 😀 Tämä asenne ei kyllä ole tullut minullakaan itsestään vaan vaatinut vuoden. Alussa hengen salpaavasta kauhusta ja lohduttomuudesta tähän päivään on ollut pitkä ja kivinen taival ja kompuroinut olen monta kertaa. Mutta kolhut voivat myös vahvistaa, kun alkaa nousta tuhkasta ja nähdä vihdoin ITSENSÄ.
Tänään aamulla puhuttiin telkkarissa parisuhteesta ja minulle jäi mieleen se, että toimiva suhde vaatii kaksi erillistä minää, jotka yhteen suuntaan kulkiessaan ovat ME. Ja ihan totta, vain itse voi tehdä itsensä onnelliseksi.
Surullista lukea tänne tulevien uusien kirjoittajien kohtaloita. Heille ei voi sanoa muuta, kuin että itsestään pitää pitää huolta!!! Etsiä keskusteluapua, jos ei ole läheisiä ystäviä tms. On todella tärkeää purkaa ajatuksiaan, koska ne alkavat äkkiä kiertää kehää. Henkistä vahvuutta tämä vaatii isosti! Ja raskasta on silti, vaikka olisi kuinka vahva, niinkuin minä kuvittelin olevani. No nyt olen. Eri tavalla kuin ennen. Ja Keatonin sanoin samat fiilikset. Vaikka kaikki sortuisi vielä, minä selviän siitä!!!
Viikonloppua kaikille! Nautitaan hyvistä asioista. Niitä on ihan varmasti jokaisella!
🌻🙂🌻
Joo se kumma kun vapaaehtoisesti jää vielä suhteeseen yrittämään. Onko se sit heikkoutta ettei pysty eroamaan, riippuvaisuutta toista kohtaan vai rakkautta en tiedä? Itsellä oli vain lapset ensin mielessä kuinka niitten käy? näenkö niitä enää harvoin vain ja vieraantuvat, se ehkä painavin syy itsellä jäädä suhteeseen että haluan olla läsnä lapsieni kasvatuksessa ja elämässä enkä vain viikonloppu iskä. Jos lapsia ei olisi en olisi miettinyt hetkeäkään mitä teen. Vaimo yrittää kyllä kovasti että kaikki olisi kuin ennenkin, mutta minulla tuo asia on mielessä päivittäin ja en tiedä milloin koittaa se päivä miten tunsin ennen pettämistä häntä kohtaan vai koittaako ollenkaan..
sininen86 kirjoitti 15.10.2015 18:53
Joo se kumma kun vapaaehtoisesti jää vielä suhteeseen yrittämään. Onko se sit heikkoutta ettei pysty eroamaan, riippuvaisuutta toista kohtaan vai rakkautta en tiedä? Itsellä oli vain lapset ensin mielessä kuinka niitten käy? näenkö niitä enää harvoin vain ja vieraantuvat, se ehkä painavin syy itsellä jäädä suhteeseen että haluan olla läsnä lapsieni kasvatuksessa ja elämässä enkä vain viikonloppu iskä. Jos lapsia ei olisi en olisi miettinyt hetkeäkään mitä teen. Vaimo yrittää kyllä kovasti että kaikki olisi kuin ennenkin, mutta minulla tuo asia on mielessä päivittäin ja en tiedä milloin koittaa se päivä miten tunsin ennen pettämistä häntä kohtaan vai koittaako ollenkaan..
Sininen86, jääminen lienee kaikkea tuota mitä jo sanoit. Eikä tarvita edes pieniä lapsia, vaan sitten alkaa miettimään mahdollista tulevaa isovanhemmuutta ym. Jokin pitää yhdessä. Ja jos siitä edes ripaus on rakkautta molemmilla, kannattaa yrittää? Mutta tutustu myös itseesi nyt.
Ja milloin koittaa se päivä, jolloin pettäminen ei kävisi mielessä? Siihen ihan varmasti menee aikaa. Minulla taisi vahingossa syksyn mittaan olla yksi päivä 😋
Mutta eteenpäin on katsottava. Asiat eivät menneessä muutu. Ja itse kun olen melko kärsimätön, haluaisin tämän kaiken olevan "ohi" ja näkeväni, kannattiko jäädä yhteen. Mutta toisaalta. Jos nyt olen suht tyytyväinen elämääni, menköön kun on alamäki. On kiva, kun ukko palasi kanssani elämään. Suurta rakkautta tämä ei enää ole, ei tietenkään enää samaa, kuin ennen pettämistä. Luottamus? Mitä se on?
Ja katsotaan, onko tämä liitto loppuelämäksi. En voi luvata sitä itsekään. Enää.
Ja toistuvana pettäminen ei taida olla enää virhe, vaan jotain ihan muuta. Silloin on asiat puntaroitava uudelleen, jos näin käy... 🙂👍
Hei jälleen te kaikki 🙂🌻
Elän parhaillaan sitä aikaa, kun kolme vuotta sitten meillä oli meneillään kissa/hiirilleikki: minä hiillostin miestä puhumaan tuottaja hän puolestaan leimasi minut vainoharhaiseksi hulluksi 😳
Jotenkin tuntuu, ettei enää jaksa edes välittää siitä, mikäli miehellä tulee mieli vieraisiin jälleen. Jotenkin sitä ajattelee, että minkäs minä sille voin?
Suhteemme on ajautunut entisiin uomiin: puhutaan kyllä arkipäivän asiat mutta siihen se sitten jääkin. Mies on selkeän helpottunut, etten pyrikkään enää puhumaan mitään syvällisiä. Puhuminen ei ole hänelle helppoa ollut näistä tunneasioista koskaan 😳
Edelleenkään en luota. Joitakin kertoja olen nähnyt hänen pyörähtelevän peilin edessä ulkonäköään tarkkaillen. Näinhän oli silloinkin, kun hän oli uskoton.
Myös sama "pakeneminen" alituiseen tekemisvimmaan vie häntä kauemmas henkisesti koko ajan. Mutta: se ei ahdista enää minua. Yksin oleminen on helppoa: silloin ainakin tietää saavansa olla rauhassa arvosteluilta.
Olen myös huomannut, että into iltasuukkoon on häneltä poissa. Hyvin pikainen huulten kosketus ja hyvän yön toivotus.
Meillä oli tässä välillä jo selkeästi parempaa.
Yksin en saa tätä suhdetta toimimaan. Näin se vain on, vaikka niin kovasti haluaisinkin. Toiveeni olisi, että myös mies olisi välillä aktiivisempi osapuoli tunnepuolen asioissa.
Elämme, kuin sisko ja veli.
Törmäyskursseja ei ole ollut, sillä hankalista asioista ei puhuta.
Tuntuu, että paljon luurankoja kolisee kaapissa. Mietinkin sitä, miten kauan ne pysyvät siellä.
Elän nyt päivän kerrallaan, ehkä hieman odottavaisena, mitä miehen nyt niin tasaisen ja rauhallisen käytöksen takaa paljastuu, vai onko tämä kaikki kuvitelmaani, harhaa 😑❓
Anteeksi, jos tekstini oli hieman sekava: kotiuduin toissapäivänä sairaalasta ja olo vieläkin hieman heikko. Muistanette, että olen sairastanut pitkään ja välillä tulee takapakkia 😟
Toivon teille kaikille voimia kriisinne käsittelyyn. Isoin voimavarani ovat terveet lapset 😍 Ilman heitä en ehkä enää olisi olemassa ja tätä kirjoittamassa 😭
Sininen: mulla kävi täsmälleen samoin. Kun siippa jäi kiinni, mä takerruin siihen henkeni hädässä ku iilimato! En todellakaan tajua miksi. Mua kalvoi koko ajan ajatus siitä, että se palaa sen akan luo. JA niinku mitä sitte??? Häviöhän olisi sen. Todellakin! Ei mun. Niimpä... mutta ei. Mä olin ku oikeesti hullu. Soitin kokoajan. Halusin kokoajan tietää missä se menee jnejne... tein ittestäni täysin pökiön! Kokoajan pikku piru tako mun päässä, että ai että "kauppaan". Kuiteski meni lohduttautumaan kiinnijäämisen häpeää sen luo, joka ei sitä siitä syytä. Ai että lenkille; kuiteski kahville jonnekkin saman otuksen kanssa. Ai että kaverilla käymään; kuiteski taas samaan osotteeseen... Onks se joku puolustusmekanismi? Vai joku irti päästämisen pelko? Kun luulis että tollasne jälkeen haluis toivottaa toisen toiselle planeetalle, ilman vettä ja ruokaa ja lämmintä päälle pantavaa. Ja varsinkaan sitä pantavaa 😉 Ei se ainakaan rakkautta mielestäni ollu. Mutta sama reaktio joka tapauksessa.
Mutta ne kaikki näkee nyt vuoden päästä selvemmin ja oikeesti ei ole enää niin riippuvainen toisesta. Kuten Maisa ERITTÄIN hienosti kirjoitti: toimiva suhde vaatii kaksi erillistä minää, jotka yhteen suuntaan kulkiessaan ovat ME. JUURIKIN NIIN!!!
Noinhan sen täytyisi mennä! JA nyt on ainakin yksi erillinen minä ja se olen MINÄ!
Mäkin luulin olevani muuten ihan kiven kova muija. Ja oon aina ihmetelly, miten kukaan niin suree jonkun jannun perään. Että hohhoijaa, onhan noita. Mutta kas, kun omalle kohdalle sattuu, niin vot! Siinä sitä sitten ollaan.
Tässä kohti arvostukseni vanhempia ihmisiä kohtaan JÄLLEEN kohosi korkeuksiin; kyllä se niin vaan on, että kyllä he tietävät, jotka ovat sen kokeneet. Ja olis tässäkin asia mikä hyvänsä. Parisuhde, lapset, maailman tilanne, rahat, työt, ihan sama. Flunnsasta sotaan ja kaikki siltä väliltä. Me olemme ainakin tämän aiheen ammattilaisia. Ihan tekisi mieli kirja kirjoittaa tämän sivuston perusteella, mitäs sanoisitte :-)?
Toisaalta tuntuu hyvältä antaa toivoa tänne uusille tulokkaille, ei voi sanoa, että kiva tavata; ei kai tänne ketään vois toivoa tulevan...mutta sitli tuntuu toisaalta pahalta, kun tietää matka heillä on kuljettavanaan... mutta näistä selvitään. Me ollaan eläviä esimerkkejä siitä. Ja sen varaan voi ja kannattaa tukeutua!!! Show must go on 😉