Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Meillä kiinni jäämisestä nyt kaksi vuotta. Tunnekylmän miehen kanssa on vaikeaa puhua mistään vaikeista asioista. Mies ulkoistaa itsensä kaikesta, hänen silmissään minä olen syyllinen kaikkeen, hän ei vaan itse huomaa syyllistävän minut kun on niin itsekeskeinen.
Eilen hän lähti kauppaan. Hän lähetti minulle viestin että hänen ystävänsä, nainen, pyysi miestäni kahville. Minulla nousi heti tunteet pintaan ja epäilin heti että heillä on jotain meneillään.
En ole päässyt näistä tunteista irti edelleenkään. Mies ei tätä asiaa ymmärrä ja sanoo ettei hän voi asialle mitään.
Mies näkee vain minut "mustasukkaisena" akkana.
No riitahan tästä kahvittelusta tuli.
Illalla sain tältä naiselta viestiä . Minun ei tulisi olla huolissaan koska he ovat vain ystäviä ja hän on onnellisessa parisuhteessa.
Minulle nämä ovat vain sanoja muiden sanojen seassa eivätkä ne merkitse minulle mitään. Ainahan voi sanoa, mitä vain.
Tänään tuntuu etten enää jaksa edes yrittää parantaa suhdetta. Mies on tunnekylmä, itsekäs ja näkee viat vain muissa. Turhaa energian tuhlausta.
KasKas kirjoitti 27.7.2017 22:4
Oma tilanne ja tunnemyrskyt ovat tasaantuneet ja usein/joskus tuntuu, että kyllä tästä pääsee yhdessä yli (siitä olen jostain kumman syystä ollut koko ajan varma, että eron kautta pääsen ainakin yli). Itsestä tuntuisi (ehkä valheellisesti), että tilanne olisi huomattavasti parempi, jos puoliso osoittaisi selkeästi, oma-aloitteisesti (spontaanisti) katumusta ja pyytäisi anteeksi. Tähän mennessä hän on pahoitellut vain pyynnöstä eli silloin kun minä oireilen.
Oman vaikeutensa tuo sekin, että minä olen ainoa joka tuntee (edes ajoittain) rakkautta toista kohtaan tässä suhteessa. Hänellä kyse on ollut tahdosta lopettaa väärä salasuhde ja jatkaa avioliittoa - vaikka suuria tunteita minua kohtaan ei juurikaan ole ollut moneen vuoteen, eikä ole edelleenkään.
Lisäksi minua vaivaa, että puolisoni ei mielestäni tee tarpeeksi töitä tästä selviämiseen:
Asiaa varmaan helpottaisi, jos puolisoni olisi innokkaammin mukana suhteen parantamisessa, mutta ymmärrettävästi voimakasta intoa on vaikea löytää, jos ei tunteitakaan ei liiemmälti ole.
oho, tulipas pitkä sepustus... 🙂 ja 😮
Hei KasKas,
Luin myös tuota toista viestiketjua ja tätä ylläolevaa kuvaustasi ja mietin, mikä teidänlaisessa tilanteessa on se liima, joka saa jatkamaan liittoa? Tuntuu jotenkin karulta kun kirjoitat, että puolisollasi ei ole ollut tunteita SInua kohtaan aikoihin. Itse siis mietin, mikä tällaisissa (pitkään jatkuneissa) tilanteissa olisi eheyttävin ja ns paras tapa elää elämäänsä. Siihen ei toki ole kaikille sopivaa vastausta koska erilaisia olemme, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan muiden asian kanssa painivien näkökulmia. Voimia tilanteeseesi!
Kiitos Tyrsky vastauksesta ja hyvistä kysymyksistä!
Meidän osalta tuona liimana toimivat:
- lapset
- toimiva arki
- etenkin perheen kesken on mukavaa
- hyvää seksiä noin kerran viikossa
- aijoittain on muitakin hyviä kahdenkeskeisiä hetkiäkin
- toive siitä, että tämä muuttuu paremmaksi (ja onhan tässä edistytty tänä aikana)
Noiden lisäksi varmaan epävarmuus siitä mitä ero tuo tullessa jne.
Omalta osaltani eheyttävintä varmaan olisi, jos osaisin hillitä vihan tunteeni, raivoni tai ainakin ilmaista se muulla tavoin kuin hyökkäämällä. Kun hyökkää, niin toinen joutuu puolustuskannalle ja silloin empatia ja positiiviset tunteet ovat kaukana. Nyt kun aikaa on kulunut niin hillitseminen on useimmiten helpompaa. Jos vaan oppisi sen ilmaisemaan toisin silloin kun asia "pitää" ottaa esille.
Lisäksi oletan, että minulla olisi helpompaa, jos toinen olisi esim. empaattisempi, edes joskus aloitteellinen asian suhteen, pahoittelisi joskus oma-aloitteisesti, jotenkin "mitätöisi" sitä suhdetta. Empaattisuutta oloa on vaikea mitata, mutta kolmea viimeistä ei ole kertaakaan tapahtunut. Kuulema ei ole ollut aikaa, kun minä painan päälle koko ajan. Näin varmasti olikin alussa, mutta sen jälkeen on ollut pidempiä suvantovaiheita, jolloin olisi ollut mahdollisuus johonkin noista.
Jotenkin kuitenkin kuvittelisi, että jos ihminen on tehnyt erittäin väärin omaa ja yleistä arvomaailmaa vastaan, niin siitä olisi jo itsessään pahoillaan ja se näkyisi. Puolisoni kylllä sanoo, että on pahoillaan ja toivovansa, ettei pettämistä olisi tapahtunut. Ja uskonkin hänen olevan jollain tasolla pahoillaan, mutta ei ole kuitenkaan niin paljon, että sen sanoisi oma-aloitteisesti. Ehkä vaadin liikaa?
Hei KasKas
kiitos vastauksesta ja hyvästä pohdinnasta! Sinun liima-listasi on hyvin samankaltainen kuin omani voisi olla. Tunnistan hyvin nuo mainitsemasi asiat.
Omalla kohdallani ero listalla on siinä, että en jotenkaan pääse yli enkä ympäri rakkauden puutteesta. Olen asiaa joutunut paljon pohtimaan, ja tullut siihen tulokseen, että ilman rakkautta en halua ihmissuhteessa olla. Tarkoitan sellaista rakkautta, jonka vuoksi on valmis tarvittaessa menemään harmaan kiven läpi - tai ainakin yrittämään. Onko sellaista minulle koskaan tarjolla, en tiedä. Ja siinä kohtaa astuu mukaan tuo sinunkin listasi pelko siitä, mitä käy eron jälkeen. Loppuelämä yksin? Silti jostain sisältäni kumpuaa ajatus, että haluan olla toisen kanssa vain, jos olen hänelle se kaikkein rakkain, enkä vain sanoissa mutta myös teoissa. Niissä eritoten. Ja toisaalta kääntäen myös niin, että en enää suostu suhteeseen jonka toista osapuolta en halua ja rakasta 150-prosenttisesti. Olen sellaisessa elänyt pitkään ja tuntuu, että siinä hukkaa arvokasta elinaikaa sekä itseltä että toiselta. Toisaalta olen elämässäni myös tullut petetyksi sellaisen ihmisen toimesta, jolle annoin koko sydämeni ja elämäni. Häntä kannan edelleen sisimmässäni mukana, tyhmä kun olen.
Sinulla oli myös todella hyvää pohdintaa siitä, miten itse pitäisi vaikeissa tilanteissa olla. Sehän on ainoa asia mihin pystyy vaikuttamaan, toisen puolesta ei voi valita. Omalta osaltani olen yrittänyt laajentaa pohdintaa myös siihen, onko mahdollista että itse kantaa liian suuren vastuun ja taakan sellaisista asioista, jotka eivät todellakaan ole vain itsestä kiinni. Missä kulkee toisen vastuunkannon minimi, ja jos ei se toinen halua mitään vastuuta kantaa niin mistä se sitten kertoo? Niinpä.
Kiitos vielä näkökulmien jakamisesta, on todella hyväksi saada joskus "kopitella" vaikeita asioita toisten kanssa!
Tyrsky kirjoitti 18.9.2017 21:19
Omalla kohdallani ero listalla on siinä, että en jotenkaan pääse yli enkä ympäri rakkauden puutteesta. Olen asiaa joutunut paljon pohtimaan, ja tullut siihen tulokseen, että ilman rakkautta en halua ihmissuhteessa olla. Tarkoitan sellaista rakkautta, jonka vuoksi on valmis tarvittaessa menemään harmaan kiven läpi - tai ainakin yrittämään.
Tätä mieltä toki itsekin olen. Mutta toisaalta tunteita tulee ja menee ja itsekin olen ollut "rakkaudettomuuden tilassa" (mitä se nyt tarkoittaakaan) tässä liitossa ja kuitenkin se on jollain tavalla palannut. Ideaalia olisi siis kärsivällisesti odottaa sen palaamista toisen sydämeen, mutta vaikeaa se on ajoittain. Ja kuinka kauan pitää odottaa? Mikä on riittävä rakkaus?
Sinulla oli myös todella hyvää pohdintaa siitä, miten itse pitäisi vaikeissa tilanteissa olla.
Hyvää pohdintaa ja sanoja riittää, mutta niiden toimeenpano teoiksi on se hankala osuus. Tähän kaipaisin vinkkejä. No, onhan netti ja kirjallisuus niitä pullollaan - mutta siinä nopeassa vihan hetkessä kaikki viisaudet ja opetukset tuppaavat unohtumaan. Pitäisi varmaan jotenkin kyetä muuttamaan itseään kokonaisvaltaisesti, mahdollisesti primäärireaktioita myöten.
Ja kiitos itsellesi! Mielelläni jatkan täällä kopittelu aiheen tiimoilta. 🙂
Hei KasKas,
näin se on - pitkässä liitossa on monenlaisia vaiheita ja tunteita. On varmasti viisaampaa katsoa kuin katua, ja antaa asioille aikaa! Itselleni toivoisin sellaista elämää, että oli tilanne mikä hyvänsä ja arki puuduttavaa, se rakkaus löytyisi silti taustalta. Selkeästi. Rakastunut ei voi olla kuin hetkittäin, mutta rakkaus voi (voiko?) olla aina. Taidan tavoitella kuuta taivaalta ja tämä voi olla haihattelua, mutta sitä silti toivoisin. Suhteen, jossa rakkaus on molemminpuolista suunnilleen samalla tavalla ja vahvuudella. Ei niin, että toinen rakastaa ja toinen antaa rakastaa itseään.
Oletko muuten kokeillut mielikuvaharjoittelua noihin hankaliin tilanteisiin? Suhtautua niihin kuten neuvottelutilanteisiin? Primäärireaktiot ovat kamalia tullessaan, en tiedä voiko niitä koskaan täysin deletoida mutta ilmeisesti niihin olisi kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa, etteivät olisi niin kaikkivoipaisia. Sitä harjoitellessa! Siihen en kuitenkaan usko, että itsensä täysin muuttamiseen pitäisi pyrkiä.
Hei vaan Tyrsky!
Nyt alkaa menemään jo osin aiheen " Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika" ohi, mutta toisaalta onhan tämä pohdinta osa samaa tarinaa, kokonaisuutta.
Uskoisin tuon toivomasi "rakkauden olevan selkeästi aina taustalla, molemminpuolisena, suunnilleen samalla tavalla ja vahvuudella" kuulostaa (utopistiselta?) sielunkumppanuudelta, josta varmaan suurin osa - ehkäpä kaikki - haaveilevat. Mutta silti suuri osa meistä on niin huonoja huoltamaan, pitämään suhteensa kunnossa. Ensikertalaisilta sen ymmärtää, mutta kun sama toistuu seuraavillakin kierroksilla. Eikö ihminen ikinä opi? Tai ehkä haaveilu riittää, mutta töitä ei jaksa sen eteen tehdä?
Tähän liittyy osin aiemmin kirjoittamasi:
Loppuelämä yksin? Silti jostain sisältäni kumpuaa ajatus, että haluan olla toisen kanssa vain, jos olen hänelle se kaikkein rakkain, enkä vain sanoissa mutta myös teoissa. Niissä eritoten. Ja toisaalta kääntäen myös niin, että en enää suostu suhteeseen jonka toista osapuolta en halua ja rakasta 150-prosenttisesti. Olen sellaisessa elänyt pitkään ja tuntuu, että siinä hukkaa arvokasta elinaikaa sekä itseltä että toiselta. Toisaalta olen elämässäni myös tullut petetyksi sellaisen ihmisen toimesta, jolle annoin koko sydämeni ja elämäni.
Tuossa on mielestäni tilanteen dilemma: jos haluaa löytää sen sielunkumppanin (taas uudestaan), niin joutuu ottamaan riskin, että se onkin vain yksipuolista ja tulee (taas) petetyksi - tavalla tai toisella.
Joskus mekin olimme erittäin läheisiä, puolisoni kutsui minua parhaaksi ystäväkseen (mikä sekä imarteli että pelotti). Sitten tulivat lapset ja elämä vaikeutui. Kummatkin teki vuorollaan eritasoisia tyhmyyksiä. Ja nyt ollaan tässä... Ja täytyy päättää yrittääkö tätä rakentaa. Voiko tätä enää korjata? Vai lähteä eri teille ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan...
Mulla on pyörinyt hyvin voimakkaasti tapahtunut mielessä, siitä on nyt vuosi ja kolme kuukautta...
Epäilen, epäilen ja epäilen, kaikki sanat on vaan sanoja, koska niille ei koskaan tule tekoja tueksi... Epäilen pitkiä puheluita konttorin naikkosen kanssa, maaliskuussa kun mies aloitti tuossa työssä puhelut oli 0-3minuuttia, nyt ne on sellaista 5-10 minuutin välillä. Ja joo en kyttää puhelinta hulluna, katsoin koska minulla siihen lupa on ja miehen käytös oli ehkä hieman outoa, kireää, välinpitämätöntä erityisen välinpitämättömästi...
Kun kysyin, niin tulee se harmistus, selittäminen kireästi että ne on vaan työasioita, ja sitten selitetään nopeana litaniana mitä asioita... Hiljennetään mut, puhutaan pyörryksiin...
Mieleeni tuli vaan että jos olisin hän, ja hän epäilisi näin niin sanoisin "hei kuule rakas, miksi haluaisin puhua sekunttiakaan ylimääräistä jonkun muun kanssa kun minulla on sinut?" tai jotain siihen suuntaan jos siis näin ajattelisin. Häneltä ei KOSKAAN tule mitään mikä vahvistaisi mun käsitystä minusta ja minun asemasta hänen elämässään.
Anteeksipyyntö ja pahoillaan olo tulee juurikin pyydettynä kuten Kaskas mainitsi, silloin kun oireilen. Minua kehutaan silloin kun on paha olla, silloin kun vähiten pystyn sitä vastaanottamaan. Ei koskaan sponttaania saati mitään tekoja.
Mä olen tehnyt erotyötä, olen jo aivan varma että mun onni ei ole täällä, eikä voi olla. On liian paljon epäilyä, rikottua luottamusta vielä pettämisen jälkeenkin, en ikinä saanut sitä "teen kaikkeni meidän eteen" paitsi sanoina, ja mies oletti että se pelkkä sanominen riittää, niiden takana ei tarvitse seisoa, kun onhan ne sanottu.
Se ei ymmärrä alkuunkaan sitä että oli aika ennen pettämistä, milloin hän oli minulle arvokas vikoineenkin, rakkaus suodatti paljon, antoi tilaa olla oma epätäydellinen itsensä. Sitten on se aika pettämisen jälkeen, jolloin kaikki on kyseenalaistettu eikä toisella ole varaa virheisiin, rakkaus ei suodatakaan enää, ja sen pettäneen tulisi olla parempi ihminen. ihminen jota voisi kuvitella rakastavansa... En rakastuisi tähän ihmiseen... laiska, epäsiisti, ei välitä mistään, lupailee kaikkea pitää ei juuri mitään... Rakkaus muuttui raadolliseksi, joustamattomaksi. Ja kun sitä on pettänyt yrittänyt vanhaan malliin venyttää, niin rakkaus on hiipunut, tilalle on tullut katkeruus: miksei minun takia tehdä enempää? no siksi koska minä en vain ole hänelle se ihminen joka saisi ylittämään itsensä. Se ihminen jonka hyvinvoinnin takia menisi läpi harmaan kiven, unohtaisi sen oman mukavuuden tavoittelun ja astuisi sinne epämukavaan, päästäkseen sieltä ehkä jopa voittaja pois, jotain toisen eteen tehneenä, ja omat tekonsa hyvittäneenä...
Ehkä suurin askel minulle oli hyväksyä se että tämä ihminen ei tule minun takia tekemään mitään, eikä hänellä ole halua tehdä sitä itsensä takia, en ole hänelle riittävä kimmoke muuttaa mitään. Kun olen tämän saanut ainakin osittain hyväksyttyä tuli ajatus että mun onni on toisaalla, vaikka yksin, mutta tässä en voi olla onnellinen.. Kun näen itseni iloisena ja onnellisena, ei siihen kuulu kuin minä ja lapset. Tämä ihminen teki minut hyvin onnettomaksi, moneen kertaan näinä vuosina, eikä hänestä ole muuta tekemään.
Puhuttiin siitä että kun hän ei osaa sanoa yhtään miksi petti, niin miten tietää ettei niin tapahdu uudestaan? Hän ei koskaan halunnut pettää. No eipä lohduta kun niin kävi. Hän ei ole koskaan halunnut olla kenenkään muun kanssa. kovin kummaa että sitten iski toisen naisen, ajoi tämän kotiin taksilla ja vietti siellä tovin...
Hänen perustelunsa sille miksi niin ei koskaan enää kävisi on se että hän ei halua ketään muuta, eikä menettää minua... Huomaatteko ironian? Hän ei enää satuttaisi minua koska olen hänelle tärkeä! Missä se tärkeys näkyy? petetyissä lupauksissa? Pienissä valheissa että tuliko poistettua joku sähköposti tältä konttorin tätiltä?
Mun pitäisi vaan uskoa kun hän sanoo ettei niin voisi koskaan enää tapahtua. Ironista kyllä hänen mielestään niin ei olisi koskaan edes voinut tapahtua, vaan tapahtui... 12 tuntia ennenkuin hän pani itseään 20 vanhempaa leidiä, hän sanoi kuinka rakastaa minua, puhuttiin ystävä perheen tilanteesta jossa mies oli ollut jollain asteella uskoton, viestittelyä, pussailua jne, ehkä jopa seksiä, ja hän vielä piti minua kädestä että hän ei IKINÄ pettäisi minua, ei koskaan. ei koskaan ja ikinä oli lyhyt aika... 12 tuntia.... Mä en usko että se on koskaan rakastanut minua.
meillä on talot, autot, ja veikkaan että niiden menettäminen olisi hänestä maailman loppu. mä menin spyykkisesti tosi huonoon kuntoon ja luulen että siellä on velvollisuuden tunne mikä pitää häntä jauhamassa niitä tyhjiä sanoja ikuisesta onnesta ja kuinka hän rakastaa.. Ja jossain riidoissa hän on ilmoittanut että lapset ei lähde mun mukaan, eli pelko niiden menettämisestä pitää kiinni suhteessa myös, mutta rakkaudesta minuun hän ei tässä ole. No en minäkään enää ole rakkaudesta. Kerään voimiani, käyn terapiassa, teen luopumistyötä, vahvistan uskoani elämään tämän jälkeen ja ensi syksynä vanhemman tytön koulu vaihtuukin naapuri kuntaan joten muutamme kesällä sinne, lähelle ystäviä, koulua, sukulaisia. Mä en tule menettämään mitään muuta kuin palan taloudellista mukavuutta ja se ei ole mulle syy olla onneton.
Mä tiedän että jos mulla ei olis ollut yhtä kova elämä kuin on ollut niin olisimme varmaan selvinneet, en kyllä suostu ottamaan tätä kontolleni, vaan se että olisin ehkä sietänyt paremmin luottauksen rikkomisen ja pystnyt paremmin sitä korjaamaan, mutta kun ei ole koskaan saanut kunnollisia kokemuksia luottamuksesta, aina on saanut nenilleen niin jossain kohtaa se kippo on nurin. Sanoin miehelle jo keväällä että nyt minusta tuntuu että olen niin äärilleen venytetty että yksikin moka niin mä en enää pysty vaan jatkamaan edes yrittämistä. Joo hän ymmärtää eikä mitään pahaa tule tapahtumaan... no sitten löytyy se todiste että on valehdeltu, väitetään huudolla ja raivolla että oon väärässä, en idiottina ymmärrä mistään mitään ja vittu hän ei ole valehdellut, kunnes lopulta myöntää että no joo paniikissa tuli valehdeltua kun pelkäs mun suuttuvan (ei ollu eka eikä edes 11 kerta) ja silloin se vaan tapahtu. Mua ei enää kiinnostanut... mä en enää nähnyt mitään hyvää, enkä valoa enää missään.... Viimeinenkin toivo kuoli ja kuopattiin ja mä aloin ajattelemaan kun lähden, enkä jos lähden.
Etsin koko ajan asuntoa, mulla on hakuvahdit kaikilla sivuilla, kun se oikea tulee, niin tämä tarina on eletty, elämä on opettanut paljon, ainakin minulle. Miehestä luulen että se ei vaan opi vaikka kuka ja mikä sitä yrittäis takoa sen päähän. Vaikka olen sanonut että en enää rakasta, enkä koe että voisin enää rakastaa ja että mä olen lähdössä, hän vakuuttaa että saa vielä asiat korjattua, tekee ihan mitä vaan, niin silleenhän tässä käy että se ei edes tajua mikä siihen osui kun jonain päivänä tää kämppä on autio ja hän saa mennä yksinään nukkumaan...
Löysin tällaisen vanhan ketjun. Olisi huippua, jos joku tässä ketjussa kirjoittaneesta kertoisi mitä nyt kuuluu. Itselläni maailma romahti täsmälleen 10kk sitten ja tuntuu, että paljon on päässyt eteenpäin ja toisinaan taas tuntuu menevän vain taaksepäin. Uskon hyvinkin jotain lukemiani viisauksia, että uskottomuuskriisin läpikäymiseen menee kahdesta vuodesta kuuteen vuotta.
Hei Muruset,
Silmäilin samalla vähän mitä olen aikoinaan kirjoittanut ja totesin, että ajan mittaan elämä asettuu pettämisen osalta uriinsa, mitkä ne sitten ovatkin. Asian suhteen ei enää tapahdu oikein mitään uutta, eikä niin ollen ole paljoa kirjoitettavaakaan ja niin monen vanhan kirjoittajan käynnit tällä sivustolla hiipuvat. Kirjoitin vuosi sitten alla olevan tilannepäivityksen:
"
Beren 23.03.2017 klo 16.37
Niin surullista ja valitettavaa kuinka mieli voi hajota pettäjän näkökulmasta suhteellisen vähämerkityksisen seikkailun vuoksi. Täytyy edelleen ihailla Lämminverisen kykyä nähdä valoa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa ja jättää mennyt taakseen.
Meillä on n. 3,5 vuotta siitä kun vaimon pettäminen paljastui. Olen kokolailla toipunut mutta suhteessa vaimoon on jäänyt varjo joka ei näillä näkymin poistukaan. Hän on silmissäni eri ihminen ja suhtaudun häneen vähän eri tavalla. Mitään suurta näkyvää eroa ei ole mutta muutos on vähän kaikessa. Tunnelmassa on ehkä vähän sellaista harmahtavaa melankoliaa, että tätä se elämä nyt on. Käytännössä tämä on johtanut siihen, että olen tietoisempi nykyhetkestä, koen ehkä omia yksityisiä tuntemuksia voimakkaammin. En samalla tavalla laske sen varaan, että sitten vaimon kanssa eläkkeellä... Tässä on siis osittain hyviäkin puolia, vähemmän sitku-elämää. Voinee sanoa, että ymmärrykseni elämää kohtaan on kasvanut ja laajentunut mutta koulu on ollut kova.
Toivotan kaikille voimia löytää omia ilonaiheita omaan elämään.
"
Nyt vuotta myöhemmin tilanne on pääpiirteissään sama ja todennäköisesti muisto edelleen vähitellen haalenee. Pettämistä edeltäneeseen tilanteeseen tuskin kellään on paluuta. Joillain suhde voi jopa parantua, kun aletaan keskustella oikeista asioista. Ihmiset toipuvat eri tavalla ja paljon vaikuttaa miten pettäjä tulee vastaan ja osaa tukea petettyä. Pettämisestä toipuvat keskimäärin nopeimmin ne jotka eroavat pettäjästä. Silloin on helpointa jättää asia taakseen mutta se tuo tietysti mukanaan paljon muuta myllerrystä ja muutosta elämään. Suurin osa kuitenkin haluaa yrittää jatkaa parisuhdettaan, vaikka ehkä ennen pettämisen paljastumista olisikin ollut varma, ettei tule sietämään pettämistä.
Jos illan pimeinä tunteina on halua lukea aiheeseen liittyviä viestejä, on pisin ketju "Minua on petetty" tällä hetkellä sivulla 6.
Toivotan voimia ja hyvää kevään jatkoa.
Hei Beren ja muut!
Satuin tulemaan takaisin tänne, kun omasta viimeisestä viestistäni on jo yli kaksi vuotta. Omaa ketjuanikin pääpiirteittäin lueskelin.. Ehkä käyn Beren sinunkin ketjusi lukemassa taas "muistin virkistämiseksi" tässä piakkoin.
Aika ajoin itselläni mieleen muistuu nuo tapahtumat reilun parin vuoden takaa. Mietin edelleen, että mitä oikeasti tapahtui. Ja epäilen välillä miestäni. Meillä on hyvä parisuhde, mutta läheisyys ja seksi on ikävä kyllä jäänyt nyt. En osaa oikein asiasta puhua, kun en tiedä jaksaisinko itsekään. Olemme toteuttaneet yhteisiä haaveitamme, matkustelleet ja arki on mukavaa. Ketään naispuoleisia "kavereita" ei ole ilmaantunut, mutta on kai aivan ymmärrettävää, että välillä mietin onko tuolla netin ihmeellisessä maailmassa kuitenkin jotakin juttukavereita, sitähän en voi tietää.
Meillä on kotona hyvinkin rauhallista, eikä kutsumattomia vieraita ole näkynyt. Jos muut kutsuvat, niin mennään, täällä meillä ei ole mitään järjestetty.
Parisuhdeterapiaa olen joskus miettinyt ja miehellekin siitä sanonut, mutta se on jäänytkin sille miettimisen tasolle. Sain muutama kuukausi noiden viimeisten viestieni jälkeen huomiota työkaveriltani, mutta se jäi aivan viattomalle tasolle. Tuolloin masennuin aika syvästi, koska mietin näitä asioita entistä enemmän. Mitä minä haluan, miksi toisen huomio tuntuu niin hyvältä yms?
Tapahtunut ei kuitenkaan määrittele elämääni, se on suurimmaksi osaksi jätetty taakse. Mielestäni ei toista voi ainakaan loputtomasti rangaista jos kuitenkin on itsekin suhteeseen päättänyt jäädä. Ehkä mies oppi siitä myös.
Siitä on nyt kolme vuotta. Kolme vuotta kun iltateetä laittaessani vaimoni puhelimeen tuli viesti, jonka esikatselu avasi silmäni jotka eivät menneet koko yönä kiinni ja aamulla vaimoni ollessa aamusuihkussa kävin koko viestiketjun läpi viimeisen kuukauden ajalta. Enempää en pystynyt. Siitä alkoi useamman kuukauden periodi mistä en muista mitään muuta kuin valokuvamaisen hetken sieltä ja täältä. Muistan ahdistuksen. Pettymyksen. Eoäpäonnistumisen tunteen. Kyyneleet. Ja surun. Aivan mieletön tunteiden cocktail.
Kävin terapiassa puhumassa. Puolisoni kävi psykologilla. Kävimme yhdessä kerran pariterapeutilla ja lopputulema oli, että fiksut ihmiset keskustelkaa keskenään. Periaatteessa kaikki on normaalisti. Arki pyörii, hommat hoituu. Haluaisin rakastaa. Mitään en saa takaisin. Hän ei vain halua minua. Oli masentunut. On kait edelleenkin. Söi lääkkeitä, mutta ei niistä mitään hyötyä ollut. Haluaa olla vain ja lukea omissa oloissa kirjaa, katsoa sarjoja telkusta. Jotain on yleistunnelmassa peruuttamattomasti muuttunut. Tämä on enää ystävyyttä. Ehkä kumppanuuttakin. Itse haluaisin enemmän. En ymmärrä miten pettäjä luopui kaikesta ja siinä sivussa minun pitäisi myös. Ystävyyden ja parisuhteen erottaa seksi. Sitä meillä ei enää ole. Mutta en osaa olla enää vihainen. Ehkä hieman surullinen. Olen päässyt petetyksi tulemisesta yli. Se ei enää määrittele minua..
Puolisoni oli viime viikolla epätavallisen hiljainen. Stalkkasin puhelimen. Siellä oli kahden päivän viestiketju kyseiseltä kolmannelta osapuolelta. Seuraavana päivänä se oli poistettu. En jaksa enää edes rähistä. Olkoot.
Keaton kirjoitti 9.6.2018 18:15
Puolisoni oli viime viikolla epätavallisen hiljainen. Stalkkasin puhelimen. Siellä oli kahden päivän viestiketju kyseiseltä kolmannelta osapuolelta. Seuraavana päivänä se oli poistettu. En jaksa enää edes rähistä. Olkoot.
Olet jaksanut siinä rinnalla kolme vuotta. Vaimosi kanssa ette enää ole mies ja vaimo. Kolmas osapuoli on mitä ilmeisemmin joko mukana taas tai edelleen. Mitä aiot tehdä? Miten olet oikein jaksanut? Miksi me petetyt emme kykene lähtemään?
Joo o tässä sitä ollaan edelleen, kitumassa, välillä ihan normaali elämää, mutta pysyvästi pilalla on jotain olennaista.
Menikin jo vähän paremmin, aina tulee niitä paskaa niskaan tilanteita, kun ei vaan toinen muuta osaa. Olen kuulemma tärkeä, hän ei antaisi minkään vaarantaa meidän perhettä ja parisuhdetta. vaan silti....
Hän esitteli minulle asian työhän liittyen, "minun on nyt pakko ruveta käyttämään konttorin naisia lounaalla, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kun pomo näin sanoi"
Löytyihän se vaihtoehto, se vaan vaati sen että piti kohdata häpeänsä, ja sanoa pomolle että meillä on tälläinen tilanne, enkä voi alkaa tähän, eikä se kuulu edes minun työtehtäviin.
Ja kappas, pomo ymmärsi, oli itse elänyt saman luottamuspulan kanssa, eikä tilanteesta tarvinnut enää keskustella, eikä konttorin akkoja kestitä. MUTTA minun piti vaatia, polkea jalkaa, antaa se vastaus, kertoa mitä tehdä ja piti olla vielä tyytyväinen että hän suostui niin sitten tekemään. Minulla ei ollut oikeutta olla näreissäni siitä että hän ei ratkaissut asiaa ITSE, ja niin ettei olisi IKINÄ tarvinnut minulle tulla sanomaan että nyt pitäis käydä konttorin naisten kanssa lounaalla, vaan se että olis ollu sen verran mies ja laittanut minut edelle ja kieltäytynyt suoraan.... No tämä on vaan yksi esimerkki...
Pakollinen käynti toisella paikkakunnalla, ihan pakko mennä, pelisäännöt sovitaan, minä voin paikantaa puhelimen googlella, ja tiedän ettei tavoita 12-15 välillä, koska tehtaan aitojen sisäpuolelle ei saa käyttää puhelimia, ja auditoriassa on joku kokous tuon ajan.. Ihan simppeliä? Eikö? 12-15 välillä hän on tehdas alueella, tässä ja tässä osoitteessa. Tarkistan paikan 13.15, no eihän se ollut sielläpäinkään missä PITI olla, vaan 8km päässä koko tehtaasta.. Soitan, ei vastaa, laitan viestin, ei vastaa, omat tapahtumat kertoo että on soittanut puhelua ja whatsupp näyttää olleen paikalla 13.21, vaan ei vastaa. paikannuskaan ei sitten enää toimi, sijaintipalvelu pois päältä...
15.46 soittaa mulle, että ei huomannut, eikä ole ottanut sijaintia pois, mikähän lie häikkä puhelimessa, vai olisko vahingossa mennyt, olivat käyneet syömässä, ja ajelleet siinä tehtaan ulkopuolella ja blaa blaa blaa---
Sama mies ei mistään hinnasta halua menettää minua, eikä tekisi mitään mikä sen vaarantaisi, vaan ei osaa edes ajatella että No hitto, mehän ei ollakaan siinä tehtaalla kuten sanoin, laitampa viestin että mennään syömään! EI se olis liikaa vaadittu kun hän ei ajatellut että siinä mitään on 😀 😀 😀
Kuka uskoo sanoihin kuka tekoihin.
Seksielämästä oon vinkunut, kun se on minä joka sitä kaipais ja joutuu sitten itsekseen puuhaamaan, hän on väsynyt, stressaantunut, työt painaa, ja vaikka ja mitä, ei kuulemma edes masturboi, koska eihän hän tekisi mitään mistä mulle tulis paha mieli.... Oletettavasti vois vähän harmittaa jos ei suostu seksiin mutta hoitelisi itseään...
Mä päätin että ton persaivon takia ei lapset kärsi, mä nautin päivistä lasten kanssa, varsinkin nyt kun on kesä ja toi on töissä, tunnelma muuttuu kun se tulee kotiin. No ihan jo se että sanon moi väärällä tavalla niin raivarin paikkahan se on. Otin puhelimen suojakotelon pois kun se on rikki ja roikkuu ikävästi, niin ukko kysy sillee nasevasti -Kenens puhelin toi on??
Vastasin yhtä ystävällisesti että - No minun, vai mitä luulet?
Sitte oli taas nyrkki menossa seinään ja koiran flexi ikkunaan, ja sellanen -vittu vittu vittu karjuminen naama punasena, kun mulle ei voi edes puhua :O siis mulle ei voi puhua, hän ei näe omaa puhetyyliään ollenkaan... Lapset EI ollu kotona. Mä en edes puhu sille kun yksi sanaisia vastauksia kun lapset on kotona.
Hei että meillä menee hienosti <3
Keaton, olen sanaton. Tuota pelkään, että jostain taas tulee eteen...ja eniten pelkään että lakkaan välittämästä. Voimia.