Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Sehän se tässä huvittaa että pettäjä ei sanojen lisäksi ole juurikaan yrittänyt antaa mitään tälle suhteelle, vannoo ja vakuuttaa mutta sanat ei maksa mitään... Eikä niiden tarvitse merkitäkään mitään...
Mä kadun suuresti että halusin uskoa mitään hyvää tuosta ihmisesta. Se on hyvä mies auttelee kotijutuissa, meillä on kivaakin usein, tykätään samanlaisista asioista, paitsi seksistä ilmeisesti, se on ollut vähän hakusessa ja 6 vuotta kun häneltä loppui pornon suurkulutus (jopa 12h päivässä) ja ilmoitin että nyt on vähän liikaa ruuhkaa suhteessa... Sen jälkeen oli vuosia että saatto mennä 2kk ettei mitään toimintaa, vaikka minäkin teen aloitteita.
Porno oli varmaan se millä halut syttyi, silloin halus muakin usein, jopa kahdesti päivässä ja tunsin sen, nykyään alkaa väkinäisesti pussaamaan niskaa kerran kolmeen viikkoon ja hyvällä tuurilla sekin osuu menkka aikaan... -Voi harmi no hyvää yötä ja tyytyväinen kyljen kääntö...
Sitten se on super huono mies, ei osaa ajatella itseään pidemmälle ellei ole oppinut juuri jotain asiaa millä voi olla huomaavainen, ei puhu, olettaa että 5 minuutin päästä voidaan taas olla kuin ei mitään, se haluaa ummistaa silmät ongelmille, koska niiden eteen asioiden tekeminen vaatisi jotain muutakin ku sanoja...
Mä sanoin mun terapeutille että mä toivon että se ajais kolarin ja kuolis vaikka työmatkalla... Välillä tunnen sen lämpimän rakkauden häivähdyksen, toivon että näkisin sen saman hänessä, mutta ei.... kun ei sitä näy hän nopeesti kyllä tuo ne sanat, rakastan sinua, olet tärkeä, mutta vilkuillee telkkaria mun olan yli... Kyllä mä näen, mitä mä olen ja se ei ole sitä mitä hän sanoo.
Tää ei ollut mun rakkaustarina...😭
Kaikki rakkaustarinat eivät ole onnellisia?
Meillä on nyt pari vuotta kulunut siitä kun puolisoni tietääkseni viimeksi petti ja hän on muuttunut paljon sen jälkeen. Valitettavasti kaikki muutokset eivät ole hyvästä. Meidän seksielämämme muuttui tuon jälkeen surkeaksi kun puolison halut ovat täysin kadonneet. Seksuaalisuus oli meidän viimeisiä yhdessä pitäviä voimavaroja ja nyt on menty jatkuvasti alamäkeä. Tavallaan monet arjen rutiinit ollaan saatu kuntoon, mutta tilanne on johtamassa kämppis elämiseen kun läheisyys on kadonnut. Se mikä erottaa meidät kämppiselämisestä on, että minä edelleen joudun maksamaan kaiken, eli elättämään käenpoikasia ja elämään heidän säännöillä, jotka on kaukana omista arvoistani.
Pitkään olen elätellyt toivoa, että jokin asia tai tapa veisi meitä lähemmäksi toisiamme, mutta toistaiseksi tätä ei ole vielä tapahtunut. Terapiaan hän ei suostu menemään tai tulemaan yhdessä ja anteeksi hän ei osaa pyytää kun mielestään ei ole mitään väärää tehnyt, virheitä kylläkin, mutta ei osaa tarkemmin niitä määrittää kuin, että ei ole ollut rehellinen, mutta nyt on.
Meillä puolisoni pettämisestä on kulunut melkein neljä vuotta.
Jos meillä ei olisi ollut yhteisiä lapsia, olisin lähtenyt. Järkisyyt ajoivat kuitenkin minut yrittämään ja puolisoni halusi yrittää myös. Olemme edelleen yhdessä ja yksi ihana lapsikin ollaan saatu tässä välissä.
Elämä oli yhtä helvettiä ensimmäisen vuoden ajan. Joka aamu herätessä tuntui kuin olisin kuollut uudestaan ja uudestaan. Kurkkua kuristi, enkä pystynyt jatkamaan mitään liikuntaharrastuksiani jotka olivat olleet tärkeä osa minua aina. Passivoiduin niin henkisesti kuin fyysisesti.
Puolisoni halusi tukea ja kuunnella kaiken tuskan ja epäluottamuksen mitä jouduin ammentamaan ulos. Jossain vaiheessa tuli hetki, kun tunsin että tätä ei voi jatkaa vaan on pakko katsoa eteenpäin ja annettava menneiden olla. Tuossa vaiheessa puolisonikin oli jo mennyt rikki omantunnontuskissaan ja minun ulostulojen vuoksi niin pahoin että ilman muutosta olisimme varmasti jo eronneet.
Parisuhteen "eheytymisvaihetta" kesti seuraavat pari vuotta. Luottamuksen ja yhteyden rakentamista. Tuona aikana puhuimme paljon, luotasimme toistemme tahtotiloja ja hitsaannuimme uudella tavalla yhteen.
Nykyään meillä on yhteisiä suunnitelmia, unelmia ja tulevaisuus. Suren paljon sitä kaikkea minkä menetin puolisoni pettämisen seurauksena. Hän on minulle tärkeä ihminen ja rakastan häntä. Arvostus puolisoani kohtaan lasteni toisena vanhempana on äärimmäisen suurta, mutta valitettavasti koen parisuhteemme vajaana ja entiseen nähden "puolikkaana". Kaipaisin asioita jotka pienlapsiarki ei kaikilta osin mahdollista ja kiinnostuksen kohteemme arjen tekemisiä kohtaan eivät osu monelta osin yhteen.
Olen kuitenkin kiitollinen perheestämme ja parisuhteestamme kaikista vaikeuksista huolimatta.
En kirjoittanut tänne akuutin kriisimme vaiheessa mitään mutta nyt jälkikäteen kun innostuin liittymään mukaan, tulee pintaan monenlaisia asioita, jotka eivät välttämättä pysy kronologisessa järjestyksessä. Mieli on valitettavasti monelta osin sekaisin vieläkin. Toivottavasti tuskaa ja kokemuksia jakamalla voin kuitenkin olla kohtalotovereille avuksi tämän kaiken läpi käymisessä.
Beren kirjoitti 28.3.2018 10:36
"
Beren 23.03.2017 klo 16.37
...
Meillä on n. 3,5 vuotta siitä kun vaimon pettäminen paljastui. Olen kokolailla toipunut mutta suhteessa vaimoon on jäänyt varjo joka ei näillä näkymin poistukaan. Hän on silmissäni eri ihminen ja suhtaudun häneen vähän eri tavalla. Mitään suurta näkyvää eroa ei ole mutta muutos on vähän kaikessa. Tunnelmassa on ehkä vähän sellaista harmahtavaa melankoliaa, että tätä se elämä nyt on. Käytännössä tämä on johtanut siihen, että olen tietoisempi nykyhetkestä, koen ehkä omia yksityisiä tuntemuksia voimakkaammin. En samalla tavalla laske sen varaan, että sitten vaimon kanssa eläkkeellä... Tässä on siis osittain hyviäkin puolia, vähemmän sitku-elämää. Voinee sanoa, että ymmärrykseni elämää kohtaan on kasvanut ja laajentunut mutta koulu on ollut kova.Toivotan kaikille voimia löytää omia ilonaiheita omaan elämään.
"
Hei Beren! Kirjoittamasi kuvaus tuntemuksista oli hyvin ilmaistu ja kuvaa minun olotiloja hyvin nykyhetkessä.
Mutta minulla on stressin määrä lisääntynyt. Tuntuu että vastoinkäymiset kasvaa aiempaa suurempiin mittasuhteisiin, ja aina kun jostain stressaavasta asiasta pääsee eroon niin seuraava jo painaa päälle niin että kokonaisstressin määrä on vakio, ja liian iso.
Elämäntilanne muutoin olisi oikein mallillaan, terveet ihanat lapset, kaikki. Mutta varjo seuraa yllä silti. Huomaan itsessäni sen, että syytän monista negatiivisina kokemistani asioista mielessäni pettämisen aiheuttamaa taakkaa vaikka asioilla ei olisi mitään tekemistä keskenään. Vaikka kuinka monesta kulmasta asiaa lähestyn ja ymmärrän oman ajatuksenkulun ristiriidan, silti se petetyksi tulemisen murskaava tuho on jättänyt pahat jäljet jotka heijastuu nykyisin lähinnä sisälleni. Ei me enää olla asiaa käsitelty puolison kanssa.
En ole käynyt ammattiauttajalla, edes akuutin kriisin vaiheessa. Joka vuosi pettämisen jälkeen olen ollut vähällä hankkia ulkopuolista apua, ja minun on kyllä pakko alkaa jotenkin purkamaan tämä asia kun ei tämä hääviä ole kantaa mukana sisällä.
Neljä vuotta pelkkää itsehoitoa on pitkä aika ja odotin toipuvani asiasta nopeammin. Eron myötä elämä olisi varmasti ihan eri mallilla, mutta uskon ja toivon että tämä parisuhteen työstämisen sitkeys palkitaan.
Mä luulen että täällä mies on hajonnut siihen mun tuskaan, tai sitten on vaan se valitsi kumppanin joka oli tarjolla, ei niinkään sitä jonka halusi...
mä olin jo suhteen alkuaikoina tapailuaikana naiivi, oli näitä että mies sanoi mulle ettei ehdi näkemään illalla ja olikin vonkumassa joltain toiselta, kun ei onnannut tuli mun luokse. en toki tiennyt silloin vaan ajattelin asian niin päin että löysikin sitten aikaa minulle... ASuttiin jo yhdessä kun hän antoi vanhan puhelimensa mun isälle, ja pyysi poistamaan viestit ja muut sieltä... ei olis pitänyt olla utelias... Jopa kaverilleen laitellut viestiä että on " Metsolassa panemassa" eli mun luona....
Hänellä oli naispuolinen kaveri joka kyllä hyödynsi hänen kiltteyttään ja ihastustaan, antoi ymmärtää muttei ymmärtänyt antaa ja mies oli ihan heti hyppäämässä kun tämä nainen pyysi. Yksissä häissä, mä laitoin itseni niin nätiksi ja mies sanoikin jotain oletpa nättinä, kun näki tän naisen niin kuin leffassa käveli sen luokse ja -näytät upealta! ööööö, no se jäi kaivelemaan.
Odotin meidän lasta kun selvis se että meidän kotona porno raikaa kun minä en ole paikalla... KOKO AJAN.... no se pikkusen viilsi, aloin hävetä itseäni.
Toi porno oli kyllä paha, kysyin miksei hän katso sitten tuhdimpia naisia jos hakee "vinkkejä" vaan meille, niin koska laihat on kauniimpia kuin lihavat 😀 :O siiis ihan oikeesti, kuinka kukaan heittä tollasta pikkusen tukevalle puolisolle??????
porno meni pannaan eron uhalla, toista vuotta koneetkin oli lukittuna, nyt työn puolesta on tietty netit ja puhelimet, niin ei selkeetä pornoa, mutta heti jos joku otsikko vivahtaa panoon, pimppaan tai muuhun niin mies lukee ne moneen kertaan... Kummasti hänen fiidi tyrkkää mainoksia "want matures?" "deitti sitä" "deitti tätä" hän ei kuulemma KOSKAAN käy millään sivuilla, eikä muka osaisi poistaa mitään historiaa 😀
Pitää mua ihan paviaanina. ehkä se puhuu totta, mutta kaikki se yli vuoden valehtelu pettämisen selviämisen jälkeen vei kaiken luoton eikä noin pitkän ajan jälkeen sitä saa takaisin, eikä hän edes toimi niin että siihen olisi mahdollisuus. Kun jotain sovitaan siitä voi ihan vähän kuitenkin livetä? eiks vaan?
Mulle on tässä vuosien varrella juurtunut syvään se että minun vuoksi ei vain voi edes yrittää, ja jos olisin hänelle niin tärkeä (mitä joka päivä hokee, rakastan sinua olet tärkeä minulle) niin ei pitäisi olla niin vaikeaa oikeesti tehdä ne asiat niinkuin sovitaan.
Onko tässä se ainut lapsi, hemmoteltu, äidin silmäterä, isä juoksi vieraissa äiti odotti kotona.... Pojat on poikia, ei mistään tule seuraamuksia kasvatus ja lapsuus....
mitä oon jutellut mun terapeutin kanssa, hän siis oli meillä kriisissä myös yksilö ja pariterapian kautta, hän kysyi minulta että oletko oikeesti miettinyt että jos mies ei vaan halua panostaa enempää, vaikka mies sanoo ettei tätä tilannetta kukaan halua huvikseen kestää, niin kuitenkin ihan vaan asioista keskustelu on mahdotonta. Jos tämä on kestämätöntä niin miksei yritä edes jotain muuta, pitääkö mua minkäänlaisessa arvossa ja onko miehestä huonokin huomio parempaa kuin yksin olo?
Mä olen puhunut etten tunne itseäni halutuksi, seksiä kerran kolmeen viikkoon EHKÄ, mies sanoo vaan että ei se niin ole, kyllä mä sua omasta mielestäni haluan???? Omasta mielestäni?? se muotoilee lauseet aina niin että niihin jää se kysymys leijumaan...
Olen saanut hieman kiloja, jo aikaa sitten kyllä ennen pettämistä jo, silloin meillä oli kuitenkin hyvä seksielämä, kysyin oonko mä sitten epämiellyttävä kun on tullut painoa? -Onhan mullekin tullut. Eli vaan väisti kysymyksen.
Se miltä minusta tuntuu: Mä en ole pitkätukkanen blondi, olen saanut ylimääräistä en ollut kyllä mikään tikku lähtöjäänkään, mies halusi panna hoikempaa blondia. Siinäkö se vika on, se mitä halusi ja se mitä on tarjolla ei kohtaa? Olenko mä vaan kauheen kätevä emäntä, versus että pitäis olla viikonloppuisä ja tehdä jotain itsekin puhtaiden kalsareiden eteen? Kestäähän sitä pienet huonot päivät kun noin pääsääntöisesti on mukavaa elää??!!
Hymnitaas, ennen pitkää olette molemmat rikki. Olette toisianne vastaan, ette samalla puolella. Olet antanut miehellesi mahdollisuuden, mutta hän ei näytä pystyvän muuttumaan, ainakaan niin paljon kuin haluaisit. Etkä mielestäni toivo liikoja. Joskus aiemmin jo kirjoitin "lokeroinnista": mitä sinä et tiedä (tai sinun ei kuuluisi tietää), ei ikään kuin ole olemassa. Miehellesi asiat voivat olla sitä, miltä ne saadaan näyttämään ja miten ne voisivat olla, vaikka totuus olisi toinen. Vaihtoehtoisia totuuksia... Silloin kosketus omaan itseen ja sitä myötä kyky vuorovaikutukseen toisten kanssa hiipuu.
Voi olla, ettei miehesi halua yrittää enempää, mutta voi myös olla, ettei hän vain osaa. Mutta mitä sillä sinun kannaltasi on väliä? Voi olla, että miehesi mielestä asiat ovat ihan ok, sinulla vain on ongelma. Tilanteesi vaikuttaa hyvin stressaavalta, pidemmän päälle kestämättömältä. Mikä vielä pitää suhteessa? Lapset, käytännön asiat? Pystyisitkö silti jollain tapaa irtautumaan, luovuttamaan, olemaan odottamatta, vaikka se varmasti vaikeaa onkin? Tekemään tavallaan henkistä eroa. Tunteet ovat jokaisen oma asia, niihin on oikeus. Sinun ei tarvitse kerätä vihaa ja katkeruutta miestäsi kohtaan pystyäksesi vetämään rajasi. Voit nähdä tai olla näkemättä hänessä hyviäkin puolia, ihan miten itse haluat, ja silti todeta, että tästä suhteesta ei näillä palikoilla tule enää sitä, mitä sinä haluat.
Periaatteessa kaikki on normaalisti. Arki pyörii, hommat hoituu. Haluaisin rakastaa. Mitään en saa takaisin. Hän ei vain halua minua. Oli masentunut. On kait edelleenkin. Söi lääkkeitä, mutta ei niistä mitään hyötyä ollut. Haluaa olla vain ja lukea omissa oloissa kirjaa, katsoa sarjoja telkusta. Jotain on yleistunnelmassa peruuttamattomasti muuttunut. Tämä on enää ystävyyttä. Ehkä kumppanuuttakin. Itse haluaisin enemmän. En ymmärrä miten pettäjä luopui kaikesta ja siinä sivussa minun pitäisi myös. Ystävyyden ja parisuhteen erottaa seksi. Sitä meillä ei enää ole. Mutta en osaa olla enää vihainen. Ehkä hieman surullinen. Olen päässyt petetyksi tulemisesta yli. Se ei enää määrittele minua..
Puolisoni oli viime viikolla epätavallisen hiljainen. Stalkkasin puhelimen. Siellä oli kahden päivän viestiketju kyseiseltä kolmannelta osapuolelta. Seuraavana päivänä se oli poistettu. En jaksa enää edes rähistä. Olkoot.
Voi Keaton. Mietin pitkään, mitä sanoa vai sanoako mitään. Ei tuo kai ollut yllätys, mutta olen todella pahoillani kuitenkin.
Oletko keskustellut vaimosi kanssa viimeisimmästä viestittelystä? Ehkei mikään hänen toiminnassaan muutu, mutta sinullakin pitäisi olla oikeus määritellä suhteenne uudelleen. Jos ero ei käytännön syistä (lue: lapset) houkuta, voisi kai ainakin puhua selväksi, mitä toisiltanne toivotte ja mitä voitte toisiltanne odottaa? Peli selväksi, vaikka sitten kämppispohjalta.
Omassa parisuhteessani olen joutunut rajaamaan asioita, vaikkakin paljon pienemmässä mittakaavassa. Olen päättänyt, että tämä ja tämä juttu eivät kuulu minulle, en vaivaa niillä päätäni, en anna niiden vaikuttaa elämääni. Aika ajoin sellaista pienimmän yhteisen nimittäjän hakemista mitä haluan vs. mikä riittää. Toisaalta taas pettymys siitä, että toisissa olosuhteissa voisin myös antaa paljon enemmän: jos pystyisin antamaan tai jos toinen olisi valmis ottamaan vastaan. Vaikea opetella toimimaan toisin, antamaan periksi, kun on ennen jakanut lähes kaiken. Tämäkö on sitä paljon puhutta henkistä kasvua: opetella luopumaan, olemaan toivomatta (*ja tähän jokin todella ironinen emoji*)?
Ei ole helppoa sulla. Surutyö jatkuu?
En ole ottanut tuoreinta yhteydenottoa kolmanteen osapuolen puheeksi. Oli lisätty messengerin 24.12. eli jouluna. Tietysti ovat vaihtaneet silloin kohteliaisuusviestit ja vanhoista vahingoista viisastuneena puolisoni poistaa keskustelut heti niiden käymisen jälkeen. Satuin bongaamaan vahingon. Puolisoni sanoi jo terapiassa aikoinaan ettei välttämättä pysty jättämään tätä kolmatta 100%sti ja näinhän tuo näyttäisi olevan. Itselleni jäi silloin tehtäväksi pohtia kuinka paljon voin sietää tätä, koska ei toista voi vaatia muuttumaan, ei hyvällä eikä pahalla.
No nyt saan käytännössä pohtia. Puolisollani on puolensa jota hän ei avaa minulle, ei vahingossakaan. Olemme olleet yli 20v yhdessä ja niistä 15v naimisissa. Tunnemme toisemme hyvin ja ehkä olen vain ennalta arvattavan tylsää seuraa. Lapsiperheen arki on mitä on ja kahdenkeskeistä aikaa ei ole koskaan edes puolen tunnin vertaa, niin tässä ollaan.
Suhtaudun suhteeseemme siten, että toinen haluaa olla tässä niin pitkään kun haluaa yhdessä kasvattaa yhteisiä lapsia. Muuten erotiikka ja romantiikka on jotain syrjään laitettuja asioita joiden aika tulee ehkä sitten joskus. Jos tulee koskaan meidän välillä olemaankaan. Kun tämä loppuu niin tämä loppuu. Itse olen antanut kaiken ja halunnut monin eri tavoin panostaa suhteeseen ja kotiin niin että toisen olisi helppo ja hyvä olla. Mutta ilmeisesti olen yrittänyt liikaa. Minun pitäisi ymmärtää etten voi rakastaa meitä kahden edestä. Mutta en ollen osaa olla itsekäs ja välinpitämätönkään, sillä olen ollut koko aikuisuuteni puolisoni kanssa. Olemme aina olleet yksikkö. Tiedän, että hän halusi irtioton, tiedän että hän myös otti sen. Ja tiedän, että hän haluaa olla enemmän itsensä kanssa kuin minun kanssa.
Olen sinut tämän nykytilanteen kanssa. Pärjään tarvittaessa omillani ja tämä voi päättyä vaikka huomenna. Sitten päättyy. Silti toivoisin, että olisin rakastettu ja haluttu. Eihän se voi olla liikaa vaadittu?
Kesää ystävät!
Lueskelin uusia ja vanhoja kirjoituksia ja ajattelin päivittää omat kuulumiseni.
Lyhyt katsaus menneeseen:
Pitkä liitossa tultiin tilanteeseen, jossa miehellä oli pitkä off-on-suhde toiseen naimisissa olevaan. Olin ymmmälläni ja surullinen: keskustelut loppuivat, hellyys loppui ja lopuksi loppuivat katseetkiin. Kun kyselin syytä, mies vain ärsyyntyi. Ajattelin ikäkriisiä ja masennustakin (elämässämme oli paljon vastoinkäymisiä silloin). Lopulta sitten romahti.
Annoin miehen tehdä päätöksen, mutta hän ei siihen pysytynyt. Olisin tehnyt mitä tahansa, jotta olisin saanut asiat korjattua, mutta ennen pitkään huomasin, että yksin en siihen pysty. Tilanne liukui väistämättä eroa kohti: mies oli kylmä ja tympääntynyt, minä olin surkea ja voimaton. Kaksi vuotta sitten lähdin ja se käänsi suunnan.
Aloin toipua ja vähitellen muutuin taas siksi iloiseksi ja energiseksi ihmiseksi, joka olin ollut.
Tähän on tultu:
Mies on edelleen elämässäni. Olemme kuin seurusteleva aikuinen pari. Huolehdimme toisistamme, käymme yhdessä ulkona, sukujuhlissa, lastemme luona. Rakastelemme useammin kuin vuosiin.
Tapahtuneesta emme puhu. Miksi puhuisimmekaan? Se ei kuulu tähän uuteen suhteeseen.
Olemme molemmat muuttuneet samoin kuin suhteemmekin. Minä olen realistisempi: tiedän, että mitä tahansa voi tapahtua mutta myös sen, että selviän. Varmasti en romahda, vaikka suhteemme loppuisi. Sellaistahan tapahtuu. En ajattele tätä enää 30-vuotisena avioliittona, vaan kahden aikuisen toistensa kanssa viihtyvien ihmisten suhteena.
Tällä hetkellä olen siis tyytyväinen elämääni. Nukun hyvin, olen terve ja hyväkuntoinen, hyväntuulinen - voisi jopa sanoa, että onnellinen.
Lohdutuksen sanoja siis kaikille pyörremyrskyn silmässä oleville: kaikesta selviää ja katkeroituminen ei kannata.
Näitä positiivisiakin kertomuksia on mahtava lukee! Kiitos päivityksestä. Yleensähän tänne kirjoitetaan vain negatiivisia juttuja ja sitten noidankehä alkaa pyörimään omassakin päässä entistä enemmän.
Millaista on nyt kun pettämisestä on pidempi aika.....
Tekisi mieli laittaa muutama voimasana, sillä mä oon niin vihainen, raivoissani, pettynyt, hylätty, nöyryytetty, yksinäinen, rikottu...
Kaksi vuotta ja muutamia kuukausia, eikä ei ei ei... Yritän elää normaalia elämää, mutta elän sitä ihmisen kanssa joka nöyryytti minua, tuhosi kaiken yvän mitä minussa oli, satutti, valehteli, pelleili niin pitkään että jäljellä on enää ihmisen raato...
En osaa enää lähteäkään koska itsetunto on poljettu niin pohja mutiin, enkä halua jäädäkään koska voin todella pahoin... todella todella pahoin, mutta en usko voivani paremmin lähdössäkään, koska oon vaan niin pohjattoman hyvän koulun saanut siitä etten mä merkitse mitään, mulla ei ole mitään arvoa...
Mies lätisee jotain paskaa rakkaudesta... Mitä se siitä tietää? ei rakkaitaan satuteta ja petetä, ja joo ihan oikeesti mä en ikinä toimis noin, pettäis, lupailis sen jälkeen sitä ja tätä, valehtelis, ja taas lupailis.. Mä en usko mitään mitä sen lärvistä ulos tulee, kyllä se on mulle näyttänyt miten mua arvostaa!
Se pyöritti mua niin pitkään tyhjillä sanoilla että sen sanoilla ei ole enää mitään merkitystä, rakastaa... pah, jos rakkaus on tätä niin mieluummin vihaa tänne kiitos! Mutta joo, en osaa tula enkä mennä, vaan kidun tässä hiljaa, itken kotiin tullessa, itken öisin.... Ajatuksia miehen teosta ja mua oksettaa... Se ei ole helpottanut yhtään... ne ajatukset nostaa raivon, pahoinvoinnin, järkytyksen...
Hei Hymnitaas,
Surullista kuulla, että aika ei ole auttanut jättämään pettämistä taka-alalle, että miehesi ei osaa tulla vastaan ja tukea paremmin. En osaa tuohon mitään erityisiä keinoja antaa. En muuta kuin, että yritä huolehtia itsestäsi ja voimistasi. Sitä kautta toivottavasti löydät valoisamman polun.
Minullakin on tullut mieleen, että jos todella syvästi rakastaa, ei halua, eikä pystykään pettämään. Kyllä se vain on hyväksyttävä, että ainakin silloin sitä on tullut sivuutettua sekä rakkaudessa että tärkeydessä. Minulla nämä ajatukset tulevat vähän aaltoina. Välillä ne saattavat tulla varsin tuoreena ja voimakkaana mieleen, vaikka aikaa on kulunut vuosia. Sitten on taas aikoja, että asia ei ole mielessä tai se tuntuu kaukaiselta, niin kuin se oikeasti onkin.
Se on joka tapauksessa käynyt selväksi, että on turha odottaa petetyksi tulemisen unohtuvan tai painuvan sellaisten vanhojen harmittomien muistojen joukkoon. Kyllä petetyksi tuleminen on sellainen pieni kuolema, trauma, että se muuttaa ihmistä ja suhdetta siinä määrin, että sellainen taitekohta jättää ikuisen jäljen. Osai
Illat pimenivät kerralla tunnilla kiitos "normaaliajan", yritetään silti pitää mieli valoisanan, nähdä elämän hyviä puolia ja löytää lisää itselle mieluisia asioita. Itse ainakin olen huomannut, että ne mieluisat asiat aika hyvin työntävät ikäviä muistoja taka-alalle ja suojaavat katkeruudelta ja vihalta.
Beren kirjoitti 31.10.2018 17:38
Hei Hymnitaas,
Surullista kuulla, että aika ei ole auttanut jättämään pettämistä taka-alalle, että miehesi ei osaa tulla vastaan ja tukea paremmin. En osaa tuohon mitään erityisiä keinoja antaa. En muuta kuin, että yritä huolehtia itsestäsi ja voimistasi. Sitä kautta toivottavasti löydät valoisamman polun.Minullakin on tullut mieleen, että jos todella syvästi rakastaa, ei halua, eikä pystykään pettämään. Kyllä se vain on hyväksyttävä, että ainakin silloin sitä on tullut sivuutettua sekä rakkaudessa että tärkeydessä. Minulla nämä ajatukset tulevat vähän aaltoina. Välillä ne saattavat tulla varsin tuoreena ja voimakkaana mieleen, vaikka aikaa on kulunut vuosia. Sitten on taas aikoja, että asia ei ole mielessä tai se tuntuu kaukaiselta, niin kuin se oikeasti onkin.
Se on joka tapauksessa käynyt selväksi, että on turha odottaa petetyksi tulemisen unohtuvan tai painuvan sellaisten vanhojen harmittomien muistojen joukkoon. Kyllä petetyksi tuleminen on sellainen pieni kuolema, trauma, että se muuttaa ihmistä ja suhdetta siinä määrin, että sellainen taitekohta jättää ikuisen jäljen. Osai
Illat pimenivät kerralla tunnilla kiitos "normaaliajan", yritetään silti pitää mieli valoisanan, nähdä elämän hyviä puolia ja löytää lisää itselle mieluisia asioita. Itse ainakin olen huomannut, että ne mieluisat asiat aika hyvin työntävät ikäviä muistoja taka-alalle ja suojaavat katkeruudelta ja vihalta.
Joo kyllä mullakin on kausia milloin se on taka alalla, on ollut pitkiäkin aikoja, mutta mua jotenkinalkaa aina riistämään kun aikaa kuluu ja toinen mennä hömpöttää onnellisena, se jotenkin herättää varoituksen että "älä usko onneen, mikään kun ei ehkäise satuttamasta sinua uudelleen"
Puolustusjärjestelmä pitää traumaa yllä, kun menee hyvin, tulee painajaiset, kun tulee painajaiset ei enää pysty pitämään muistoja kurissa, alkaa taas miettimään , että jokohan se nyt tietäis miksi toimi niin, no ei kuulemma tiedä ja sitten tulee se itsesyyttely että kyllähän mä tiedän miksi se petti, koska se toinen oli kauniinpi, laihempi, parempi, upeempi, kaikki se mitä mies oikeesti haluaa, ja vaan tyytyi minuun ettei tartte olla yksin...
Tää on menny jo niin mahdottomaksi, mun traumat jyllää ihan täysillä en enää elä enkä hengitä, pelkään vaan.... Sillä on ihan tekonsa että isä oli epäluotettava ja satutti, äiti oli epäluotettava ja satutti, ensimmäinen pitkä suhde päättyi ylllättäen pahoinpitelyyn ja eroon... matto lähti taas kerran... Ihmisiin ei vaan voi luottaa, alan olemaan sitä mieltä että en halua olla edes ihmisten kanssa ollenkaan.... vain lapset ja minä, ei ketään ikinä lähelle...
Menolly kirjoitti 23.8.2015 23:15
1Maisa kirjoitti 21.8.2015 17:12
Mitä siis sinun oppisi ovat olleet? Ihan konkreettisesti 😳Konkreettisesti? Jaa, vaikea sanoa 😀 no, ensinnäkin valmistuin ammattikorkeakoulusta toukokuun lopussa. Pettämiskriisin aikaan olin todella loppu ja aivan valmis lopettamaan koulun, luopumaan alasta josta haaveilin, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Koin itseni huonoksi ja riittämättömäksi sen vuoksi.
Toivuttuani kuitenkin sisuunnuin, hain työharjoitteluun, sitten toiseen ja sain opintoni loppuun. Koen edelleen huonommuutta toisia "ahkerampia" ja paremmin koulutettuja alan tekijöitä kohtaan, mutta ihan puhtaalla kiukulla roikun edelleen uran syrjässä kiinni.Se on itselläni ollut ehkä suurin auttaja selviytymiseen, oman ammatti-identiteetin kasvattaminen ja juuri niitä pelkoja ja omia heikkouksia kohti meneminen. Kun huomaa, että pärjääkin ihan hyvin ja onnistuu niissä asioissa, ettei olekaan ihan paska, vaikkei ole paraskaan. Se on rohkaissut kokeilemaan ja tekemään koko ajan enemmän uutta.
Minä osaan, minä pystyn.
Tämä antaa uskon siihen, että jos ja kun vielä niitä huonoja aikoja ja pahoja asioita tulee, minä selviän niistä. Minuuteni ei ole sidoksissa mieheeni, eikä muutenkaan vain yhteen asiaan. Minä olen monta osaa ja selviän, jos yksi niistä irtoaa.Tietysti oma tilanteeni on erilainen, olemme miehen kanssa vasta perheen perustamisen alussa, eivätkä isyys ja äitiys ole vielä muokanneet meidän välejämme. En tiedä miten se tulee aikanaan muuttumaan.
Mieheni on kumppanini, ystäväni, mutta myös vain ihminen, joka tekee virheitä. Hän on häilyväinen, eikä voi mennä itsestäänkään takuuseen. Vaikka hän nyt minua rakastaisikin, voi olla että vuoden päästä tilanne on toinen, eteen tulee jotakin, jota hänkään ei ole osannut ennustaa.
En käy hänen kanssaan kovin syvällisiä keskusteluita enää, vaikka joskus tunnen sille tarvetta. Osaltaan se on kuitenkin helpottanut suhdettamme. Käsittelen omat tunteeni ja asiani itsekseni pääasiallisesti, tuon niitä harvemmin enää mieheni tietoisuuteen. Tämä tuskin on kovin hyödyllinen asia, mutta totean vain, että näin on tapahtunut. Se on yksi asia, joka on rikki. En kerro tunteistani.Pettämisen jälkeen myös tarkastelin itseäni ja sitä, miten oma käytökseni vaikutti mieheni tekoon. Se ei anna sille oikeutusta, mutta auttaa minua ymmärtämään mitä mieheni on kokenut ja käynyt läpi. Miksi hän teki niin kuin teki.
En osaa antaa mitään kovin hyviä konkreettisia neuvoja.
Hyväksyn sen mitä on tapahtunut ja myös sen, että niin voi käydä uudelleen. Täysin ei voi tuntea edes itseään. Elämä pitää ankkuroida osittain myös asioihin, jotka eivät koskaan muutu.
Tosi hyviä pointteja sulla tässä ja tosi tärkeitä! Näitä minäkin olen yrittänyt pohtia mieheni petettyä minua. Ennen ajattelin mustavalkoisesti,että jos petät niin se on samantien heippa mutta nyt kun se on tapahtunut niin mietin kannattaako kaikki heittää hukkaan kun on niin paljon hyvääkin. Ei me voida toisiin vaikuttaa tai päättää mitä muut ajattelee. Voidaan vaan ite vaikuttaa itteemme. Minäkin olen herännyt pettämisen jälkeen miettimän minkälainen mä oon ja yritän kehittyä. En mieheni takia vaan itseni. Yritän etten katkeroidu.
Itse kävin verkkokurssin särkymisen siunaus,siitä on ollut paljon apua.
Nostanpa tätä ketjua... Mitäs meille kuuluu? ☺️❤️
Omassa elämässäni pohdiskelen, miksi pettämisen möröt edelleen nousevat pintaan ja miksi aistin (turhaan?) muutoksia miehen käytöksessä... Huomaan myös itsessäni tyytymättömyyttä.
Meillä ollut reilut kaksi vuotta "uutta alkua" yhdessä, kun yhteistä taivalta kaikkineen yli 30 vuotta.
Mitä siis tämän ketjun väelle kuuluu (ketkä vielä täällä ajoittain vierailevat...)?